Takaraivossani on nyt n. kuukauden päivät pyörinyt ajatus, että alan mahtumaan lentokoneeseen ihan niin kuin normaalit ihmiset - ilman lisäjärjestelyjä.
Tästä ajatuksesta en pääse nyt eroon ja minun on pakko lähteä reissun päälle. Osaksi tämä on myös varmaan minun "50-villitystä". Nyt tai ei koskaan minun on toteutettava haaveeni. Olen mielestäni sen ansainnut ja se voisi olla vaikka 100kg:n rikkomisen palkkio. (Vaikka vielä siitä kaksinumeroisesta painosta ei faktaa olekaan...)
Kerron lähipäivinä lisää, kunhan haaveeni vielä enemmän kokretisoituu.
tiistai 21. tammikuuta 2014
maanantai 20. tammikuuta 2014
Diagnoosista toiseen
Tässä nyt on menossa monenlaista projektia. Viime viikolla otettiin ihobiopsia, josta sitten selviää, että onko minulla ihokeliakia. Sen verran outo tämä(kin) nyt taas on, että en tiedä mitä ajatella. Eli siellä gastroskopiassa löytyi vahva keliakiaepäily, mutta verikokeissa ei näy mitään keliakiaan viittaavaa. Eli kai tämä on vielä aivan auki.
Lihavuusklinikkalähete ei ymmärtääkseni ole edennyt mihinkään suuntaan. Ja sitä lääkäriähän, jonka lähete pitäisi kirjoittaa, en luonnollisestikaan ole saanut kiinni.
RT:n kanssa pitää muistaa keskustella tästä asiasta ja pyytää häntä selvittämään lähetteen tila. Kun oma kantani on edelleen se, että haluaisin kuitenkin sinne todellisten asiantuntijoiden puheille ja haluaisin oikeasti heidän mielipiteensä asiaan. Ja kun sekin nyt kuitenkin on tiedossa, että keliakikoitakin on leikattu. Ja haluaisin oikeasti näiden spesialistien mielipiteiden jälkeen muodostaa lopullisesti oman mielipiteeni ja tehdä päätökseni. (Olkoonkin, että yhä vahvemmin alkaa tuntumaan siltä, että minä pärjään ilman leikkausta. Minun ei tarvitse kuin noudattaa tätä ateriarytmiä.)
(Ravintoterapeutin tapaaminen lähestyy. Ja se onkin jo 23.1. eikä 25.1. niin kuin aikaisemmin tuolla kirjoitin - mistä lie moisen päivämäärän olin napannut.Niin paljon on lääkärikäyntejä, että menen päivissä aivan sekaisin. Täysi työ pitää kaikki hanskassa ja olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa.)
Mutta sinänsähän tämä ei nyt suuremmin vaivaa. No, tuo keliakia-epäily nyt kalvaa takaraivossa ja välillä tulee ajatuksia, että onko tämä minun koko pudonnut kilomääräni mennyt helpommin sen takia? Onko joku imeytymishäiriö-juttu helpottanut tietäni? Eikö tämä olekaan tekemäni muutoksen ja työn ansiota?
ja vasta-argumentteina totean itselleni, että ei tämä imeytymishäiriö ole sitten kuitenkaan estänyt lihomasta ja kerryttämästä kiloja! Ja niin usein minulta on kuitenkin viimeisen 10 vuoden aikana otettu esim. iso verenkuva, että kaipa siellä olisi jotain näkynyt. Ainoa mikä siellä on näkynyt joka kerralla on natriumin vähyys. Ja minulle on esim. sairaalassa ollessani tuotu suolapurkki yöpöydälle, josta minun on pitänyt lisätä jokaisella ruoalla suolaa omaan annokseeni. Ja kotioloissa minulle tulee välillä armoton suolanhimo (voin syödä suolaa kämmeneltä sellaisenaan pieniä määriä...), mutta tähän olen saanut neuvon lääkäriltä, että silloin pitää vaan sitten syödä suolaa!
Olen nyt ollut viljattomalla (kotimaiset). Ja tämä ei ole tuottanut suurempia muutoksia eikä hankaluuksia arkeeni. Ruokarajoitteet ovat olleet "normaali" osa minun elämääni aina. Nyt siihen tuli vaan vähän lisää.
keskiviikko 15. tammikuuta 2014
Tärkeä huomio 3
Tajusin tuossa viimeksi kuntosalilla kuntopyöräillessäni, että minun leposykkeeni ovat tipahtaneet aika oleellisesti.
Viime keväänä leposykkeeni ovat olleet sellaista 85 -95 lyöntiä minuutissa ja nyt kun olen mennyt siihen kuntopyörälle ja siinä on sykkeen mittaus, joka on näyttänyt 70 -80. Ja noihin lukemiin ei ole odotettu yhtään sykkeen rauhoittumista. Siis olen kävellyt ja lukemat olen katsonut heti. Reilu puoli vuotta sitten minun sykkeeni on ollut yli 100 muutaman askeleen jälkeen.
Ja kyllähän tämä tuntuu olossa. Ja varmasti sydämeni tykkää tilanteesta myös.
Perusoloni on muuttunut paljon pirteämmäksi. Siis paljon pirteämmäksi.
Viime keväänä leposykkeeni ovat olleet sellaista 85 -95 lyöntiä minuutissa ja nyt kun olen mennyt siihen kuntopyörälle ja siinä on sykkeen mittaus, joka on näyttänyt 70 -80. Ja noihin lukemiin ei ole odotettu yhtään sykkeen rauhoittumista. Siis olen kävellyt ja lukemat olen katsonut heti. Reilu puoli vuotta sitten minun sykkeeni on ollut yli 100 muutaman askeleen jälkeen.
Ja kyllähän tämä tuntuu olossa. Ja varmasti sydämeni tykkää tilanteesta myös.
Perusoloni on muuttunut paljon pirteämmäksi. Siis paljon pirteämmäksi.
perjantai 10. tammikuuta 2014
Ravintoterapeutin tapaaminen 6 (part 4)
Olen jo varmastikin unohtanut osan viime kertaisista keskusteluistamme. Mutta tämä yksi minulla nyt on ollut mielessäni, josta pitää kirjoittaa.
Omat havaintoni ovat jänniä niiden sellaisten päivien suhteen kun en ole noudattanut säännöllistä ateriarytmiäni tunnollisesti. Lähinnähän nämä ovat olleet silloin kun olen ollut reissun päällä.
Syömättömyyshän ei edelleenkään ole minulle ongelma. Kahvin ja tupakan voimalla pötkin pitkälle alkuiltaan liiankin helposti. Vieläkin, vaikka olen säännöllistä syömistä harjoitellut jo kuukausia. Tosin nykyisin on se muutos tapahtunut, että minä tunnen huonoa omaatuntoa syömisrytmini laiminlyömisestä.
Mutta olen havainnut, että tälläisen syömättömyyspäivän jälkeen se seuraava päivä on tosi vaikea! Syömättömyys kostautuu viiveellä. Sitten vasta tulee se jatkuva nälkä ja tuntuu, että mikään ei riitä.
Olen suoriutunut näistä tällaisista päivistä nyt siten, että jokaiselle aterialleni/välipalalleni olen lisännyt suosiolla kasvisten ja vihannesten määrää. Olen tietoisesti ajatellut lautaseni sisältöä ja valinnut niitä järkeviä syömisiä. Olen voinut lisätä jopa ylimääräisen ruokailukerran. Ja tärkeimpänä tietysti se, että olen palannut ateriarytmini noudattamiseen!
Tämä ateriarytmi on vaan niin ihmeellinen juttu. Kun vaan noudatan sitä, niin tilanne normalisoituukin nopeasti. Ei ole kuin se yksi hankala päivä.
Ravintoterapeutin kanssa keskusteltiin tästä havainnostani ja hän sanoi, että tämä ilmiö saattaa johtua siitä, kun epäsäännöllisyydellä ja esim. 3 kismetin valinnalla elimistöni säätelyjärjestelmä horjuu heti ja sokeritasapaino lähtee myös heittelehtimään. Siksi nämä seuraukset tulevat viiveellä. Mutta, että tilanne pitää korjata juuri niin kuin minä nyt itsekin olin asian ratkaissut. Ateriarytmiin palautuminen tasapainottaa tilanteen nopeiten.
Sain kiitosta siitä, että analysoin syömistapojani ja tunnistan itsessäni erinäisiä asioita. Mutta, että olen myös itsenäisesti osannut ratkaista asioita ja tehnyt oikeita valintoja.
Näillä jatketaan edelleen ja seuraavan kerran tapaamme 25.1.2014
Omat havaintoni ovat jänniä niiden sellaisten päivien suhteen kun en ole noudattanut säännöllistä ateriarytmiäni tunnollisesti. Lähinnähän nämä ovat olleet silloin kun olen ollut reissun päällä.
Syömättömyyshän ei edelleenkään ole minulle ongelma. Kahvin ja tupakan voimalla pötkin pitkälle alkuiltaan liiankin helposti. Vieläkin, vaikka olen säännöllistä syömistä harjoitellut jo kuukausia. Tosin nykyisin on se muutos tapahtunut, että minä tunnen huonoa omaatuntoa syömisrytmini laiminlyömisestä.
Mutta olen havainnut, että tälläisen syömättömyyspäivän jälkeen se seuraava päivä on tosi vaikea! Syömättömyys kostautuu viiveellä. Sitten vasta tulee se jatkuva nälkä ja tuntuu, että mikään ei riitä.
Olen suoriutunut näistä tällaisista päivistä nyt siten, että jokaiselle aterialleni/välipalalleni olen lisännyt suosiolla kasvisten ja vihannesten määrää. Olen tietoisesti ajatellut lautaseni sisältöä ja valinnut niitä järkeviä syömisiä. Olen voinut lisätä jopa ylimääräisen ruokailukerran. Ja tärkeimpänä tietysti se, että olen palannut ateriarytmini noudattamiseen!
Tämä ateriarytmi on vaan niin ihmeellinen juttu. Kun vaan noudatan sitä, niin tilanne normalisoituukin nopeasti. Ei ole kuin se yksi hankala päivä.
Ravintoterapeutin kanssa keskusteltiin tästä havainnostani ja hän sanoi, että tämä ilmiö saattaa johtua siitä, kun epäsäännöllisyydellä ja esim. 3 kismetin valinnalla elimistöni säätelyjärjestelmä horjuu heti ja sokeritasapaino lähtee myös heittelehtimään. Siksi nämä seuraukset tulevat viiveellä. Mutta, että tilanne pitää korjata juuri niin kuin minä nyt itsekin olin asian ratkaissut. Ateriarytmiin palautuminen tasapainottaa tilanteen nopeiten.
Sain kiitosta siitä, että analysoin syömistapojani ja tunnistan itsessäni erinäisiä asioita. Mutta, että olen myös itsenäisesti osannut ratkaista asioita ja tehnyt oikeita valintoja.
Näillä jatketaan edelleen ja seuraavan kerran tapaamme 25.1.2014
keskiviikko 8. tammikuuta 2014
Sadan kilon haamuraja
Sata kiloa on nyt aivan haarukassa. Ja ulottuvissani! Se lähestyy vääjäämättä.
Jännittää. Positiivista jännitystä.
Mieleen on tullut ajatuksia siitä ajasta kun painokäyrä oli nousujohteinen ja sadan kilon haamuraja oli silloin tulossa vastaan. Miten jännää tämä oma suhtautumiseni verrattuna nyt ja silloin. Varmaan 15 vuotta sitten.
Kun nousukauden aikana sata kiloa lähestyi, niin turhautumisen ja pettymyksen määrä omaan itseeni kasvoi. Ei halunnut myöntää sen olevan totta. Ja kiersi vaa'at ja peilit. Antoi mennä vaan. Millään ei ollut mitään väliä!
Nyt odotan innolla. Ja tuntuu kuin saisin voimaa tulevista kaksinumeroisista luvuista.
Jännittää. Positiivista jännitystä.
Mieleen on tullut ajatuksia siitä ajasta kun painokäyrä oli nousujohteinen ja sadan kilon haamuraja oli silloin tulossa vastaan. Miten jännää tämä oma suhtautumiseni verrattuna nyt ja silloin. Varmaan 15 vuotta sitten.
Kun nousukauden aikana sata kiloa lähestyi, niin turhautumisen ja pettymyksen määrä omaan itseeni kasvoi. Ei halunnut myöntää sen olevan totta. Ja kiersi vaa'at ja peilit. Antoi mennä vaan. Millään ei ollut mitään väliä!
Nyt odotan innolla. Ja tuntuu kuin saisin voimaa tulevista kaksinumeroisista luvuista.
torstai 2. tammikuuta 2014
Huono liikuntakokemus
Minä olen kyllä niin heikoilla jäillä itseni kanssa liikkumisen suhteen. On vielä paljon mihin en kykene. Ehkä enemmän psyykkisesti kuin fyysisesti. Takaraivossani olen edelleen vaan se järkyttävän ylipainoinen, joka ei jaksa mitään. Ei mitään.
On paljon asioita, mihin en ole vielä valmis. Ja edelleen tämä kehoni on minulle niin arka paikka, etten saa sanotuksi, etten pysty enkä kykene. Se on vaan niin vaikea sanoa ääneen. Olen niin väsynyt vääntämään rautalankaa!
Tänään aamulla kävin siellä kuntosalilla ja olin ylpeä itsestäni. Tein taas vähän enemmän. Myös personal trainerini oli tyytyväinen.
Iltapäivällä sitten oli ohjelmassa ryhmäliikuntaa (eri ohjaajan kanssa), jonka kuvittelin olevan venyttelyä. Joo, siitä suoriudun ja pari kertaa olen kyennyt olemaankin mukana, vaikka paikalla on muitakin. Tänään se homma olikin jumppaa. Poppikoneet laulamaan ja tuli mieleen juuri "sellainen" treeni. Vielä kun käytetään alkajaisiksi sanoja "että näin joulun jälkeen...", niin minullahan iskee paniikki heti!
Alkuun olin mukana. Ja jaksoinkin. Ja yritin tehdä omaan tahtiin. Oikeasti yritin. Mutta sitten tuli vaan se niin kökkö fiilis, etten voinut itselleni mitään. En vain voinut. Se olo, kun olet hidas ja kömpelö. Väärä jalka ja väärä käsi. Ja koitapa nyt sitten hypähdellä. Minä en vain kykene siihen. En "yleisön" paikalla ollessa.
Ja minulta alkoi kyyneleet vain valua. Minun oli pakko lähteä sieltä pois. Ja sekin hävetti. Pakko oli mennä pihalle. Polttaa parit tupakit. Ja rauhoittaa itsensä. Pitkään sai keskittyä hengittämään nenän kautta sisään ja suun kautta ulos.
Yllätyin itsekin reaktiostani. Mutta minulla on vaan näitä kynnyksiä, mitä ei ihan helpolla ylitetä. Tiedänhän minä kaiken olevan omassa päässäni. Työstän jatkuvasti - mutta tänään jälleen tuli itselleni selväksi, että armollinen minun pitää itselleni olla ja edetä hitain askelin .
Kun nyt vain saisin sanottua niille ihmisille, että haluan tehdä vain yksilöohjauksessa vielä. Minä sille yhdelle ihmiselle pystyn sanomaan ääneen asioita, mutta jos on enempi ihmisiä niin menen vain jotenkin lukkoon. Ja kun välillä ihmiset uskoisivat ja tyytyisivät vaan siihen kun sanon en halua. Eivät vaatisi selittämään miksi. Eivät yrittäisi olla ylikannustavia.
En jaksa vääntää niitä rautalankoja.
On paljon asioita, mihin en ole vielä valmis. Ja edelleen tämä kehoni on minulle niin arka paikka, etten saa sanotuksi, etten pysty enkä kykene. Se on vaan niin vaikea sanoa ääneen. Olen niin väsynyt vääntämään rautalankaa!
Tänään aamulla kävin siellä kuntosalilla ja olin ylpeä itsestäni. Tein taas vähän enemmän. Myös personal trainerini oli tyytyväinen.
Iltapäivällä sitten oli ohjelmassa ryhmäliikuntaa (eri ohjaajan kanssa), jonka kuvittelin olevan venyttelyä. Joo, siitä suoriudun ja pari kertaa olen kyennyt olemaankin mukana, vaikka paikalla on muitakin. Tänään se homma olikin jumppaa. Poppikoneet laulamaan ja tuli mieleen juuri "sellainen" treeni. Vielä kun käytetään alkajaisiksi sanoja "että näin joulun jälkeen...", niin minullahan iskee paniikki heti!
Alkuun olin mukana. Ja jaksoinkin. Ja yritin tehdä omaan tahtiin. Oikeasti yritin. Mutta sitten tuli vaan se niin kökkö fiilis, etten voinut itselleni mitään. En vain voinut. Se olo, kun olet hidas ja kömpelö. Väärä jalka ja väärä käsi. Ja koitapa nyt sitten hypähdellä. Minä en vain kykene siihen. En "yleisön" paikalla ollessa.
Ja minulta alkoi kyyneleet vain valua. Minun oli pakko lähteä sieltä pois. Ja sekin hävetti. Pakko oli mennä pihalle. Polttaa parit tupakit. Ja rauhoittaa itsensä. Pitkään sai keskittyä hengittämään nenän kautta sisään ja suun kautta ulos.
Yllätyin itsekin reaktiostani. Mutta minulla on vaan näitä kynnyksiä, mitä ei ihan helpolla ylitetä. Tiedänhän minä kaiken olevan omassa päässäni. Työstän jatkuvasti - mutta tänään jälleen tuli itselleni selväksi, että armollinen minun pitää itselleni olla ja edetä hitain askelin .
Kun nyt vain saisin sanottua niille ihmisille, että haluan tehdä vain yksilöohjauksessa vielä. Minä sille yhdelle ihmiselle pystyn sanomaan ääneen asioita, mutta jos on enempi ihmisiä niin menen vain jotenkin lukkoon. Ja kun välillä ihmiset uskoisivat ja tyytyisivät vaan siihen kun sanon en halua. Eivät vaatisi selittämään miksi. Eivät yrittäisi olla ylikannustavia.
En jaksa vääntää niitä rautalankoja.
Kuvasaastetta
Tämä kuva on otettu elokuun ensimmäisenä viikonloppuna 2013.
Olen tässä jo n. 10kg kevyempi. Suurimmillani (137kg) minusta ei ole edes kuvaa. En ole koskaan kameraa rakastanut!
Minulla ei ole vieläkään kuvaa tämän hetkisestä tilanteesta! Olen jo ajatellut, että sellaisen voisi ottaa. Mutta tämä ajatustyöni vaatii vieläkin aikaa. Minä en edelleenkään rakasta kameraa.
Olen tässä jo n. 10kg kevyempi. Suurimmillani (137kg) minusta ei ole edes kuvaa. En ole koskaan kameraa rakastanut!
Minulla ei ole vieläkään kuvaa tämän hetkisestä tilanteesta! Olen jo ajatellut, että sellaisen voisi ottaa. Mutta tämä ajatustyöni vaatii vieläkin aikaa. Minä en edelleenkään rakasta kameraa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)