Vuosi 2013

Onneksi tämä vuosi on jäämässä eletyksi elämäksi.

Tämä vuoteni on ollut katastrofista seuraavaan selviämistä. Puoletkin kaikesta tapahtuneesta olisi voinut jäädä tapahtumatta. Mutta näillä mennään ja yritän selviytyä!

Tässä vuodessa ei ole ollut muuta hyvää kuin luvut 29 tai 33 - riippuu mistä katsoo. Mutta ne luvut ovat pitäneet minut hengissä ja suunnilleen järjissäni.

Toivon totisesti, että vuosi 2014 on parempi kuin edeltäjänsä. Toivon sitä täydestä sydämestäni.

Toivon, että minä jaksan pysyä säännöllisessä ruokailussani. Se riittää.

Onnellista Uutta Vuotta - minulle ja Teille!

Jouluni 2013

Mielestäni joulu meni aivan hyvin. Ei tule enää kummemmin vietettyä kun ei ole pieniä lapsia. Ne lapset jotenkin tekevät joulun. Ainakin minun.

Aattona kävimme Turussa vesisateessa seisomassa ja kuuntelemassa joulurauhanjulistuksen.

Ruokailut menivät kuten oletinkin. Minulle jouluruoat ei ole mikään juttu. Suurin osa ei sovi.
Yhden kerran pääsin syömään jouluruokaa ystäväni luo. Kotiin en ollut laittanut mitään. Eli muuten joulu meni aivan minun nykyisen normaalin ruokailun merkeissä

Herkuteltua tuli yhden joulutortun ja yhden suklaarasian verran.

Aikaisemminkaan joulu ei ole tuonut minulle lisäkiloja ja en usko sen tuoneen tälläkään kertaa. Tästä on hyvä jatkaa kohti uutta vuotta!

Ravintoterapeutin tapaaminen 6 (part 3)

Keskustelimme tietystikin tulevasta joulusta ja siitä, miten painontarkkailija voi siitä suoriutua.

Meidän joulunviettoomme kuuluu perinteenä se, että aamupävä pantataan ja iltapävästä/alkuillasta syödään itsemme ähkyksi. On perinteisesti lupa syödä paljon.

Jos toteuttaisimme säännöllistä ateriarytmiä joulunakin, niin ylilyöntejä tuskin tapahtuisi. Ja siltikään ei tarvitse luopua niistä jouluherkuistakaan. Ja kun söisi ruoka-aikoina vielä niitä kasviksia ja salaatteja paljon, niin herkuille ei olisi niin paljon tilaa.

Minun kohdallani joulu ei ole ollut koskaan ongelma. Minä en ole ikinä lihonut joulunaikaan. Koska suurin osa perinteisistä jouluherkuista on minulta allergioiden takia kiellettyjä. Eikä niitä tee edes mieli. Minun jouluuni on kuulunut oikeastaan vain laatikot ja joulutortut. Ja tietysti pakolliset suklaat. Nyt kun vielä tuo keliakiaepäily on päällä, niin rajoitaa entisestään.

Omalta kohdaltani joulu ei varmastikaan aiheuta tänä vuonna mitään muutoksia ruokailuuni.

Ravintoterapeuttini näytti minulle kuitenkin, miten jouluruokailukin voidaan tehdä järkevästi ateriarytmin mukaan. Tämä ehdotelma sisältää 1400 kcl.

Tuo lautasmalli on piirretty muistuttamaan siitä, että joulunakaan ei tarvitse unohtaa sitä.

Siitä keskustelimme myös, että perinneruokamme ovat "ravinneköyhiä". Eli tätä esimerkkiä tehdessä on ollut vaikeuksia saada kasaan vitamiinien ja kivennäisaineiden vuorokausitarve. Kalkki- ja proteiinitarve on helpompi täyttää.

Gastroskopian vastaus

Tuli sitten vihdoin.

Ja sieltäpä löytyikin sitten epäily keliakiasta. Sehän tästä vielä puuttuukin!

Lääkäri oli soittaessaan kovin kiireinen ja ei oikein selittänyt sen kummemmin. Sanoi laittavansa kiireellisenä lähetteen ravintoterapeutille. Ja mumisi kotimaisten viljojen kiellosta.

No, tämähän ei sinänsä ole uutta. Keliakia on sen verran tuttu juttu kuitenkin.

Mutta jäin vähän siihen käsitykseen, että tämä olisi este lihavuusleikkaukselle. Lääkärin muminasta olin erottavinani, että kun leikkauksessa poistetaan myös sitä ohutsuolta, niin lopun pitäisi olla kunnossa. Sitten puhelu katkesi, eikä hän soitanut takaisin. En nyt sitten tiedä lähteekö lähetettä lihavuusklinikalle.

En ole jaksanut nyt tätä asiaa pohtia enkä kysellä sen enempää. Minulla on jotenkin sellainen olo, että elimistöni päättää tämän asian puolestani.

Jännittävää tässä on se, että nyt kun minulla on takaraivossa ajatus, että en saa syödä viljaa - joka on minulle yhtä kuin leipä. Ja sehän on heikkouteni. Nyt minulla on niin kamala leivän mieliteko ollut muutaman päivän, että todella olen helisemässä sen kanssa.

Muistuu niin mieleeni siitä aiemmin linkittämästäni luennosta, että kun jotakin kielletään niin sen kulutus varmasti kasvaa!

Matkahuomioita

Pitkän viikonlopun reissusta selvitty. Kaikki ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan, mutta ikimuistoisimmat matkat syntyvätkin kommelluksista ja vastoinkäymisistä! Päätarkoitus toteutui; sain yhdestä pienemmästä mustastamme kansainvälisen muotovalion.

Mutta tähän reissuun sisältyi paljon muutosta parempaan. Kun vertailukohtana on kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna tehty laiva- /hotellireissu. Ensinnäkin minä pystyin nyt kävelemään edes välillä niitä laivan portaita. Jos oli hissille hirveä jono, niin valitsin sitten rappuset. ja rappusissakin sellainen havainto, että muut ihmiset eivät jääneet ala- tai ylätasanteelle odottamaan, että minä pääsen edestä pois.

Minä mahduin istumaan hyvin erilaisilla käsinojallisilla tuoleilla siten, että läskini eivät tursunneet tuolin yli eivätkä levänneet käsinojilla. Myös ylös pääsin niin, että "tuoli ei lähtenyt mukaan".

Tällä reissulla minä tein uuden askelennätykseni! 10 254 askelta. Sunnuntaiaamuna minä kävelytin kaikki kolme koiraamme. Ensimmäinen lenkki ison mustan kanssa kahdestaan ja heti perään toinen lenkki kahden pienen mustan kanssa. Ennen näitä olin jo käyttänyt kaikki kolme pikapissalla ja siellä ei ollut edes askelmittari mukana.

Näihin lenkkeihin sisältyi myös sellainen kynnyksen ylitys minulta, että olen aika tyytyväinen itseeni. Minullehan on portaat aika vaikeita vieläkin. Nyt vasta tajuan, että lihavimmillani on suuren ongelman tuottanut huono tasapainoni. Varsinkin alaspäin tulo on ollut kamalaa. Minähän en ole mahani yli nähnyt mitään mihin jalkani asetan ja minun on ollut aina pakko pitää kaiteesta kiinni, että suoriudun. Nyt olen tietoisesti harjoitellut portaiden kävelyä "vapaasti".

Tuon aamulenkkimme varrella oli sellainen ylikulkusilta. Ensimmäisen kerran vain katselin sitä ja mietin, miten hyvää harjoitusta/kokemusta se olisi meidän maalaismoukkakoirille - avoportaat, mistä näkyy askelmien välistä alla ajavat autot. Mutta epäluulostelin miten itse suoriutuisin niistä, kun vielä luntakin oli satanut ja portaat olivat oletettavasti liukkaat. Toisen kerran tullessamme niiden kohdalle päätin, että mennään kokeilemaan, koska muita kävelijöitäkään ei siihen aikaan ollut liikkeellä. Niinpä menimme ison mustan kanssa. Minä suoriuduin kompuroimatta. Vaikka ei ollut kaiteita. Ja vaikka se iso musta aika vauhdikkaasti minua raahasi eteen päin. Ja myös iso musta suoriutui loistavasti uudesta kokemuksestaan.

Pikkumustien kanssa kävellessäni mietin, että en muista, milloin olen näin kävellyt koirieni kanssa. Ja onneksi ihmisiä ei tullut vastaan, sillä minulla kyyneleet valuivat silmistä kun ihmettelin "tässä minä vaan kävelen aamulenkillä". Oikeasti oli ensimmäistä kertaa nyt todella hyvä ja onnellinen olo tämän projektin alkamisen jälkeen. Menimme myös uudelleen sinne ylikulkusillalle. Myös pikkumustat suoriutuivat ilman kakoilemisia ja pakitteluja. Kuten minäkin.

Ja ihan hurjan suuri juttu minulle oli se, että kun koiramme pääsi ryhmäkehään siellä näyttelyssä, niin minä itse halusin mennä esittämään sen sinnekin. Sitä en ole tehnyt siis yli 10 vuoteen! Minä en ole vain kehdannut mennä sinne kaiken yleisön eteen. Nyt minä menin. Ja minä en tuntenut oloani mitenkään ahdistuneeksi. Ja minulla oli täysi työ pitää kyyneleeni hallinnassa. Vaikka koira ei pärjännytkään ryhmässä!

Ja nyt minä niin odotan sitä hetkeä, kun tunnen pystyväni viemään myös tuon meidän ison mustan kehään. Se tulee olemaan "hirveätä". Minä varmasti itken ja esitän. Pitää etsiä joku perähikiän pikkunäyttely, missä ei ole suunnilleen muita kuin me! Mutta kyllä minä sen vielä esitän. En laita aikatavoitetta itselleni, mutta joskus.

Vielä suihkukoppikokemukseni on pakko kertoa. Viimeksi en meinannut mahtua suihkukoppiin ollenkaan. Siis siitä ovesta. En muista enää miten päin vääntäydyin sinne, mutta joka tapauksessa meinasin jo luovuttaa suihkussakäynnin kokonaan kun tuntui, että koko koppi hajoaa. Jotenkin sitten  vain väkisin tungin läskini sen oven läpi. Tosin jostain kohtaa karmeista tuli aika ikävän näköinen skraadu navanseudulle.
Nyt minä mahduin suihkukoppiin sujuvasti. Piti jälleen oikein useamman kerran mennä siitä ovesta edestakaisin - että uskoin asian.

Tämä on vain niin jännä tunne kun minä mahdun! Pääkoppa tulee vaan sen verran hitaammin muodonmuutoksen perässä, että joudun varmistelemaan itselleni asioita toistojen kautta - jos ei ole yleisöä paikalla.

Pieni huomio 9

Teemme lähtöä reissuun. Huomenna aamulla aikaisin kohti Balttiaa. Jos laivat kulkee!

Mutta pikapäivitystä tässä pakkaamisen ohessa. Pakkaamiseen se liittyykin. Apua - minulla on hirrrrrrrveästi pakattuna vaatetta. En muista milloin olisi ollut näin paljon valinnanvaraa. Ja nyt sitten kun iski valinnanvaikeus niin pitää ottaa varulta matkaan kaikenlaista. Paitoja on joka lähtöön, vaikka minä en enää edes ruokaillessa sotkekaan rinnuksiani.

Korkokenkiäkin on kahdet. Olen muka varautunut siihen, että jos vaikka illalla pääsisi johonkin.

Yksi iso kassi on pelkästään minun vaatteita. Siis minun - kenen vaatteet puoli vuotta sitten mahtuivat normaaliin reppuun viikonloppua varten. Huh, huh.


Eilen illalla kävin paikallisessa kebabbilassa syömässä kebabin salaatilla. Kävipä nyt niin, että jaksoin syödä annoksesta puolet ja loput otin dogbagiin. Sellaisen annoksen vetelin aikaisemmin aivan surutta ja ilman tuskia napaani.

 Viikonloppu vietetään sitten jälleen hotellielämää ja ruokailut vain ja ainoastaan seisovasta pöydästä. Katsootaanpas taas miten minun käy. Paitsi, että tiedän hyvin käyvän. Alan luottamaan itseeni.

Ravintoterapeutin tapaaminen 6 (part 2)

En olisi todellakaan uskonut näin hyvään kilojen pudotukseen tällä jaksolla. Ja kerronpa teillekin nyt saman kuin RT:llenikin.

Siis syömisistäni tällä jaksolla. Minähän syön nyt kolmena päivänä viikossa seisovasta pöydästä lounaan. Ja kun tämä järjestely alkoi, tunsin itseni jotenkin aika ahdistuneeksi ja epävarmaksi, että kuinka minä siitä suoriudun. Se on aivan tavallista ruokaa kastikkeineen ja jälkiruokineen. Päätin ottaa tämän mahdollisuutena ja tutkimusmatkana itseeni.  Onhan normaalia sinänsä, että ihminen syö välillä ulkona.  Päätin, että opettelen edelleen niitä valintoja ja hitaasti syömistä kehoani kuunnellen.

 Ja minä olen viimeiset kuusi viikkoa syönyt kolmena päivänä lounaan aivan tavallista ruokaa. Ja olen myös ottanut sitä jälkiruokaakin joka kerta, enkä ole edes kysynyt onko sokeritonta vaihtoehtoa olemassa!

Toki minä kerätessäni annosta katson, että kasvisten ja vihannesten määrä on suuri. Seuraavaksi otan lihaa sopivasti. Ja sitä jälkiruokakippoakaan en täytä reunojaan myöten piripintaan, kuten olisin vielä puoli vuotta sitten tehnyt. Se mitä olen sieltä jättänyt pois, niin on mahdollisuuksien mukaan kastikkeet ja leipä.

Uusia huomioita itsestäni on kertynyt tämän ulkoruokailun suhteen. On ollut kuitenkin useita kertoja niin, että en olekaan jaksanut syödä sitä varaamaani jälkiruokaa kokonaan! Ja ihmeellisintä on ollut se, että olen malttanut jättää sen syömättä. Olen malttanut viedä loput biojätteisiin. Tämä kaikki on minulle hyvin uutta.

Tähän jaksoon kuuluu myös paljon muuta sellaista, mitä ei ehkä mielletä laihdutuskuurilaisen syömisiksi. Sen kismet jutun kerroinkin jo teille aikaisemmin. Olen myös syönyt tällä jaksolla päiväkahvin aikaan esim. joulutortun, pipareita, unelmakääretorttupalan. Periteisellä paikallisen huoltamoliikkeen iltakahveillani olen usein ottanut mustikkajäätelötuutin. Varsinkin jos minulla on ollut seuraa.

Eli kaikenlaista "ei laihduttajan" ruokaa on mennyt. Ja onhan minun myönnettävä, että jossain takaraivossa olen tuntenut huolta valinnoistani johtuen - enhän muuten olisi etukäteen psyykannut itseäni pienempään painonpudotukseen. Kuitenkaan en yhtäkään kertaa tuntenut sortuneeni. Koska minun tärkein tehtävä on edelleen noudattaa sitä ateriarytmiä ja siinä minä olen pysynyt, muttamaa ajopäivää lukuunottamatta.

Minä olen oppinut, että minä suoriudun syömisistäni kotini ulkopuolella. Minä olen oppinut, että oikeasti kaikki on sallittua. Kohtuudella. Oikeina aikoina. Kunhan vain huolehdin siitä, että perusasia l. kasvikset/vihannekset/liha ovat siellä pohjalla kantavana voimana. Että niillä poistan nälkäni.

Minun ei tarvitse olla huolissani siitä, että miten selviän kodin ulkopuolella. Minun ei tarvitse missään tehdä numeroa siitä, että yritän hallita painoani. Sekin on aikaisemmissa kuureissani ollut sellainen asia, mitä en ole halunnut tuoda julki. Minun ei tarvitse sanoa kahvitarjoilun kohdalla "kiitos ei" tai kysyä "olisiko hedelmää". Minun ei tarvitse vastata kysymyksiin "oletko laihdutuskuurilla". Nämä kysymykset ovat aina olleet mielestäni kiusallisia.

Tämän säännöllisen ateriarytmini kanssa minä elän kaikkialla kuin normaalit ihmiset. Ja RT:ni mukaan minä olen tehnyt hyvän opintomatkan itseeni. Ja myös näyttää siltä, että olen oikeasti oppinut jotakin! Itsestäni tuntuu myös siltä.

Ravintoterapeutin tapaaminen 6 (part 1)

Hulluimmissa toiveissanikaan en uskaltanut ajatella tämän päiväistä tulostani tällaiseksi! Käteni tärisevät vieläkin.

Tämän jakson pudotus oli 5,7kg. Yhteispudotus nyt 29,5kg projektimme alusta ja kevään suurimmasta painosta 33,5kg.

Painoni tänään oli 104,2kg. 105kg rajapyykki rikkoutui, jota en olisi uskonut.

Ja se toinen rajapyykki mikä rikkoutui: BMI:ni meni nyt alle 40. Siis minä en ole enää sairaalloisen lihava, vaan siirryin vaikeasti lihavien kastiin! Tämä on iso juttu. Tämä on aivan käsittämättömän iso juttu!

Hyviltä kyyneliltä en tänäänkään välttynyt. Sulattelen taas keskustelujamme.

Huomenna tavataan

Onneksi meillä on ravintoterapeutin kanssa tapaaminen huomenna. Pääsen jälleen kertomaan tuntemukseni ja tekoni; sekä hyvät että pahat. Ja eritoten saan jälleen itselleni uskon vahvistusta.

Viimeiset kolme viikkoa ovat olleet jollain tapaa vaikeita. Ei syömisrytmini kanssa, mutta valintani eivät ole välttämättä aina olleet niitä suotavimpia. Lapasesta tämä homma ei kuitenkaan ole lähtenyt. Olen kuitenkin jälleen pohtinut, että otan vähäksi aikaa hymynaama ruokapäiväkirjani käyttöön.

Minusta on kiva kertoa RT:lleni, että liikkumista on pikkuhiljaa aloiteltu ja lisättykin jo! Tänään minä kävelin 1km. Yhteen soittoon. Ja minä kykenin keskustelemaan personal trainerini kanssa. Ja minä uskalsin olla hengästynyt, eikä se tuntunut minusta kovin pahalta.

Nyt en usko, että kovin "suuria" kilomääriä on lähtenyt. Toivon salaa, että 2kg - rikkoisin pienen rajapyykin. Mutta jos on vähemmän mennyt, niin sitten on. Ei haittaa.

Minulla on olo, että nyt voi olla ilmassa jonkinlaista jumitusta. Tai tähän mennessä ovat lähteneet "löysät" pois. Eli se, mikä helpoiten lähteekin. Jatkossa varmasti hidastuu. Mutta vuosia niitä kiloja on kerättykin!

Pitäkää peukkuja. Kumminkin!

Kuntoilustani

Salilla me aloitimme hyvin pikkuhiljaa. Aluksi kuntopyöräilimme 3 minuuttia ennen lihaskuntolaitteita. Alkuun näissä lihaskuntovälineissä (älkää kysykö mitä, kun en edes tiedä niiden nimiä) oli 5kg:n paino vastuksena ja toistoja oli 2 x 5. Ja lopuksi aina teemme keppijumppaa; tasapainoliikkeitä ja venytyksiä.

Ensimmäisellä kerralla meillä meni tähän ohjelmaani aikaa vähän reilu 10 minuuttia.

Tänään oli taas kuntosalia. Kuntopyörällä ajetaan nyt n. 6 minuuttia ja siinä ajassa poljen n. 2,3km. Vauhti on parantunut ja vastustakin otettu enempi. Erilaisia lihaskuntolaitteita on otettu lisää ja niihin laitetaan n. 10kg vastusta. Vatsalihaksia teen 2:lla eri vempeleellä. Toistoja tehtiin tänään 2 x 15. Ja ohjelma viedään läpi ilman kummempia taukoja. Yhteensä aikaa kuluu n. 30 minuuttia. Vielä en ole saanut lihaksiani kovin kipeiksi, mutta tänään on vähän tuntunut reisissä ja vatsalihaksissa.

Hengittämisestä minulle joutuu muistuttamaan koko ajan. En ymmärrä miksi se on minulle niin vaikeata. Yritän nyt työstää itseni kanssa tosissani, ettei hengästyminen ole paha asia.

Mieluisa havainto on se, että koordinaationi on kehittynyt verrattuna ensimmäiseen kertaan. Enää ei tunnu ollenkaan ylipääsemättomältä että vasenta jalkaa viedään vastakkaiseen suuntaan kuin oikeaa kättä. Oli se sitten sivulle tai eteen!

Olen myös ylittänyt pienen rajapyykin - kävin tänään koiran kanssa korttelin pituisen kävelyn. Vapaaehtoisesti! Ja varovasti koitan nyt psyykata itseäni siihen, että jos vähän useammin edes pienen kävelykierroksen tekisi. Kun se ei tunnu enää ollenkaan niin pahalle.

Pieni huomio 8

Tasapainoni on parantunut huomattavasti. Pystyn pukemaan seisaaltaan housut jalkaan. Aikaisemminhan olen joutunut istumaan, koska tasapainoa ei ole ollut sen vertaa, että olisin pystynyt seisomaan yhdellä jalalla niin kauan, että olisin saanut jalan pujotettua housunlahkeeseen.

Suullista palautetta pienentymisestäni alkaa nyt tulla lähes päivittäin! Kasvoista ja yläkropasta on lähtenyt selvimmin.(Tulipa ajatus; "sen näkee naamasta kun lakkaa saamasta...". Ruokaakin.). Minun kaulani on jälleen löytynyt ja silmäni myös. Eräs kommentti oli sellainen, että aivan kuin minä olisin lyhentynytkin!

Minua on alkanut palelemaan. Kuten eräs hyvä ystäväni sanoi: hylje-efekti on poistunut. Tämä ei välttämättä ole mukavaa. Nyt jo joudun käyttämään kunnon talvitakkia, lapasia, pipoa. Ja silti palelen lähes koko ajan. Tämä on täysin uutta ja outoa minulle!

Pari viikkoa sitten yövyin hotellissa. Ja mahduin kylpyammeeseen. Tai olenhan siihen jotenkin aina mahtunut, mutta viime vuosina en ole halunnut mennä, koska poispääsy on ollut niin vaikeaa. Nyt nautin täysin siemauksin ammeessa lilluttelusta.

Askelia 2

Askelmittari kulkenut taskussa ahkeraan ja kyllä vapaaehtoisessa liikkumisessani on tapahtunut muutosta parempaan.

23.11.2013 4680
24.11.2013 4791
25.11.2013 3865
26.11.2013 4750
27.11.2013 3806
28.11.2013 4929
29.11.2013 4150

Minulla on nyt olemassa myös "personal trainer". Muun terveyteni hoidon yhteyteen olen saanut nyt fysioterapeutin työskentelemään kanssani.

Hänen kanssaan maanantaisin meillä on pieni kävelylenkki. Ei vielä mitään päätähuimaavaa, mutta n. 30 min minun tahtiini kävelyä. Ja tiistaisin ja torstaisin minulla on sitten hänen kanssaan kuntosalia. Siis minä opettelen liikkumaan uudelleen ja ohjeistus tulee kädestä pitäen.

Etenemme varovasti ja rauhallisesti. Positiivinen suhtautumiseni liikuntaan yritetään herättää kiirehtimättä. Haetaan minun kroppani hallintaa ja ryhtiä. Opetetaan minua siihen, että liikkuessa saan hengästyä. Tämä hengästyminen on minulle niin kamalan suuri peikko ja pohjautuu ainoastaan siihen, että olen aina jotenkin ajatellut hengästyessäni kaikkien ajattelevan vain sitä, että koska olen niin lihava niin hengästyn ainoastaan siksi. Osin se on tietysti pitänyt paikkansakin.

Olen minä sen verran edistynyt ajatustasolla, että olen harkinnut salivaatteiden hankintaa...

Gastroskopiasta selvitty

Tänään se vatsalaukuntähystys sitten tehtiin.

Eikä se ollut yhtään miellyttävämpi kokemus kuin 20 vuotta sittenkään. Niin - eihän se satu, mutta se yökkimisen määrä ja rajuus on vaan vähemmän mukavaa. Ja nyt minusta tuntui ne koepalojen napsaisutkin vähän ikäviltä. Ja nielu on hellänä. Sitä ei puudutettu.

Onneksi se on ohi. Tuloksia saan odottaa n. 2 viikkoa ja jos kaikki on kunnossa, niin sitten lähete lähtee lihavuusklinikalle. Sitä odotellessa.

Urhealle minälleni piti suoda jotain lohdutusta. Tosin oli näille tilaustakin, sillä käytössäni olevista kengistä pohjat nauravat. Vähän nolo niillä kulkea!

Ilokseni huomasin monenlaisia juttuja. Ensinnäkin, minullahan ei ole ollut yli 10 vuoteen oikeita vuorillisia talvikenkiä. Ja näissä on nyt karvavuorit. Eikä nilkkureissakaan ei ole mennyt pitkiin, pitkiin aikoihin vetoketju kiinni. Nyt meni. Ja kaikista sovittamistani kengistä, siis nilkkureista, meni vetoketjut kiinni! Ja sekin, että sovittelin useampaa paria kenkiä. Ilman tuskanhikeä. Ja vieläpä niin, että nostin jalan toisen päälle kun puin kengän jalkaani. Jouduin avittamaan housunlahkeesta, mutta silti. Tätä en muista milloin olisi tapahtunut.

Ja sinne kauppaan jäi vielä toisetkin kengät, jotka minua vähän himottaisi. On tämä jännää, miten elämäni muuttuu pikkuhiljaa.

Ravintoterapeutin tapaaminen 5 (part 6)

Mietin pitkään, että jotain tärkeätä me vielä puhuimme edellisellä käynnillä. Ja mistä halusin myös kirjoittaa. Tänään muistin mikä se juttu oli.

Keskustelumme lähti liikkeelle siitä, että ennen seuraavaa kertaa minulle on sitten tehty se gastroskopia ja sitten varmaan saadaan lähetettä eteen päin sinne lihavuusklinikalle. Keskustelimme aatoksistani tämän asian suhteen. Kerroin, että olen ihan pihalla nyt, enkä ollenkaan varma haluanko minä sinne vaiko enkö.

Edelleen minä näen sen hyötyinä, että poistuneiden kilojen takaisin syöminen vaikeutuisi. Ymmärrän täysin sen, että leikkaus ei ole poppakonsti ja oikotie laihtumiseen. Ymmärrän senkin, että varsinkin minun kohdallani siihen liittyy suuria riskejä. Nimenomaan nukutukseen.

Enkä ole vakuuttunut, että haluaisin ottaa sitä riskiä.

Ja nyt toisaalta kun alan itse uskomaan tähän säännöllisen ruokailun systeemiin. Eikä tämä ole edes ollut vaikeata. Mikään ei ole minulta kiellettyä. Niin suunnattomasti kyllä mietityttää, että haluanko oikeasti itselleni lisää mahdollisesti kieltoja ja rajoituksia ruokailuni suhteen? Kun allergianikin rajoittavat melkoisen paljon. Toki tämän kautta en toisaalta usko, että lisärajoitukset olisivat minulle kovinkaan vaikeita.

Samoin mietityttää se, että jos kaikki ei menekään putkeen. Minun elämässäni asioiden on ollut tapana mennä vaikeimman kautta ja niin skeptinen olen, että helposti voin kuvitella tämänkin menevän. En tiedä, olenko valmis ottamaan esim. hypoglykemia-riskin kaikkien muiden diagnoosieni joukkoon? Tai mahdolliset muut ongelmat.

Toisaalta en epäile itseäni, ettenkö oppisi elämään pikkumahan kanssa. Ja tämä pohjatyö on ainakin hyvin onnistunut. Oletan.

Ja vaikka nyt luotan itseeni, että hallitsen tämän homman, niin takaraivossani on kuitenkin suurena peikkona se, että jossain vaiheessa homma lipeää käsisitäni ja syön takaisin kaikki kilot - ja vieläpä 10kg:n bonuksen kanssa. Niin kuin historiassani on aina käynyt!

Sanoinkin RT:lleni, että jos hän vannoo kautta kiven ja kannon, että minä saan loppuelämäni käydä hänen luonaan silloin tällöin vahvistamassa uskoani, niin silloin on hyvinkin suuri mahdollisuus sille, että minä skippaan leikkauksen.

Hän ei pitänyt tätä hulluna ajatuksena.

Mutta minulla on vieläkin aikaa puntaroida tämän leikkauksen etuja ja haittoja.Ja kunhan pääsen sinne lihavuusklinikalle keskustelemaan, niin eiköhän se päätös tästä selkiydy.

Blogihaaste 1

Vastaanpa nyt ensimmäiseen haasteeseeni, jonka sain.

Kiitokset haastajalleni: http://laardisulaa.blogspot.fi/2013/11/haaste.html


 Haaste


Haasteen säännöt:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, jolta haasteen sait
2. Vastaa annettuihin kysymyksiin
3. Keksi 11 uutta kysymystä, jotka haluat antaa seuraavalle
4. Valitse viisi blogia, joilla on alle 100 lukijaa ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa


1. Miksi aloit bloggaamaan?
  
   Minä olin miettinyt sitä tosi pitkään. Myös muista aiheista. Aiheita elämässäni kyllä piisaisi. Tämä on minulle itselleni "terapiaa". Ehdottomasti. Ja tykkään kirjoittaa!

2. Lempiruokasi?

   Kaikki, mille en ole allerginen. Ei minulla sellaista ehdotonta suosikkia. Allergiat rajoittavat melkoisen paljon ja myös se, että en ole mikään kokkikolmonen. Mieluiten sieltä, mistä aita on matalin. Pidän kyllä hyvin ja reilusti maustetuista. Aikalailla kasvispohjaisilla mennään, mutta täysin vegetaristia minusta ei saa - sillä välillä iskee armoton lihanhimo.

3. Jos saisit valita kielen mitä puhuisit sujuvasti, mikä se olisi?
  
   Ranska.

4. Tämän hetken lempi biisisi?
  
   Minä olen jo niin vanha, että mieluummin kuuntelen puhetta kuin musiikkia. Siis poppikoneesta. Livenä saisin käydä useammin kuuntelemassa. Mitään tämän hetken lempparia ei ole. Mutta nuoruuteni lempparit sykähdyttävät edelleen; Hassisen Kone, Pelle Miljoona...

5. Mitä pidät karppausbuumista?

   En pidä (tai paremminkin, en tiedä). Enkä mistään muustakaan buumista. Minä en usko niihin ja perustelut löytyvät blogistani. Varmasti toimii toisilla, mutta itselläni olen nyt vaan kokenut parhaiten toimivan tämän systeemin, mitä nyt vedän. Kaikki on sallittua ja en ole millään kuurilla. Minä vain syön säännöllisesti.

6. Katsotko realityä tv:stä?

   Joskus olen jotain katsonut, mutta jotenkin niistä on mennyt maku! Ja tunnustanpa sellaisenkin omituisuuden, että en ole katsonut nyt telkkarista mitään elokuun alkupäivistä lähtien. En ole avannut koko rakkinetta. Ja hyvin pärjään ilman. Netissä notkuessani laitan usein taustalle kuulumaan Yle Arkistosta vanhoja keskusteluohjelmia. Esim. Inhimillinen tekijä - ohjelmia tykkään kuunnella. Tarinoita laidasta laitaan. Ja varsinkin -70 ja -80 lukujen keskusteluja on hupaisaa kuunnella!

7. Tiedätkö syyn lihomiseesi?
  
   Tiedän. Mitä enemmän olen yrittänyt olla syömättä ja olla laihdutuskuurilla, sitä enemmän olen mennyt metsään!

8. Milloin uskot olevasi tavoitepainossa?

   En ole ajatellut. En ole asettanut itselleni mitään tavoitteita. Tai tavoite on se, että opin syömään oikein ja oikeina aikoina. Jos siinä sivussa tippuu sitten kiloja niin se on hyvä asia. Tavoitteet eivät ole sidoksissa kiloihin. Toivon, että elämänlaatuni ja jaksamiseni paranee.

9. Parasta treenimusaa?

   Minä en treenaa. Vielä. Toivottavasti jotain liikuntaa tulee kuvioihin jossain vaiheessa. Uskoisin treenaavani mieluummin hiljaisuudessa.

10. Kissat vai koirat?

    Eihän tähän ole vaihtoehtoa. Koirat. Koirat ja koirat. Mieluummin enemmän kuin 1, mutta ehdottomasti vähemmän kuin 6. Ja ehdottomasti musta!

11. Paras sipsimaku top 3?

    1. perinteinen vain suolalla maustettu.
    2. grillimaustettu
    3. cheese/onion


Haastan seuraavat bloggaajat:

http://fatistanatiksi.blogspot.fi/

http://muutoslahteeminusta.blogspot.fi/

http://riskirouvalaihduttaa.blogspot.fi/

http://pysyvastipienemmaksi.blogspot.fi/

http://pussisoppaa.blogspot.fi/



Ja kysymykseni haastamilleni:

1. Onko tämä ensimmäien laihdutuskuurisi?
2. Tiedostatko omat kompastuskivesi matkalla kevyempään olotilaan?
3. Milloin painosi on muuttunut ongelmaksi?
4. Miten palkitset itseäsi hyvästä suorituksestasi?
5. Mihin olet tyytyväinen itsessäsi?
6. Mihin haluaisit matkustaa - jos vain taivas olisi rajana?
7. Ihanin lapsuusmuistosi?
8. Milloin olet halunnut vaipua maan alle?
9. Jos sinulle annettaisiin miljoona euroa lahjoitettavaksi, kenelle/mille sen lahjoittaisit?
10. Mitä muuttuu elämässäsi kun paino putoaa?
11. Oletko onnellinen?

Pieni huomio 7

Tässä on ollut nyt sellaisia härdellipäiviä muutama, että en ole pystynyt pitämään niin tiukasti kiinni ruokailuajoistani.

Ja siinäpä käy heti niin, että se vanha tuttu näläntunne (oksettaa, pyörryttää, hikoiluttaa) tulee takaisin. Ja sen seurauksena käy vaan  niin kovin helposti se, että ottaa pahimpaan nälkäänsä aivan mitä sattuu. Yhtenä päivänä ostin 3 Kismetiä (kun halvalla sai) ja ei muka ollut muutakaan järkevämpää, mitä pystyy autolla ajaessa syömään.

Söinpä sitten ne kaikki kolme kerralla.

Mutta - niistäpä tulikin aivan kamalan huono olo. Fyysisesti. Ja manasin vaan itsekseni, että olisi kannattanut pysähtyä ja syödä vaikka joku salaatti. Edelleenkään minulle ei tullut henkisesti niistä paha olo. Edelleenkään en ole sortunut, enkä repsahtanut. Se oli sen päivän illallinen ja piste.

Havaitsinpa sitten senkin, että kun on huonosti hoidettu ateriarytmi yhden päivän osalta, niin se kostautuu vielä seuraavaan päiväänkin. Eli seuraavana päivänä tuntui, että joka aterialla olisi voinut syödä hevosen. Ratkaisin homman siten, että vihanneksia ja kasviksia laitoin sitten taas reilummasti.

Ja nyt on palattu jälleen normaaliin.

Ravintoterapeutin tapaaminen 5 (part 5)

Puhuimme myös liikunnasta. Ja siitä, että minulla on vähän huonommuuden tunne sen takia, että en ole saanut itseäni mitenkään tietoisesti liikkeelle. Siis huomaamattani liikunta on vähäisessä määrin lisääntynyt, mutta lenkille lähtö on ylipääsemätöntä.

Ravintoterapeuttini sanoi, että tämä riittää. Ja hän näytti minulle sellaista kaaviota, missä oli toisiinsa verrattuna ruoan määrä ja laatu sekä liikunta ja tämä kaikki suhteutettuna BMI:hin.

Harmi kun en löydä netistä mistään sitä kuvaa, mutta siitä siinä kävi ilmi, että sairaalloisen ja vaikean lihavuuden ollessa kyseessä, niin liikunnan määrän lisäyksellä ei ole oleellista merkitystä painonpudotuksen kannalta. Tässä vaiheessa suurin ja tärkein merkitys on sillä ruoan määrällä ja laadulla.

Vasta kun ollaan siellä BMI 30 paikkeilla, liikunnan merkitys alkaa suurenemaan. Ja minun tapauksessani ollaan vieläkin vähän yli 40 BMI:ssä.

Eli minä sain RT:n siunauksen sille, että minun ei tarvitse hötkyillä. Liikunnasta minun ei pidä tehdä nyt mitään pakkomiellettä ja -pullaa! Nyt on jo tapahtunut se, että luontaisesti liikun vähän enemmän. Enkä ajattele miten pääsisin vähimmillä askelilla! Ja se halu liikkumiseen tulee kyllä sitten myöhemmin kuvioihin, kunhan maltan odottaa. Ja kyllähän minä jo psyykkaan itseäni siihen, että liikunnasta on minulle hyötyä. Ja osaan nauttia siitä, että en hengästy niin helposti kuin viime keväänä.

Tämä helpotti minua kovin.

Seuraavan kerran tapaammekin sitten joulukuussa. Sitä odotellen.

Vastoinkäymisiä

Eihän se riitä, että tämä sairaalloinen ylipanoni olisi elämässäni/elämässämme ainoa ongelma. Ei elämän sinänsä ruusuilla tanssimista pidä ollakaan - mutta pitääkö sen olla ohdakkeillakaan tanssimista?

Fyysisten voimavarojeni lisäksi myös henkiset voimavarani ovat kulutettu lähes loppuun. Välillä voisi päästä ehkä helpommalla? Mutta eihän se niin mene.

Tällä hetkellä tuntuu, että tämä minun säännöllinen ateriarytmi on minua monella tapaa kasassa pitävä elementti elämässäni ja arjessani. Tämä säännöllinen ruokailu on se, joka pitää minut kiinni arjessa ja minä tiedän pienellä aikavälillä mitä minun pitää tehdä ja mitä tulee tapahtumaan. Ainakin tämä yksi asia on minun hallinnassani!

Muutoin tämän jatkosarjan viimeisen osan haluaisin sivuuttaa.

Vastoinkäymiset ja murheet eivät tällä hetkellä aiheuta minulle syömisten muuttumista - päin vastoin haluan pitää viimeiseen asti kynsin hampain kiinni syömisajoistani. Tämä on se minun juttuni ja syvällä sisimmässäni tiedän, että tätä kautta minä osaltani saan takaisin vahvan minäni ja sen minussa olevan kapasiteetin käyttööni täysitehoisesti.

Nyt käytettävissä olevat voimat käytän tärkeimpään. Ja kyllä minä sisältäni jostain ne voimat kaivan!

Pieni huomio 6

Viime viikolla tajusin parkkeerattuani auton, että en hakenut sitä parkkiruutua, jonka vasemmalle puolelle ei pääsisi kukaan parkkeeraamaan. Enkä myöskään ollut sihdannut autoani siihen ruudun oikeanpuoleisen viivan tuntumaan. Siis minä mahdun auton ovesta ulos huomattavasti helpommin kuin ennen!




Ne joku aika sitten ostamani 100C rintsikat saan laittaa jo kiinni viimeisiin hakasiin. Osahan on tietysti sitä, että rintsikat venytvätkin käytössä, mutta silti.

Minun ei tarvitse istua tuolilla enää jalat niin harallaan. Ei ne vielä siveästi yhdessä voi olla, mutta istuinosalle jo mahdun jalkoinenikin. Ja mahdun myös käsinojallisiin tuoleihin istumaan niin, ettei se tunnu minusta enää epämiellyttävältä.

Ravintoterapeutin tapaaminen 5 (part 4)

Tätä juttua minä en meinannut edes kirjoittaa. Tämä on minusta nolo. Mutta koska olen päättänyt, että tyhjennän itsestäni kaiken, niin koetanpa nyt sitten muodostaa tämän hölmön kokemukseni sanoiksi.

Viime tapaamistamme ennen minä vaivasin päätäni sellaisen ajatuksen kanssa, että "voi harmi, kun punnitus on vasta klo 14-15", kun aikaisemmat ovat olleet aamupäivällä. Ajatuksissani harmittelin, että punnitukset eivät ole samaan vuorokauden aikaan...

Oikeasti mietin aamulla liikkeelle lähtiessäni, mitä minulla oli edellisessä punnituksessa päälläni. Minä jopa puntaroin käsissäni kaksien housujen väliltä, että kummat olisivan ehkä vähän kevyemmät!

Aamupalan söin kummempia miettimättä, mutta sitten lounasajan lähestyessä houkutus oli suuri, että jättäisin lounaan väliin - siirtäisin sitä ja söisin vasta punnituksen jälkeen.

Koko päivän koitin ravata vessassa.

Ja takaraivossani kummitteli vasta-ajatus, että ne kilot eivät ole se pointti. Ja sillä ei ole mitään väliä kun ihminen painaa yli 100kg, että näyttääkö se lukema muutaman 100g suuntaan tai toiseen!

Tämä järkevä puoleni onneksi voitti. No, ne vähän kevyemmät housut minä aamulla valitsin jalkaani, mutta ateriarytmistäni pidin kiinni. Siitä olen erittäin tyytyväinen itseeni.

Ja siitä, että kerroin tämän pään sisäisen taisteluni ravintoterapeutilleni. Ja itse olin jo ajatellut, että tämä on psyykkisesti sitä aivan samaa tempoilua kuin anorektikolla ennen punnitusta - vaikkakin päinvastoin;  yritys saada lukemaa suuremmaksi vippaskonstein. Mutta tämä ihmeellinen "tarve" yrittää huijata sitä vaakaa! Käsittämätöntä tämä psyykkinen yhtäläisyys sairaalloisen laihan ja sairaalloisen lihavan välillä.

Ihan kuin se kenenkään muun elämää hetkauttaisi mihinkään suuntaan, jos vähän pienmpi lukema tulisi näyttöön? Eihän se edes minun elämääni heilauttaisi mihinkään suuntaan. Enhän minä tätä elämäntapamuutosta halua muiden takia. Vain itseni takia ja itselleni. Ja eihän mikään voi toimia, ellen ole rehellinen itselleni.

Tämä rehellisyys itselleni on minulle tärkeä oivallus! Ja se että järkeni otti voiton - pidin ateriarytmistä kiinni. Koska ymmärsin sen, että jos pidän liian pitkän ruoattoman ajan, niin se kostautuu koko loppupäivään ja vielä varmasti seuraavaankin päivään.

RT:ni mukaan tämä psyykeni kanssa tekemäni työ on vähintäänkin yhtä arvokasta, ellei arvokkaampaa, kuin säännöllisen aterioinnin opettelu.

Tärkeä huomio 2

Minulle on tapahtunut kaikki ruokailuun liittyvät muutokset, mitä säännöllisen ateriarytmin myötä sanotaan tapahtuvan. Viittaan jälleen linkittämääni Patrik Borgin luentoon (Kuunnelkaa tää juttu...). Siinä luennossa on  aivan ne samat asiat, mitä oma ravintoterapeuttini on kertonut minulle ensimmäisellä tapaamisellamme ja tässä matkan varrellakin.

Annoskokoni on pienentynyt radikaalisti aivan huomaamatta. Tästä oli nyt parina päivänä hyvä esimerkki itselleni kun kävin ulkona syömässä seisovasta pöydästä. Minä otin ruokaa itselleni perinteiseen tapaan koko rahan edestä. Toki salaattia ja vihanneksia laitoin isolla kauhalla, mutta myös leivät ym. lisukkeet keräsin tarjottimelle.

Aloitin harkitun hitaasti syömisen salaatista. Ja sitten kun siirryin lämpimän ateriani kimppuun, niin huomasin jo alkuun, että minä en tule jaksamaan syödä lautastani tyhjäksi. Lämpimästä ruoasta valitsin ensin juurekset ja lihan. Ja loppujen lopuksi en jaksanut syödä kahdesta lihamurekepalasta kuin 1½ ja perunamuusi jäi kokonaan syömättä sekä varaamani leipäviipale. Jälkiruokarahkasta en jaksanut syödä kuin neljä kahvilusikallista. Ja jälkkärikahvia en halunnut ottaa enää lainkaan.

Tämähän on minulle aivan ennenkuulumatonta! Enhän minä koskaan ole jättänyt lautaselle keräämääni ruokaa syömättä.

Toinen aivan selkeä muutos on se, että elimistöni kertoo minulle nyt myös aamu- ja alkuiltapäivisin, että se tarvitsee ruokaa. Minulla on se pieni näläntuntemus ja minun ei enää tarvitse katsoa kellosta milloin minun on syötävä. Kolmas huomio on tämä iltanapostelujen ja mielitekojen poistuminen. Päinvastoin iltapalan syöminen on nyt viime aikoina alkanut tuntumaan turhalta, koska ei ole nälkä. Mutta sitkeästi pidän siitä iltapalastakin kiinni, koska se on osa tärkeätä ateriarytmiä. Vaikka en sitten söisi kuin sen yhden viilin tai n. 100g marjoja tai yhden hedelmän.

 Minähän en ole myöskään laskenut kaloreita/päivä koko aikana. Ja se on myös niin vapauttavaa psyyken kannalta. Minun ei tarvitse yhtenäkään päivänä ajatella, mitä minä vielä voin syödä, paljonko minulla on vielä tälle päivälle kaloreita jäljellä. Ja luulen, että koska luontaisesti tulee päivittäiskalorimäärissä vaihtelua, niin elimistöni ei "jymähdä" mihinkään kaloritasoon ja painonputoaminen pysähtyisi sen takia. Vaikka niitä suurempikalorisia päiviäkin on ollut, niin silti minun painoni on pudonnut tasaisesti n. kilon viikkovauhdilla.

Eli minussa on lähtenyt elimistön oma nälkä-/kylläisyyssäätelyjärjestelmä toimimaan. Tasaisen ruokinnan kautta annoskoko on pienentynyt ja sen ansiosta varmasti myös mahalaukkuni on lähtenyt pienentymään ja se sitten edelleen helpommin pystyy reagoimaan saamansa ruoan määrään.Tämän tapahtumaketjun toipuminen on minulla kestänyt sen n. 4½-5 kuukautta.

Ja aivan ehdottomasti parasta tässä on se, että mikään ei ole kiellettyä. Kaikkea saa syödä. Mutta normaalin järkevän ruoan syöminen säännöllisesti on aiheuttanut sen, että mitään pulla/karkki/sipsi  -mättöjä ei tee edes mieli. Ei ole koskaan se kiljuva nälkä, mihin pitää äkkiä saada jotain! Ja sitten kun tekee mieli esim. pullaa, niin voin iltapäiväkahvin kanssa sen nauttia ja se ei heilauta painonputoamista tai mielialaani mihinkään suuntaan. Ja ihmeellistä on myös se, että se yksi riittää!

Ravintoterapeutin tapaaminen 5 (part 3)

Keskustelimme ryhdistä. Tai paremminkin ryhdittömyydestä. Minun.



Keskustelu lähti varmaan siitä kun kerroin, että olen aina kadehtinut lihavia (enemmän tai vähemmän) naisia, jotka ovat kantaneet läskinsä ylväästi, tyylikkäästi ja ryhdikkäästi. Taiteilijoissa, varsinkin oopperadiivoissa (esim. Anita välkki) on useampiakin ihailemiani kookkaita naisia. Eikä se johdu pelkästään heidän upeasta pukeutumisestaan, vaan nimenomaan siitä, kuika he kantavat itsensä!

Itse en ole vähemmänkään ylipainoisena pystynyt olemaan ryhdikäs, vaan olen aina yrittänyt painua kasaan ja lysyyn - näyttääkseni pienemmältä. Ja siinähän käy juuri päinvastoin. Näyttää entistäkin isommalta. Eikä pelkästään se miltä näyttää, vaan miten huono ryhti myös rasittaa kehoa.

Ravintoterapeuttini sanoi, etten ole ainoa ylipainoinen, joka koittaa piiloutua painumalla kasaan. Tämä aiheuttaa huonon ryhdin; hartiat ovat kasassa, selkä "kilpikonnana". Hän suosittelikin, että jos vain suinkin olisi mahdollista, niin minun kannattaisi käydä fysioterapeutin luona muutaman kerran. Ammatti-ihmisen olisi hyvä katsoa miten minä kannan kroppani ja miten minä voisin harjoitella, että löytäisin oikean ryhdin.

Ryhti on hakusessa nyt myös tämän painonputoamisen takia. Kehon painopiste muuttuu ja minä joudun opettelemaan kehontuntemukseni uusiksi. Minun on löydettävä oikea tapa kantaa muuttuva kehoni. RT:n sanoin; minun on opeteltava ottamaan tilani.

Ikävä huomio

Nyt noin parin viikon aikana oikea lonkkani ja polveni ovat vihoitelleet. Välillä nukkuminen on vaikeutunut tuosta lonkassa olevasta särystä. Ja polvessa tuntuu välillä vihlaisu, jota en osaa yhdistää tiettyyn toimintaan. Ne eivät ole kipeitä koko ajan. Onneksi.

Unohdin puhua tästä ravintoterapeuttini kanssa. Täytyy muistaa ensi kerralla.

Minä en tästä huomiosta ole nyt kuitenkaan kamalan huolestunut. Ajattelen, että se voisi johtua ehkä kropan painopisteen (tästä puhuttiin RT:n kanssa muussa yhteydessä) muuttumisesta ja osin lisääntyneestä kävelystä. Ja kyllähän siellä varmasti näillä kiloilla ja vuosilla on jonkinlaista kulumaa, mutta jos ei pahemmaksi mene niin antaa olla.

Uskon, että tilanne normalisoituu kun kehoni sopeutuu ja tottuu muutokseen. Vähän ikävää, mutta ei lannistavaa!

Ravintoterapeutin tapaaminen 5 (part 2)

Keskustelimme ruokailustani ja sen säännöllisyydestä. Kerroin tuntemuksistani.

Kerroin, että tämän jakson aikana minä olen kuitenkin syönyt esim. pullaa; luonnetestipäivänä ja Lahden näyttelypäivänä. Ja jäätelöä useammankin kerran. Eli tilanne on ollut se, että reissussa minä en kanna eväitä mukanani ja sen hetken ateriakertaan, ei sitten ole ollut muuta valittavissa tai olen vain halunnut herkutella.

Ja se mikä tässä on ollut ihmeellisintä, niin minä en ole  y h d e l l ä k ä ä n  kerralla kokenut, että olen sortunut. Minulle ei ole tullut huonoa omatuntoa! Minä olen ajatellut sen herkuttelun joko välipalaksi tai iltapalaksi ja sillä selvä. Ja tämä ajatustasolla tapahtunut muutos minussa on aivan uutta, ihmeellistä ja käsittämätöntä. Aikaisempien kuurieni aikana pullan tai jäätelön syöminen olisi aiheuttanut sen, että olisin ajatellut "sen olevan siinä". Ja repsahdus olisi aiheuttanut holtittoman herkkujen syömisen ja kuurin loppumisen.

Ravintoterapeuttini sanoi, että niin se toimii. Säännöllinen kehon ravitseminen pitää "nälkä/kylläisyys tasapainon" ja kaikki syöminen normalisoituu. Tämä ei tapahdu hetkessä, mutta se tapahtuu. Näiden kiellettyjen ruokien varaan rakennettu laihduttaminen ei vain kanna pitkän päälle. Tästähän se Patrik Borg myös puhuu sillä luennolla, jonka linkitin aiemmin. Minua kehoitettiin unohtamaan myös käsitykseni herkuista kiellettynä ja pahana.

Minä alan uskoa tähän pikkuhiljaa! Ja tämä minun tähänastinen matkani on ollut aivan ihmeellinen. Sanoinkin RT:lle, että voiko tämä olla oikeasti näin yksinkertaista? Miten minä olen voinut hakata päätäni seinään koko aikuisikäni - yli 30 vuotta? Ja nyt minä en  v i e l ä k ä ä n  koe edes olevani laihdutuskuurilla.

Tokihan minä mietin ääneenkin, että olisiko paino voinut tippua tämän jakson aikana vähän enemmän ilman herkutteluja. Ja olisihan se voinut. Siihen RT sanoi, että se ei ole nyt tärkeintä. Vaan tärkeintä on se, että mitä minun ajatuksissa on tapahtunut. Se, että minä syön säännöllisesti. Ja se, että minun kehoni on alkanut toimimaan ja minä olen alkanut ymmärtämään kehoani ja sen viestejä. Ja että edelleen mennään sillä noin kilon viikopudotuksen vauhdilla! Eikä pulla tai pari ole hidastanut tahtia lainkaan.

Ja niinhän se on.

Ravintoterapeutin tapaaminen 5 (part 1)

Nyt ihan pikapikakuulumiset.

Kaino toiveeni oli kuultu; 110kg meni rikki, vaikkakin rimaa hipoen, mutta meni kuitenkin!

Paino tänään 109,9kg ja viiden viikon pudotus oli yhteensä 4,7kg. Yhteispudotus nyt siis RT:n kanssa yhteistyössä 23,8kg ja viime kevään korkeimmasta painosta yli 27kg.

Olen viimeksi ollut tämän painoinen n. 12 vuotta sitten. Olen tyytyväinen ja ihmeissäni!

Kuunnelkaa hei tää juttu...

Lemmikkipalstoilta bongasin tämän luennon:

http://www.youtube.com/watch?v=yZSLN1SIYKY

En ole aikaisemmin itse kuunnellut. Ja nyt olen kuunnellut jo parikin kertaa. Pitkähän se on, mutta niin täyttä asiaa!

Kuunnellessa edistyy hyvin neuletyö.

Minä voin allekirjoittaa kaiken tuosta. Ja minua itseäni helpottaa kovin se seikka, että sillä liikunnalla ei ole niin merkittävä osuus painonpudotuksessa. Kun edelleenkään en ole saanut itseäni varsinaisesti minnekään kävelylenkeille. Se kynnys minulla on korkealla.

Huomenna olen itse menossa kuuntelemaan omaa ravintoterapeuttiani. Levollisin mielin ja mielenkiinnolla odotan mitä tuleman pitää. Hyviä etiäisiä saatte laittaa liikkeelle...

Nyt se tapahtui!

Tänään minä kuulin ensimmäistä kertaa useammalta ihmiseltä Lahden koiranäytelmissä, että olen laihtunut.

Leijun.

Kiitos teille.

Muutosta 3

Minä kävin tänään vaatekaupassa. Siis minä tosiaankin kävin tänään vaatekaupassa. Housuostoksilla!

Ja olipahan reissu.

Pakko oli mennä hakemaan itselleen motivaatiohousut, koska kaikki mitä nyt käytän ovat sen verran löysiä, ettei nappia ja vetoketjua tarvitse avata kun riisuu housut.

Halusin saada nyt sen kokoiset housut, että ovat vähän vielä tiukat, mutta kuitenkin pidettävissä päällä julkisestikin.

Nämä nyt käytössä olevat ovat n. kokoa 52 ja ajattelin, että se n. nro 50 on lähtökohtana. Oikeasti piti ajatella etukäteen asiaa, että osaa sitten vaaterekistä hakea edes lähellekään mahdollisesti sopivia.

Kokeilin ensiksi kaksia farkkuja (koko 50), joista toiset eivät menneet kiinni ja toiset menivät. Viime keväänä olisin ottanut suoraan kainalooni ne kiinnimenevät housut ja painellut kassalle maksamaan. Mutta nyt oli sellainen olo, että ne olivat vähän lahkeista pitkät ja päätin vielä sovitella muitakin.

Siis minä päätin sovitella muitakin housuja. Eihän sitä ole tapahtunut miesmuistiin!

Sitten otin seuraavat nro 50:n housut. Ja sovituskopissa minä meinasin hukkua niihin! Tutkailin kokolappua ja ne olivat D-mitoituksen housut. Siis tosi isojen mitoituksella. Minä siinä sitten mietin, että viime keväänä ne eivät olisi menneet lähellekään päälle, mutta nyt hukun niihin. Tajusin siellä kopissa, että minun on haettava sellaiset D-mitoituksen housut joiden koko alkaa 4:lla (siis nelosella).

Lähdin etsimään kokoa D48. Sitä ei ollut rekissä. Oli vain D46. Pyörittelin niitä käsissäni ja mietin uskallanko kokeilla. Menin ja koitin - nekin olivat vielä liian isot!

Jälleen vaihtamaan kokoa pienempään. Aivan äimänkäkenä puin D44:set jalkaan. Ja ne menivät. Apua! Eihän tämä voi olla totta. Katselin ja kuulostelin niitä housuja ja tulin tulokseen, että ne eivät ole hyvät motivaatiohousut - päivän käytön ja venymisen jälkeen ne ovat liian löysät. Ja ei menisi kauan kun voisi riisua nappia ja vetskaria avaamatta.

Riisuuin D44:set ja puin omat housuni jalkaan. Ja menin sinne housurekille ihmettelemään. En voinut uskoa, että vertailen siinä kaupan käytävällä D44 ja D42 kokoja. Mittailen kuinka paljon pienemmät ne 42:set on. Ja sitten minä otan ne pienemmät kainalooni. En uskalla mennä suoraan sovituskoppiin vaan olen muka katselevinani puseroita ja paitoja.

Lopulta sitten menen sovittamaan niitä D42:sia ja olen aivan varma, että en tule saamaan siellä kopissa nappia ja vetoketjua kiinni. Joutuisin sitten miettimään, menisikö ne kiinni sängyssä selällään ja uskaltaisinko ostaa niin pienet motivaatiohousuiksi.

Nappi meni kiinni ja vetoketjukin meni kiinni. Tosin joutui kiemurtelemaan ja vetämään mahaa sisään ja selkää kaarelle. Mutta ne meni kiinni. Seisaaltaan. Ja kun pelistä katselin niin totesin, että niitä voi ihan jo heti julkisestikin pitää päällään! Vyötäröläskimakkara on siedettävän näköinen.

Aivan käsittämätöntä. Minä oikeasti sovitin kuudet housut, joista yhdet eivät menneet kiinni. Ja sitten minä lähden kaupasta pois D42 kokoisten housujen kanssa. Siis ne oli vaan pakko ottaa sen takia, että tuo 42 näyttää niin ihanalta. Olkoonkin, että on "valtavan" mitoituksella.

Minulla ei nyt ollut kuvaukseen venytysapua. Ei nämä uudet aivan noin paljon pienemmät ole, venytettyinä ne on n. 2cm kapeammat kuin nuo taimmaiset. Mutta minun uudet housuni alkavat olla jo sen näköiset, että kehtaisikohan pihalla kuivattaa narulla?

Error

Sain niin nenilleni tänään vaa'alta! Ja se on minulle aivan oikein.

Käyn nyt sellaisessa paikassa n. 3 kertaa viikossa, että siellä on henkilövaaka. Ja vieläpä sellaisessa sopivassa kohdassa, että minun olisi siinä hyvin helppo kenenkään huomaamatta punnita itseni.

Viime viikolla kiersin ja kaarsin sitä vaakaa ja aina ohikulkiessani mietin, että josko minun pitäisi "ihan vaan vähän" punnita itseni. Mutta sain pidettyä sen päätökseni, että minua ei punnita kuin ravintoterapeuttini luona.

(Selkeästi minua alkaa jälleen jännittämään seuraava tapaamisemme RT:n kanssa!)

Eilenkin vielä sain kierrettyä sen vaakan suht' sujuvasti. Sitä tosin helpotti, että siinä lähistöllä oli lähes koko ajan muitakin ja minun oli helpompi pysyä päätöksessäni.

Mutta tänään - aamupäivällä kuljin sen ohi kolme kertaa ja ympäristössä ei ollut ylimääräisiä silmäpareja yhdelläkään kertaa. Ja minua vaivasi se vaaka. Ja ne lukemat. Ja se, että siellä olisi hiljaista...

Ja olihan se sitten neljännenkin kerran tehtävä tikusta asiaa vaakan luokse. Ja minä nousin vaa'alle - pälyillen ympärilleni.

Näyttöön tuli ERROR.

Astuin vaa'alta pois. Ja yritin uudestaan. Jälleen näyttöön ilmestyi ERROR.

Minä hymyilin itsekseni, että vaakakaan ei suostunut pettämään päätöstäni. Se nimenomainen vaaka haluaa, että minut punnitaan vain RT:n luona! Todellisuudessahan se vaaka näytti ehkä max. 100kg. Tai minä en vain osannut punnita  itseäni - nämä digitaalivempaimet ovat minulle aivan täyttä hebreaa. Tai patterit olivat vähissä. Tai jotain.

Mutta minua tämä ei masentanut, vaan huvitti ja kertoi sen, että parempi nyt vain odottaa sitä 29.10 tapaamistamme!

Pieni huomio 5

 

Peilikuvassani minä näen edestä päin katsottuna muutosta itsessäni pienempään, mutta sivuprofiilissa en näe mitään muutosta, vaikka sitäkin on pakko olla, koska niin paljon pienemmät vaatteet minulle menevät päälle.

Muutoinkin tuo pelistä itsensä katsominen on vielä karmeata. Tämä on hassu juttu, kun olossani tunnen itseni paljon, paljon pienemmäksi kuin mitä peilikuva kertoo. Ja se on raivostuttavaa! Se peili on niin rehellinen - voisi olla vähän armeliaampi!

Eli edelleen vältän peilit ja nautin vaan siitä tuntemuksesta, että olen pienempi.

Olen nyt yli kymmenen vuoden tauon jälkeen kutonut. Tein tuossa reilu parissa tunnissa itselleni lapasen ja toisen aloitan huomenna.

Aikaisemmin olen kutonut paljonkin, mutta sitten se jäi, koska käteni puutuivat niin, etten pystynyt edes yhtä (lapasen) puikollista kutomaan ilman käsien ravistelua. Ja se työn edistyminen kävi niin hitaaksi, että lopetin koko harrastuksen. Nyt käteni eivät puutuneet lainkaan.

Ja tästä tulikin mieleeni, että eilen kun ajelin autolla yhteensä yli 800km (koiranäyttely päiväreissuna...), niin käteni eivät myöskään puutuneet. Aiemminhan olen joutunut ohjaamaan vain toisella kädellä pitkän matkan ajossa ja ravistella/lepuuttaa sitä toista kättä.

Voi olla, ettei tällä käsien puutumisella ole mitään tekemistä sairaalloisen ylipainon kanssa. Mutta toisaalta muuta muutosta elämässäni ei ole tapahtunut kuin tämä keventyminen.

Ostin myös viime viikolla itselleni korkokengät. Avokkaat. Sellaisiakaan en ole voinut ajatellakaan yli 10 vuoteen. Täytyy opetella uudestaan kävelemään korkkareiden kanssa!

Saavutus

Viime viikonloppuna minä pystyin sellaiseen suoritukseen, johon en ole pystynyt n. kuuteen vuoteen.

Yksi koiristamme oli luonnetestissä ja minä olin siellä hihnan toisessa päässä. Eihän siinä testiradalla tule kävelyä juuri lainkaan, mutta se on silti ollut minulle ylipääsemätön suoritus.

Yksin sellaisen kävelyn olisin voinutkin tehdä - omaan tahtiin ja ilman yleisöä. Mutta kun testaustilanteessa on yleisön lisäksi mukana myös luonnetestituomarit lähietäisyydellä, niin en ole voinut mennä itse koirani kanssa, koska en olisi vain pysynyt niiden tuomareiden vauhdissa. Ja olisin hengästynyt niin, ettei hommasta olisi tullut mitään.

Mutta viikko sitten menin itse. Ja halusin mennä. Se oli iso ja merkittävä juttu minulle. Minä pystyin puhumaan testin aikana sen verran mitä tuomarit halusivat ja tämähän kertoo siitä, että en hengästynyt niin paljoa, että puhuminen olisi vaikeutunut.

Tämä vähäinen liikkuminen ei myöskään aiheuttanut hikoilua. Tai suurta janoa. Testin jälkeenkään ei ollut sellainen olo, että on heti päästävä istumaan ja lepuuttamaan jalkojaan!

Nämä tälläiset onnistumiset ovat minulle henkilökohtaisesti mittaamattoman arvokkaita, kannustavia ja motivoivia . Koirani ovat minulle tärkeitä ja minä haluan löytää takaisin sen minäni, joka jaksaa touhuta koirien kanssa. Ja nimenomaan siten, että osallistun itse siihen muutenkin kuin katselemalla sivusta!

Minä ilkeä?

Nyt minä varmaan olen vähän ilkeä, mutta minun on pakko kertoa tämä. Koska sain siitä niin hyvät kicksit!

Meidän kylällä, niin kuin varmaan joka kylällä, on yksi sellainen nainen, josta voi sanoa aivan oikeasti että on kiertopalkinto. Ja tämä nainen ei ole mikään ruudinkeksijäkään, mutta kuvittelee aivan tosissaan olevansa kaikkien muiden naisten yläpuolella koska hän on niin laiha ja hänellä on hyvät tissit. Eikä tämä ole yhtään liioiteltua, vaikka ilkeältä voi kuulostaakin.

Hän on aivan käsittämättömän moukka ja häikäilemätön. Esimerkiksi hän on ääneen ihmetellyt minullekin, että kuinka noin ruma ja lihava on voinut saada miestä ikinä itselleen... Kerran on tapahtunut jopa niin, että kun olemme istuneet paikallisen huoltamokahvilan pöydässä, niin tämä supernainen on käynyt mieheni haaruksiin kiinni! Aivan pokkana siinä minun silmieni edessä. Ja paljon, paljon muita säälittävän hauskoja yrityksiä, joita en jaksa edes kirjoittaa.

No, mutta pari päivää sitten törmäsimme kylillä vastakkain (emme olleet nähneet pitkään aikaan) ja tältä naiselta jäi oikeasti juttu kesken ystävänsä kanssa ja hänen leukansa loksahti alas ja hänen tuijotuksensa jäi vaan päälle. Tämä hänen ystävänsä, jonka minäkin tunnen, kertoi minulle myöhemmin, että perääni oli tuijotettu pitkään ja sitten oli vielä kommentoitukin; "mitä tuolle on tapahtunut?".

Tämä hiveli jos mikä!

Usko koetuksella

On ollut vaikeita päiviä. En taida edes tietää miksi on ollut vaikeata!

Ehkä tässä nyt käyn sitä kamppailua itseni kanssa kun pienentyminen on niin hidasta. Järjellä ymmärrän, että niin pitääkin olla, mutta jokin sisälläni toivoisi ja odottaisi enemmän ja nopeammin.

Ajatuksiini on hiipinyt useasti niitä pohdintoja, että jos en olisi tätä painoani päästänyt repsahtamaan siihen 137kg:n järkyttävään lukemaan, jos olisin tämän tilani tajunnut jo vaikka siinä 120kg:n kohdilla, niin nyt olisin jo alle 100 kiloinen. Minulla taitaa nyt olla mieletön kiire päästä alle 100kg:n. Se on nyt minulle jokin maaginen raja!

Parin viikon ajan minulla on nyt ollut tunne, että painoni ei ole laskenut mihinkään. Onkohan nyt sellainen jumitus menossa? Ja järjellä tiedän, että sellainenkin voi tulla ja on täysin normaalia! Järjellä tiedän myös senkin, että painon jumitus on parempi kuin painonnousu.

Ja näin se vaan tuntuu menevän, että kun alan miettimään mitään etappeja, niin silloin joudun kamppailemaan myös sen tunteen kanssa, että tämä on vaikeaa.

Tämä kamppailuhan on täysin minun pääni sisällä ja tunnetasolla. Syömisiin ei ole aiheuttanut ongelmia. Välillä olen huomannut itseni kaupan tuoreleipätiskin edessä tutkimassa ihania tuoreita - vielä lämpöisiä leipiä ja miettinyt miten hyvää se olisi päällysten kera syödä, mutta sitten kuitenkin tulen tulokseen, että ei minun kannata kokonaista leipää ostaa. Ei se oikeasti niin hyvää ole! Ja ostan sitten tuoreen vastapaistetun sämpylän, jolla saan leivän mielitekoni tyydytettyä.

Uskon kuitenkin, että tämä rytmini on jo helpottanut valintojen tekemistä. Näkyyhän se jo siinäkin, että kauppaan mennessäni minulla on ajatus siitä mitä haluan lautaselleni kasata. Eli siis minähän en nyt ostele enää heräteostoksia lainkaan!

Ja kaikesta tästä huolimatta minulla on vaikeuksia nyt hallita itseäni siinä, että minä en odota ja toivo liikoja.

Tärkeä huomio 2

 

Olen nyt parinakin päivänä havainnut itsessäni nälän tunteen!  Molempina päivinä nälkä on tuntunut puolenpäivän aikaan. Ja tämä nälkäisyyteni ei ole ollut se sellainen sudennälän tuntu, ei sellainen kuin olisin juuri kuolemaisillani nälkään. Luulen nyt tämän olevan sellainen normaali nälän tuntemus.

Tämä on minulle aivan uutta.

Palautuu mieleeni ravintoterapeuttini puheet elimistön omasta nälän/kylläisyyden säätelyjärjestelmästä ja siitä kuinka olen vuosikausia tuhonnut sen normaalia toimintaa epäsäännöllisellä syömisellä. Kuinka tämän järjestelmän normalisoituminen vie pitkän ajan. Ja tämän takia pikakuurit eivät tuota pysyvää tulosta.

RT taisi puhua aivan totta! Olisikohan nyt niin, että oma säätelyjärjestelmäni alkaa toipumaan? Lähes viiden kuukauden ateriarytmin harjoittelun jälkeen. Hieman aikaisemminhan minä huomasin jo, että olen kylläinen ja en ole syönytkään lautastani tyhjäksi ruokailukerralla. Ja sen havainnon jälkeen olen vähän pienentänyt kerta-annoksiani.

Tästäkin RT sanoi, että kun se säätelyjärjestelmä eheytyy, niin ruoka-annoksetkin alkavat pienentymään automaattisesti. Ei tarvitse "syödä silmillään" vaan keho tietää tarpeensa. Ja kun ne annoskoot lähtevät pienentymään, niin silloin myös vatsalaukku kutistuu automaattisesti ja vatsalaukun pinnalla olevat "tunnistimet" pystyvät reagoimaan helpommin vatsan saamaan ruokamäärään.

Tämä kuulostaa aivan loogiselta tapahtuma-/reaktioketjulta. Alkaakohan minulla nyt olla lähellä tämän tapahtumaketjun elpyminen ja normaali toiminta? Minä varovasti alan uskomaan niin!

Jatkan kehooni tutustumista ja kehoni kuuntelemista. Tämä on päivä päivältä jännittävämpää ja mielenkiintoisempaa matkantekoa!

Äkkiä, äkkiä

On jännä ilmiö se, että kun aletaan laihduttamaan niin sen painonpudotuksen pitäisi mielestämme tapahtua heti. Mahdollisimman nopeasti. Hypätään vaa'alla joka aamu, vähintään joka viikko ja odotetaan aika mahdottomia siltä lukemalta, minkä vaaka näyttää. Tältä minusta tuntuu.

Minä ainakaan en ole hypännyt silloinkaan siellä puntarilla, edes puolivuosittain,  kun painokäyräni oli nousujohdanteinen. Kiersin vaa'at kaukaa ja kun pakosta punnitukseen jouduin, lähinnä lääkärissä, niin se oli niin masentavaa, ettei sitä lukemaa halunnut edes kuunnella.

Minulle ei taida nyt tällä hetkellä "sopia" laihdutusfoorumeiden lukeminen. Sieltä saa kyllä hyviä vinkkejäkin, mutta meinaan ahdistua tästä ihmisten kiireestä ja lähes epätoivosta jos paino ei ole pudonnut riittävästi ja tarpeeksi nopeasti. Minun ei nyt oman itseni takia kannata verrata omaa tahtiani kenenkään muun tahtiin. Eikä ne kilot ole tulleetkaan minulle kuukaudessa tai puolessa vuodessa. Kyllä niiden eteen pitkään ja hartaasti söin hyvin epäterveellisesti ja epäsäännöllisesti.

Välillä on hiipinyt päähäni niitä ajatuksia, että pitäisikö minun ottaa jonkinlainen tehokuuri - vaikka vain viikoksi. Mutta minä en nyt lähde siihen. Nämä kaikenmaailman tehokuurit ovat minun kohdallani tuhoon tuomittuja. Minä uskon nyt vahvasti ravintoterapeuttini ammattitaitoon ja ohjeisiin. Siitähän puhuttiin jollain tapaamisella, että jos tällä systeemillä tulee eteen painon jumitus, niin hänellä on kyllä sitten järeämpiäkin keinoja. Minulle ei ole vielä suositeltu niitä otettavaksi käyttöön! Ja RT sanoi myös, että näiden tehokkaampien kuurien eräs ongelma on se, että sieltä pitää sitten palautua järkevästi takaisin. Se paastopäivä tai parikaan ei auta mitään jos ei tiedä, miten sen jälkeen jatketaan. Minä edelleen luotan vain nyt siihen, että syön säännöllisesti ja teen tätä ajatuksella, että en ole laihdutuskuurilla! On nyt vain uskottava, että tämä toimii minulla.

Ja toimiihan se! Olenhan minä sen jo itselleni "todistanut". Oloni ja elämäni on aivan eri mallilla kuin se oli 4½ kuukautta sitten. Miksi minun pitäisi lähteä nyt tätä hyväksi havaittua sotkemaan mitenkään?

Minä teen omasta elämästäni terveemmän ja helpomman ja minä en saa nyt verrata itseäni mihinkään muuhun. Enhän minä painon noususuhdanteenkaan aikana vertaillut muihin ylipainoisiin omaa tilannettani, enkä ollut kateellinen jos joku toinen lihoi nopeammin!

Ihmeellinen tämä ihmisen mieli. Nyt vaan malttia itselleni ja uskoa siihen, että hitaasti hyvä tulee.

Pieni huomio 4

Minun alushousut pysyvätkin kohdallaan, eivätkä rullaudu nivusiin mahan alle. Mukavampi olla kun ei tarvitse olla aina nykimässä niitä "huomaamattomasti" ylös. Ja T-paidat puolestaan pysyvät helmat alhaalla, eivätkä rullaudu ylös rintojen alle. Helmoja ei tarvitse nykiä sen takia alaspäin.

Rintaliivien olkaimet pysyvät paljon paremmin paikoillaan ja niitäkään ei tarvitse olla jatkuvasti nostelemassa ylös takaisin olkapäille.

Siis minullahan alkaa olla melkein kotoinen olo vaatteissani, vaikka lahjoitusvaatteita suurin osa ovatkin!

Mahdun myös jo autoni ratin ja selkänojan väliin niin, ettei maha osu lainkaan rattiin. Ahtaissa paikoissa ajaminen on helpottunut paljon ja kädetkin mahtuu pyörittämään rattia tehokkaammin. Ja vaatteet eivät nuhraannu siitä ratista. Olen voinut ottaa penkkiäkin piirun verran lähemmäksi rattia ja nyt ei tarvitse enää varpistella kytkimen kanssa.

Vapauttavaa

Painoni on ollut minulle aina ongelma. Kilomääriä en ole koskaan halunnut sanoa kenellekään ääneen.

Kouluajoilta muistan niin hyvin, mitä painajaisia olivat ne liikuntatunnit kun meidät tytöt punnittiin. Seisoimme jonossa ja kukin vuorollaan meni vaa'alle. Minä jättäydyin yleensä aivan jonon päähän ja toivoin, että kaikki muut olisivat poistuneet paikalta minun punnituksen kohdalla. Mutta eihän se niin mennyt. Aina oli joku olkapään takana kurkkimassa, mitä se vaaka näyttää. Jossain vaiheessa minä uskalsin uhmata tätä ja kieltäydyin menemästä punnitukseen jos kukaan on kurkkimassa.

Aivan samanlaisia painajaisia olivat myös terveystarkastukset. Vaikka niissä oltiin yksi kerrallaan terveyssisaren huoneessa, eikä kukaan päässyt kuulemaan tai näkemään mitä painoni oli. Mutta pahin oli se, kun pienissä ryhmissä piti odottaa alusvaatteisillaan siellä terkkarin odotushuoneessa!

Ja näiden punnitussessioiden jälkeen painajainen jatkui suunnilleen viikon kun kaikki koulukaverit kyselivät toisiltaan, paljonko kukakin painoi. Ja vertailivat tuloksiaan. Ja minulta yritettiin tivata sitä myös vaikka minkälaisilla verukkeilla ja minä yhtä monta kertaa kieltäydyin kertomasta vaikka minkälaisilla verukkeilla. Yläasteikäisenä sitten sai vielä kuunnella niiden kavereiden voivottelua omasta painostaan ja siitä, miten ainakin yksi tai kaksi kiloa pitäisi laihduttaa.

Tai kun olen ollut sairaalassa potilaana, niin ne monet ahdistavat hetket kun hoitaja tulee vaakan kanssa huoneeseen ja punnitsee. Usein hänellä on sitten mukanaan joku toinen, joka kirjaa painoni ylös. Ja kun tämä punnitsija sanoo sen lukeman ääneen, niin jokaisesta naapurisängystä ovat päät kääntyneet katsomaan. Ne ovat olleet joka ikinen kerta niin nöyryyttäviä tilanteita, että olisin halunnut vajota maan alle. Puhumattakaan siitä, että jos ensiksi on tuotu vaaka ei edes mittaa painoani  ja sitten hoitajat miettivät ääneen mikä tässä on vikana. Kunnes tajuavat mistä on kysymys ja senkin keskenään puhuvat niin kovaa, että kaikki huoneessa olijat varmasti kuulevat.

Painoani ei ole koskaan edes puolisoni tiennyt. Se on ollut asia, mistä vaan en voi puhua. Sitä lukemaa en vain ole voinut sanoa ääneen.

Joskus viime syksynä minulle oli aivan järkytys kun ystäväni, lihavuusleikattu ex-lihava, kahvipöydässä sanoi oman painonsa aivan kuin minkä tahansa asian. Keskustelimme lihavuudesta ja hänen tulevasta operaatiostaan. Minulle tämä oli piinaava kokemus ja ajattelin, että kuinka hän noin vaan voi sanoa kilomäärän ääneen. Koska nythän myös paljastui samalla se, minkä verran minäkin suunnilleen painan. Ja mieheni istui myös siinä samassa seurueessa. Mieleni teki melkein kiljua ex-lihavalle ystävälleni, että ole hiljaa!

Mutta nyt minä olen kokenut tämän prosessini aikana "suuren vapauttavan" tunteen. Tähän blogiini minä olen kirjoittanut kiloni näkyville, vaikka ensimmäisessä tekstissäni se tiukkaa tekikin. Mutta tämä kirjoitettu muoto on avannut joitakin patoja minussa - nyt minä olen pystynyt myös ääneen sanomaan lähimmille ihmisilleni paljonko olen painanut ja paljonko painan tällä hetkellä. Ja se ei olekaan ollut niin kamalaa. Se onkin tuntunut helpottavalta. Äärettömän vapauttavalta. Kukaan ei ole alkanut peloistani huolimatta kauhistelemaan. Kaikilta olen saanut ihanaa kannustusta projektiini.

Pieni avautuminen on kannattanut!

Tärkeä huomio 1

Marraskuussa 2011 minulla oli se massiivinen keuhkoveritulppa. Eli kaikki keuhkoihin menevät valtimot olivat tukossa ja sen oli aiheuttanut oikean jalan laskimotukokset,  jotka olivat lähteneet verenkierron mukana liikkeelle ja päätyneet sydämen oikean kammion kautta keuhkoihin. Ultraäänitutkimuksen tehneen lääkärin mukaan oikean jalan laskimossa veri oli aivan "hyhmäinen"  koko matkaltaan nilkasta nivuseen.

No, tästä selvisin, mutta tuo oikea jalka ei ole ollut tämän episodin jälkeen oikein koskaan entisellään. Jalka on ollut enemmän ja vähemmän turvoksissa koko ajan ja olen sen mieltänyt, että johtuu tästä huonohkosta verenkierrosta. Varsinkin jalkaterä on ollut kovin turvonnut jatkuvasti. Se on näyttänyt sellaiselta vauvan "taikina" jalkaterältä. Oikeaan jalkaan on ollut vaikea saada kenkää ja esim. jos nauhakengän olen saanut siihen mahtumaan niin sitten en ole nauhoja sitonut ollenkaan kiinni. Sukkiakaan en ole oikein uskaltanut käyttää, koska siitä sukanvarresta jää niin kamalat puristusjäljet, että en ole uskonut sen tekevän hyvää.

Myös atooppinen ihottumani on noissa jaloissa ollut jotenkin erilaista tämän viimeisen 2 vuotta ja en ole millään normaaleilla hoitokonsteilla saanut niitä kuntoon. Ja se iho on rikki juuri sen tyyppisesti kuin alkavassa säärihaavassa ja myös samanlaisissa kohdissa; nilkat, pohkeen takaosa ja pohkeen ulkosyrjä.

Kaikkiin näihin oireisiinhan syynä on huono alaraajojen laskimoverenkierto. Ja minun tapauksessanihan on olemassa ne kaikki riskitekijät, mitkä tähän vaikuttavat ja tulppariskiä nostavat.

Mutta nyt se tärkeä huomio. Ja mielestäni tämä on tärkeä huomio nimenomaan terveyteni kannalta!

Olen nyt n. viikon päivät tarkkaillut tuota oikean jalan jalkaterää ja se ei ole mielestäni enää niin turvoksissa. Se ei näytä enää vauvan jalkaterältä. Näyttää lähes samanlaiselta kuin vasemman jalan jalkaterä. Myös iltaisin, jolloin turvotus on yleensä pahempaa.

Huomaan sen turvotuksen vähentymisen myös kenkiä pitäessäni. Avokkaita käyttäessäni se jalka ei tursua reunojen yli juuri lainkaan ja viikko sitten ostamiini kävelykenkiin oikeakin jalka mahtuu nyt helpommin (kun ostin ne, niin jouduin venkslaamaan kenkälusikan avulla kengän jalkaan) ja voin sitoa kengännauhatkin kiinni. Nyt olen käyttänyt myös sukkia ilman, että on tarvinnut päivän aikaan tarkastella, miten paljon sukanvarsi on puristanut. Ja illalla sukat riisuessani en ole ollut huolissani!

Ja myös nuo rikkonaiset ihonkohdat ovat lähteneet nyt parantumaan melkein itsestään. Ei ole ollut mitään "tehohoitoa" päällä.

Nämä näkyvät muutokset kertovat mielestäni siitä, että verenkiertoni alaraajalaskimoissa on parantunut ja tähän muutokseen minä en näe mitään muuta syytä kuin painoni putoamisen ja sen mukanaan tuoman pienen liikkumisen lisääntymisen! Ja tämä on kyllä erittäin merkittävä positiivinen havainto.

Väärä hälytys

Voihan - sanonko mikä!

Juuri kun olin kerinnyt tuon edellisen päivityksen tehdä, niin sitten soittivat sairaalasta, että huominen aika perutaan.

Olivat vasta tänään alkaneet ihmettelemään minun marevan-lääkitystä ja sen vaikutusta toimenpiteeseeen. Lääkärin kanssa puhuimme siitä silloin kun lähete laitettiin ja hänen piti selvittää asia ja ilmoittaa minulle myöhemmin. No, tässä mennään nyt. - olivat havainneet, että marevan pitää laittaa tauolle tuon tutkimuksen takia. Huomenna selviää, milloin on uusi yritys.

Gastroskopia

Huomenna minulla on sitten mahalaukun tähystys. VOI YÄK!

Minulle on tehty se kerran aikaisemmin ja tiedän tasan tarkkaan kuinka inhottava se toimenpide on. Eihän se ole mitenkään kivulias, mutta hyvin epämiellyttävä. Toivon vaan, että osuvat heti ensimmäisellä kerralla ruokatorveen eikä henkitorveen niin kuin ensimmäisellä kerralla.

Tämä on ymmärtääkseni nyt viimeinen välietappi sinne lihavuuspoliklinikalle pääsemiseksi. Eli näin minä nyt olen ymmärtänyt, että tämän jälkeen minä saisin sen lähetteen vihdoin.

Lähetteen toivossa minä suoriudun huomisesta.

Minä kylläinen!

Minun on nyt aivan pakko hehkuttaa!

En ole vielä kovin pitkään opetellut tätä  h i t a a s t i  ja rauhallisesti syömistä, mutta nyt minä alan jo tuntemaan merkkejä edistyksestä.

Minulle todellakin tulee jo ruokailun aikana kylläisyyden tunne ja nyt on useamman kerran käynyt niin, että sen mitä olen varannut aterialleni syötäväksi ei menekään kaikki. Tämä on oikeasti merkittävä muutos syömisissäni!

Tämä hitaasti syömisen harjoittelu on tuottanut paljon nopeammin tulosta kuin tämä säännöllisen ruokailun harjoittelu. En olisi uskonut. Toki varmaan tämä säännöllisyys on helpottanut tätä kylläisyyden tuntemuksen oppimista. Ja en tarkoita tuloksella tai edistyksellä painon keventymistä vaan sitä, että opin tunnistamaan itsessäni normaalin ruokailun merkkejä.

Nyt minä sitten suosiolla pienennän ruoka-annoksiani, koska vähempikin tuntuu nyt piisaavan. Ja kasvisten määrästä minulla on vara pienentää. Eli ainakin nyt vähän aikaa koitan, miten pärjään sillä, että aloitan annoksen rakentamisen n. 100g kasviksia + esim. yksi tomaatti ja tämän lisäksi sitten proteiinin lähde. Nythän olen aloittanut sen n. 200g kasviksia.

Jos sitten tuntuu välillä, ettei riitä, niin suurempi määrä kasviksia takaisin.

Pieni huomio 3

Tai vähän useampi.

Omalta kannaltani merkittävä huomioni on, että nyt pystyn puhumaan puhelimessa samalla kun kävelen. Tämän tajusin ehkä viime viikolla. Minun ei tarvitse enää toimia niin, että keskeytän kaiken tekemiseni kun vastaan puhelimeen. Aikaisemmin minä esim. ajaessa puhuessani en lähtenyt edes pankkiautomaatille ennen kuin olin lopettanut puhelun. Siksi koska ne muutamatkin askeleet saivat minut hengästymään ja puhumisesta ei tullut sitten mitään.

Jouduin tai paremminkin sain käydä alusvaateostoksilla. Rintsikat otin kokoa 100B. Summamutikassa. En halunnut niitä kuitenkaan vielä mitenkään sovitella kaupassa. Kotona pukiessani päälleni ne, ilokseni huomasin niiden olevan hyvinkin sopivaa kokoa. Eivätkä uppoa edes pahemmin selkäläskeihini. Edelliset rintsikkani olivat kokoa 105C ja nekin olivat jo ostaessani aivan liian pienet. Heti ensipukemisella kuului vaan rutina kun kuminauhat paukkuivat äärirajoillaan ja selän puolella ne todellakin uppoutuivat läskin sekaan.

Kaupassa käydessäni mahduinkin ohittamaan pitkän pitkästä aikaa siinä kassojen välissä erään mummon, joka jäi tupeksimaan siihen jotain. Minun ei tarvinnut jäädä odottamaan, että hän siirtyy edestäni pois vaan pääsin kiemurtelemaan hänen ohitseen. Ei se nyt ihan helposti käynyt, mutta mahaa sisäänvetämällä vältyin kontaktilta.

Hykerryttävin huomio on nyt se, että päivittäin on niitä tilanteita kun sellaiset "moi"-tutut tervehdittyään katsovatkin toiseen kertaan tarkemmin minua. Edelleenkään "luotettavaa" palautetta ei ole tullut, mutta siihen on varmasti syynä se sanomisen vaikeus. Mieltä lämmittävät kyllä nämä tarkemmin katselutkin!

Ravintoterapeutin tapaaminen 4 (part 3)

Ja se toinen tärkeä puheenhaiheemme liittyi ruokailutottumuksiin ja -tapoihin ja niihin omiin ajatuksiin syömisestä.

Lähti varmaan siitä liikkeelle kun kerroin, että olen nyt paneutunut itseni kanssa siihen, että syön hitaasti, pureskelen kunnolla ja keskityn siihen syömiseeni. Minusta oli ihana kun RT sanoi "minä en ajatellutkaan, että olet jo näin pitkällä". Tein hänelle tunnustuksen: tiedän että ei olisi hyvä lukea syödessään. Tai että se ei kuulu hyviin ruokailutapoihin. Mutta RT sanoi heti, että kun minä tunnen sen helpottavan sitä hitaasti syömistä, niin se on aivan OK.

Ja hän kertoi myös, että esim. anoreksian hoidossa käytetään Aku Ankkaa siinä vaiheessa kun potilas opettelee syömään. Sillä lukemisella saadaan myös tässä tapauksessa ajatus pois ruoasta ja helpotetaan sen potilaan oloa. Ja hän kertoi myös, että ravintoterapeutin kannalta katsottuna sairaalloisen ylipainoisen ja anorektikon tilanteessa on hyvin paljon samaa. Kuulostaa hullulta, koska ongelmat ovat aivan ääripäissä toisistaan. Mutta toisaalta minä olin itsekin tätä ajatellut ja ollut havaitsevinani samaa.

Minä olen pohtinut paljon tätä ihmisen perustarpeisiin kuuluvaa ruokailua, että miten se voi olla niin vaikeata. Ja tavallaan olin jo tajunnut itsekin sen, että pohjimmiltaan anorektikko ja lihava kamppailee samantyyppisten ongelmien kanssa. Siellä on pohjalla tyytymättömyys, kieltäytyminen, kieroutunut suhtautuminen ruokaan, vääristynyt minäkuva ja ties kuinka paljon kaikkea muuta. Molemmissa tapauksissa on sotkettu täysin elimistön oma ravinnonsäätelyjärjestelmä. Ja kummassakin tapauksessa kun aletaan parantumaan, niin joudutaan opettelemaan ruokailu uudestaan. Lähtemään alusta, annetaan keholle uusi mahdollisuus. Ja  sen opettelun vankkana kivijalkana on  ruokailun säännöllisyys!

Minä olen nyt vasta mielestäni ymmärtänyt erittäin tärkeitä asioita. Ensinnäkin minä työstän tätä asiaa nyt kuitenkin enemmän psyyken puolella. Minä harjoittelen ajattelemaan niin, että minä saan syödä. Saan syödä kaikkea. Saan syödä 4-5 kertaa päivässä. Saan syödä rauhassa ja nauttia syömisistäni. Minä olen tietoisesti nyt poistanut sanavarastostani sanat sortuminen ja repsahdus! Ja tämän oivallus on oikeasti aivan käsittämättömän vapauttavaa. Tämä pieni oivallus on auttanut minua aivan mielettömästi keskittymään niihin oikeisiin asioihin.

Kävimme sen verrran läpi ruokailuani, että RT halusi tarkistaa proteiinin ja kalkin riittävän saannin. Edelleenkään minä en ole hänelle kirjoittanut yhtään ruokapäiväkirjaa, johon olen esim. viikon ajalta merkinnyt kaikki syömiseni. Enkä edelleenkään sitä tee. Kalkin saannin turvaamiseksi sain ohjeen, että lisään kovien juustojen määrää. Ja vitamiinilisä otettiin nyt käyttöön, koska painonpudotus tahti on nyt vähän liian suuri (n. 1,3kg/vko)! Kun se pudotus olisi sitä max. kilon viikkovauhtia, niin silloin en tarvitsisi vitamiinilisää.

RT näytti minulle sitten rusinaharjoituksen. Sanoi, että se on nyt vähän turha, koska olin jo alkanut työstämään tätä hitaammin syömistä, mutta kun oli minulle sen kaivanut esiin, niin katsotaan se sitten vielä läpi.

Klikkaa kuva auki, niin saat sen luettavammaksi.

Näine evästyksin minä lähdin käsittämättömän hyvin mielin jatkamaan harjoitteluani kotiin seuraavaksi viideksi viikoksi.

Muutosta 2

Taempana ne harmaat housut, jotka olivat edellisessä havainnoinnissa etummaisena. En ole näitäkään poistanut käytöstä vaikka ne ovat nyt sen verran väljät, että vessassakaan ei tarvitse nappia avata vaan voi laskea alas kuin collegehousut. Nautin nyt siitä vähän aikaa, että joku vaate on oikeasti löysä ja iso!

Nämä siniset ovat nyt viimeisimmäksi otettu käyttövaatteisiin vajaa viikko sitten ja heti pystyi menemään kylillekin nämä jalassa - ei jää häiritsevää vyötärönauhamakkaraa.. Ja näiden kohdalla on nyt hyvin merkittävää se, että ovat ihan farkkukangas farkut - ilman mitään stretch-ominaisuutta. Äkkiseltään muisteltuna "venymättömät" farkut on ollut edelliskerran käytössä joskus viime vuosituhannen loppupuolella.

Ravintoterapeutin tapaaminen 4 (part 2)

Toinen tärkeimmistä keskustelunaiheistamme oli miten minä tunnen nälän tai kylläisyyden. Ja enhän minä tunne! Ei minulla ole vieläkään koskaan mielestäni nälkä, vaan minä katson kellosta, että nyt on ruoka-aika.

Vuosikausia olen syönyt niin, että koko päivä on mennyt pääsääntöisesti kahvilla (ja tupakalla). Eikä tämä ole ollut minulle edes mitenkään vaikeata. Sitten illalla huomaan, että minulla on aivan karmea, kiljuva nälkä. Kuinka usein minun suustani onkaan kuulunut kommentti "minulla on nyt niin nälkä, että oksettaa".

Ja tähän nälkään olen sitten vasta tajunnut syödä ja senhän tietää miten siinä käy: syön kamalaa vauhtia ruokani ja elimistöni ei kerkeä edes tajuta, että se saa ravintoa. Kylläisyyden tuntemushan tulee n. 20 minuuttia perässä. Mutta tässä ajassa minä olenkin jo kerennyt syödä moninkertaisesti yli minkään järkevän tarpeen.

Tällä ruokailutavallani minä olen saanut sekaisin koko elimistöni ja varsinkin sen luontaisen nälkä- / kylläisyystunteen ja niiden säätelyn. Olen sotkenut tämän hienon järjestelmän täysin ja sen seuraukset näkyvät ja sitä satoa niitän nyt.

Minullahan on suuria vaikeuksia edelleen syödä aamuisin ja alkuiltapäivästä. Minun elimistöni ei edelleenkään, vaikka sitä on nyt opetettu 4 kuukautta säännöllisyyteen, ilmoita etenkään aamupäivisin, että se tarvitsisi ruokaa. Ja tästä minä jo melkein päästin itseni lipsumaankin ja jouduin ottamaan sen ateriapäiväkirjan takaisin käyttöön. Joudun edelleen keskittymään aamupalan ja lounaan syöntiin - oikealla ajallaan!

Ravintoterapeuttini mukaan tämä johtuu juuri siitä, että tämä elimistön luontainen "häiritty" säätelyjärjestelmä ei toivukaan niin nopeasti, vaan se vaatii pitkän ajan huomatakseen sen että tämä isäntäeläjä osaa nyt ruokkia itseään oikein. Eli tämä painonpudotus kulkee hirveästi edellä elimistön luontaista säätelytoimintaa ja sen vuoksi laihduttaja joutuu miettimään ja keskittymään tekemisiinsä. Ja tässä olisi juurikin syy myös sille, miksi ne nopeat ihmedieetit ei sitten pitkän päälle toimikaan. Ja tämän vuoksi minun tärkein tehtävä on opetella oikeat ruokailuajat!

Sisäistin tämän asian nyt täysin. Sitähän minunkin elämäni on ollut - jojoilua. Painon olen kyllä saanut tippumaan vaikka minkälaisin konstein, mutta elimistöni ei ole kerennyt sopeutua muutokseen vielä mitenkään. Ja sitten kun kuurini on syystä tai toisesta lopahtanut, niin homma on palannut vanhoihin uomiinsa aivan itsestään ja kilot ovat tulleet bonuksien kera takaisin. Yhtä nopeasti.

Ravintoterapeutin tapaaminen 4 (part 1)

Tänään meillä oli tapaaminen. Tätä tapaamistamme minä en varmaan unohda koskaan. Minä odotin tätä kertaa kuin kuuta nousevaa tai kuin pikkulapsi joulua. Edellisestä käynnistäni oli 7 viikkoa aikaa ja tässä vaiheessa se tuntui vaan niin kovin pitkältä!

Viimeiset kaksi viikkoa ennen tätä päivää minä oikeasti jännitin. Laskin päiviä ja lopulta laskin tunteja. Ja toivoin niin hartaasti, että se paino olisi tippunut sinne alle 120 kilon. Ja samalla toppuuttelin itseäni ajattelemasta, että tähän asti minulta on mennyt n. kilo/viikko ja jos sama tahti on jatkunut niin.... Ja se valtava psyykkaus siihen, että jos tämä toiveeni ei toteudu niin en saa pettyä!

Tähän ajatusprosessiini kuului mukaan koko ajan se pohdinta, että jos en olisi noudattanut tätä ateriasuunnitelmaani ja sen säännöllisyyttä, niin samassa ajassa minä olisin voinut lihoa 5 kiloa. Helposti.

Heti huoneeseen päästyäni sanoin RT:lle, että tämä on ollut liian pitkä aika ja että minulla on ollut oikeasti ikävä häntä. Hän kysyikin ensimmäiseksi, että haluanko tietää missä painon suhteen nyt mennään? Ja halusinhan minä. Punnitsimme minut heti ja minä en oikeasti ollut uskoa korviani kun hän sanoi, että pudotusta on 9,3kg. Pyysin häntä toistamaan juuri sanomansa!

Ja siinä sitten vain kävi niin, että purskahdin itkuun. Näin voimakas reaktio oli minulle itsellenikin aivan täysi yllätys. Lähes shokki. Mutta minä en vain voinut uskoa sitä todeksi. En meinaa uskoa sitä nyt muutaman tunnin sulattelunkaan jälkeen todeksi. Minä olen rikkonut sen 120kg, jota niin hartaasti toivoin. Mutta rikoin myös 115kg:n rajapyykin, jota en edes villeimmissä unelmissani uskonut mahdolliseksi.

Ja minun ravintoterapeuttini itki minun kanssani.

Omalta osaltani tähän itkuuni sisältyi paljon muutakin. Eilen maanantaina 23.9. kävin pitkästä aikaa silmälääkärissä. Ja se käynti olisi oikeastaan voinut jäädä väliin. En ole vielä varma olisinko halunnut sitä tietoa, mikä siltä reissulta tuli. Tai en olisi halunnut enkä tarvinnut.

Silmissäni kerrottiin olevan sitten alkava kaihi. Kyllä sen kanssa pärjää, mutta kun minulla ennestään on jo olemassa kerato conus, niin jotenkin en nyt tunne tämän olevan mitenkään "reilua", että samoihin silmiin tulee kaiken maailman ongelmat. No, olen asialle jo nauranutkin, onhan siellä vielä paljon tervettäkin olemassa; näköhermot, verkkokalvot, silmänpohjat... Ja nämä molemmat silmävaivani ovat leikkauksella korjattavissa. Sitten joskus.

Ehdottomasti tämän päiväinen lukema 114,6kg on paras uutinen pitkästä aikaa ja päivän pelastus. Ja koen ansainneeni sen. Tämän voimalla mennään pitkän aikaa eteen päin!

(Jatkuu. Tämän käynnin joudun purkamaan "viipaloituna" sopiviin annoksiin)

Itku tuli

-9,3 vaaka näytti tänään vähemmän! Reilusti enemmän (vähemmän) kuin uskalsin odottaa. Ja itkuhan siinä pääsi. Myös ravintoterapeutiltani pääsi itku.

Nyt kasaan ajatuksia, että voin myöhemmin kirjoittaa jotain järkevää tämän päivän tapaamisestamme.

(Miten käsittämättömän hyvältä tuntuukaan painaa nyt "julkaise" ruutua)

Huomenna!

Huomenna vihdoinkin on treffit ravintoterapeuttini kanssa ja sitten taas tiedän missä mennään. Numeroina oikein! Nyt meinaa jännittää!

Pitäkää minulle peukkuja ja toivokaa, että se paino olisi nyt sen alle 120kg! Itseäni psyykkaan koko ajan, että jos ei ole, niin maailma ei romahda. Mutta älyttömän onnellinen olen jos tämä rajapyykki ohitetaan.

Onneksi minulla on tälle päivälle muuta ohjelmaa, niin en jouda niin miettimään.

Ahmintahäiriö?

Tutkailin netistä noita syömishäiriöjuttuja eri lähteistä . Olen jo aikaisemminkin niihin törmännyt ja kyllä sieltä tietysti löytyy sellaisiakin piireteitä, jotka minuun sopivat. Mutta silti en nyt kuitenkaan itseäni diagnosoisi, ainakaan kovin vaikeasti ahmintahäiriöiseksi. Ravintoterapeuttini kanssa olemme myös tästä keskustelleet heti ensimmäisellä tapaamisellamme ja siinä käsityksessä minä olen, että ei hänkään katso minulla ahmintahäiriötä olevan.

Ruokailuani on aina rajoittaneet myös allergiat ja niiden takia olen enemmän joutunut kieltäytymään ja karsimaan ruokavaliotani. Tosin allergioihin liittyen en edes koe, että joudun pinnistelemään, koska reaktiot niin voimakkaita, että ei tee mieli edes tiettyjä ruokalajeja tai -aineita. Edes pikkuisenkaan kokeilla.

Sellainen psyykestä johtuva juttu liittyy moniin ruokiin, että miellän ne kalaruoaksi, vaikka hyvin järjellä tiedän, että ne eivät ole kalaa nähneetkään! Eli esim. kesäkeitto (+ muut maitopohjaiset keitot) tai kermaperunat ovat tällaisia. Ja se pohjautuu aivan siihen, että kalakeitto on maitopohjainen ja silakkalaatikko ja kermaperunat ovat mielestäni toistensa näköisiä. Joskus lapsena ala-asteikäisenä olen joutunut näitä pakolla syömään, koska ei ollut toimitettu lääkärintodistusta kala-allergiasta ja siihen aikaan ei allergioista ymmärretty mitään. Nämä aiheuttivat minulle oksennusreaktion ja sen jälkeen kaikki samantyyppinen ruoka on sitten tökkinyt.

Aivan sama on esim. sianlihan kanssa; voisin todennäköisesti syödä luomuporsasta, mutta koska ne harvat kerrat lapsuudessa, kun olen yrittänyt syödä sianlihaa ja saanut niistä pahan olon, niin en vain kykene kokeilemaan luomupossuakaan. Mutta toisaalta en näitä kyllä mitenkään kaipaakaan.

Ahmintaani ei mielestäni liity mitään piiloteltavaa ja salailtavaa. Minä vain yksinkertaisesti olen ajautunut siihen, että syön liian nopeasti. En minä ole koskaan harrastanut mitään "ahmintasessioita". Olen kyllä syönyt "salakarkkia" silloin kun poika on ollut pienempi, mutta ymmärtääkseni kaikki äidit/isät toisinaan syövät karkkia lapsiltaan salaa. Enkä minä ole koskaan kokenut ahdistuneisuutta syödessäni tai syötyäni.

Minä jumitun kyllä helposti tiettyihin ruokiin ja raaka-aineisiin. Aina olen ollut sellainen. Edelleen näen, että allergiani ovat tähän suurin syypää. Ja myös se, että en ole koskaan ollut mikään kokkausihme, joka suuremmin nauttisi ruoanlaitosta. Koen sen välttämättömänä pahana, mikä vaan on tehtävä. ja nyt kun ei ole kotona ketään, jonka takia olisi pakko tehdä ruokaa, niin mielelläni laistan sen ja menen siitä mistä aita on matalin.

Minä en ole koskaan ajatellut, että yrittäisin oksentaa syömäni ruoan. Olen toki elämäni aikana useinkin oksentanut ruoan takia, mutta koskaan siihen ei ole liittynyt ylisyömistä. Ne kerrat ovat aina olleet kytköksissä ei sopivaan ruokaan tai siihen, että olen ottanut lääkkeen tyhjään vatsaan tai syönyt sen kanssa sopimatonta ruokaa. Esim. siklosporiini, joka tällä hetkellä on käytössä on hyvin tarkka siitä, että mitä on syönyt.

Olen kokenut aivan hyväksi sen, että etsin tietoa tähän liittyen, koska saan kuitenkin hyviä vinkkejä omien ruokailutapojeni tervehdyttämiseen ja järkeistämiseen.