Palautetta

Minä en ole koskaan laihdutukseni alussa kertonut asiasta kuin aivan lähimmilleni. En tälläkään kertaa. Syynä siihen on takaraivossani ikuisesti asuva epäonnistumisen pelko. Haluan varmasti suojella itseäni siltä pettymykseltä jos en onnistukaan . En ole koskaan halunnut tehdä laihduttamisestani numeroa ja silti jossain syvällä minussa on se turhamainen nainen, joka kaipaisi nyt heti niitä kommentteja pienentymisestäni. Ei suuren yleisön kuullen, mutta yksityisesti.

Nyt minulle kaksi ystävääni sanonoi pari päivää sitten, että laihtumiseni huomaa. En tiedä voidaanko niitä laskea, koska he tietävät projektistani. Minun ajatukseni ovat niin hassuja, että en osaa "luottaa" näihin tuttujen huomioihin, vaikka molemmat sanoivat, että painonpudotukseni näkee kasvoistani ja yläosastani. Minkä itsekin olen havainnut. Ja järjelläkin osaan ajatella, että onhan sen pikkuhiljaa alettava näkymäänkin, koska olenhan minä kevään suurimmasta painostani keventynyt kuitenkin n. 14kg. (Tähän blogiin kirjaan pudotuksen laskettuna "virallisesta" ravitoterapeutin luona punnitusta lukemasta.)

Pirun hyvältä se tuntui! Vaikka epäluulostelenkin. Odotan niin innolla sitä, että joku sellainen kommentoisi, joka ei tiedä projektistani ja samalla tiedostan, että hyvänpäiväntutuilla on varmasti suurempi kynnys tulla sanomaan laihtumisestani. Sairaalloisen lihavalle on vaikea mennä antamaan sitä positiivista palautettakaan. Tai näin oletan. Ajatellaan varmaankin, että jos se ihminen ei olekaan laihduttanut tarkoituksella ja pelätään toisen loukkaantuvan. Varmaan voi verrata vähän siihen, että naista on vaikea mennä onnittelemaan raskaudesta, jos vatsa on vähän pyöristynyt. Ennen kuin on siitä asiasta aivan varma.

Minulle itsellenikin kävi juuri näin, että olen useamman kerran katsonut erästä kylälaistämme miestä, että onko hän laihtunut. Mutta koska ollaan nippanappa hyvänpäiväntuttuja, niin en voi tietenkään mennä sanomaan mitään. Kysyin hänet paremmin tuntevalta ihmiseltä, että näenkö oikein ja sain vahvistuksen asialle ja vielä senkin tiedon, että hän on järkeistänyt syömisiään. Eli varmaan aika lailla samalla metodilla hän menee kuin minäkin. No, hän voipi käydä vaikka samalla ravintoterapeutilla! Minun niin mieleni tekisi onnitella häntä hienosta saavutuksesta. Ehkä rohkaisen itseni ja sopivan tilaisuuden tullen sanon sen hänelle.

Syömisistäni

Miten minä nyt sitten siis syön?

Ruokailuni on aina asettanut minulle haasteita allergioideni takia. Ruokavaliostani ovat  kokonaan pois kala ja kaikki merenelävät, sianliha, broileri, pähkinät, kiiwi. Ja tuon sianlihan mukanahan ovat pois kaikki makkarat, valmisruoat lähes kokonaan ja se myös rajoittaa kodin ulkopuolella ruokailua. Välttelen hyvin pitkälle maitoa "raakana", tomaattia, mansikoita, kanamunaa, vehnää, riisiä, palkokasveja, sitrushedelmiä. Nämä ovat sellaisia, että pieniä määriä kestän, mutta joudun myös miettimään olenko edellisenä päivänä syönyt jotain tuolta listalta. Reagoin ruoka-aineisiin eri tavoin. Kala aiheuttaa anafylaktisen shokin ja muut sitten vähän lievempiä reaktioita; pahoinvointia tai iho-oireita. Myös nykyinen marevan-lääkitykseni vaikuttaa ruokailuuni, mutta siltä listalta nyt ei ole tullut uusia täysin vältettäviä kuin ehkä greippi, jota siis ennen olen pieniä määriä voinut syödä.

Eli  aina olen joutunut miettimään ruokaani ja joutunut rajoittamaan sitä. Tätä listaa katsellessa ei voi kuin ihmetellä, että miten minä olen koko ikäni ollut myös ylipainoinen! Moni ihmettelee, että mitä minä sitten oikein syön. Minulle käy naudanliha, riista, poro, hapanmaitotuotteet, ruis, kaura, tattari, suurin osa marjoista ja hedelmistä, suuri osa kasviksista, sienet. Että kyllä siellä sitten vaan kuitenkin löytyy paljon, paljon tuotteita, millä olen saanut itseni tähän kuntoon. Tällä hetkellä minun kotiruokailuni koostuu pitkälti raejuustosta, rahkasta, naudanlihasta, hedelmistä ja kasviksisista.

Nyt uuden ruokarytmin opettelun myötä aloitan ateriani tekemisen kasviksien kasaamisesta lautaselle ja niitä on vähintään 200g ruokailua kohti. Jos minulla on mieletön nälkä, niin sitten niiden määrää lisätään! Kasvikset maustan hyvin ja toisinaan ripottelen päälle juustoa. Tämän lisäksi laitan lautaselle esim. 1prk raejuustoa tai  naudanlihaa 100-150g. Raejuuston maun muunteluun voin välillä laittaa esim. tomaatti pyréttä tai tomaattipohjaista valmispasta- /tacokastiketta tai pelkästään maustetta. Aamupala muodostuu yleensä (nälän voimakkuudesta riippuen) viilistä, hedelmästä, leivästä ja vihanneksista. Välipalat ja iltapala vähän samansuuntaisia. Välillä riittää pelkkä hedelmä. Jos illalla tuntuu, että on kovin nälkäisen oloinen, niin teen yleensä hedelmä- tai marjarahkan.

Viljatuotteita minä pyrin välttämään, vaikka en varsinaisesti karppaakkaan. Muistini mukaan painonvartijoissa sai syödä leipä/peruna 90g vrk:ssa ja tässä pyrin pysymään. Leipä on minun kompastuskiveni ja nyt olen pyrkinyt hoitamaan tämän heikkouteni siten, että en osta kotiin leipää ollenkaan. Kun leivän himo iskee, niin menen joko ostamaan kaupasta yhden sämpylän tms. irtomyynnistä tai sitten menen kahvilaan iltapäiväkahville ja valitsen herkullisen juustosämpylän. Vuorokauden aikana pyrin nauttimaan nesteitä yhteensä 2l vetenä, kivennäisvetenä, maxina ja kahvina.

Käyn myös ulkona syömässä silloin kun mieleni tekee. Allergiani tosin rajoittavat melko paljon ja omalla kylällä on vain kolme paikkaa, missä on sellainen annos, jonka minulle käy. Myös tämä lihavuuteni rajoitaa; eli en halua mennä tutustumaan uusiin ruokaravintoloihin, koska silloin joudun vielä tarkkaan kyselemään mitä mikäkin annos sisältää ja en vain kestä niitä tarjoilijoiden katseita, mitä saan osakseni.. Eli tämä ulkoruokintakaan ei ole koskaan elämässäni näytellyt kuitenkaan kovin suurta osaa. En viitsi joka päivä mennä niitä samoja annoksia syömään. Usein valintani on kasvisruoka.

Mutta vaikka tästä voi huomata, että kyllä minä mietin tarkkaankin mitä lautaselleni laitan, niin silti minun tärkein tehtävä on tällä hetkellä huolehtia ateriarytmistäni! Ruokailuajat ovat se pääpointti, ei se, mitä sillä kertaa syön. Ja tämä on toiminut nyt mainiosti kohta 3kk ja katsotaan miten pitkälle se piisaa. Tarvittaessa meillä on ravintoterapeuttini kanssa "varasuunnitelmia" sitten, jos tämä ei enää riitä.

Lainahöyhenissä

Minulla on ystäväpiirissäni pienentyviä ihmisiä ja ex-lihavia. Minun vaatevarastoni on moninkertaistunut aivan itsestään!

Tämä lähti vähän vahingossa. Lihavuusleikkauksen läpikäynyt ystäväni kysyi minulta haluaisinko hänen isoksi jääneitä käyttökelpoisia vaatteitaan? Tokihan minä halusin. Sieltä tuli tosi ihania vaatteita. Sellaisia, joita minä en kuunapäivänä olisi missään edes ajatellut sovittavani päälleni - koska en olisi uskonut sen minulle sopivan eikä muutenkaan käyvän. Minähän olen kiertänyt värilliset ja kuviolliset kaukaa vuosikausia, koska ne ovat vain tuntuneet mahdottomilta. Ja se perusolettamus, että musta hoikentaa, niin en ole edes katsonut vaihtoehtoja.

Tämä ystäväni on myös saanut parilta omalta tuttavaltaan vaatteita, joista osa on ollut valmiiksi liian isoja. Ja nämäkin ovat tulleet minulle. Sopimus näiden vaatteiden suhteen on se, että jos en jotain itse käytä tai jää minulle isoksi, niin lahjoitan sen seuraavalle tarvitsijalle. En saa hyötyä niistä mitään, en esim. mennä myymään kirpputorille. Ja minä olen jo parilta tuttavaltani uskaltanut kysyä, mahtaisiko kelvata. Näin tämä toimii minusta hienosti. Enhän minä edes kehtaisi mennä myymään kirpparille kun en edes kehtaisi viedä vaatekeräykseenkään. En voi kuvitella kenenkään pyörittelevän sen kokoluokan vaatteita ja päivittelevän. Enhän minä voi omia vaatteitani edes narulle ripustaa kuivumaan kun ne näyttää niin järkyttäviltä.

Nyt minä olen parin kuukauden ajan ollut aivan ihmeissäni vaatemääräni kanssa! Minä oikeasti nyt yksikseni sovittelen kotona niitä vaatteita. Joudun totuttelemaan niihin ensin, ennen kuin uskallan mennä julkisesti näyttäytymään niihin puketuneena. Minulla on kova opettelu värien käytön suhteen ja joudun opettelemaan kokonaan uuden ajatusmallin koko pukeutumisen suhteen. On ollut todella suuri askel pukeutua vaaleisiin sävyihin saatika esim. vaaleanpunaiseen, koska minä miellän sen päässäni elefantin väriksi. Mutta toisaalta nyt kun sen askeleen olen uskaltanut ottaa, niin se tuntuu tosi hyvältä. Elämässäni on tapahtunut suuri muutos vaatetuksessani; vaihdan vaateita päivittäin, voin kasata pyykkikoriin riittävän määrän pesua odottavia vaatteita (kun siis vielä keväällä pyöritin kahta vaatekertaa), minä olen uskaltautunut pukeutua hyvinkin avonaiseen paitaan, vaatevarastossani on nyt myös vaatteita, jotka ovat ihan oikeaa venymätöntä kangasta. Minä en muista aikaa, jolloin olen ajatellut vaatteita näin paljon, miltä ne näyttävät, mikä sopii yhteen.

Ja alan jo vähitellen nauttimaan tästä kaikesta!

Pieni huomio 1

Olen reissun päällä pitkän viikonlopunvietossa. Mutta aivan pakko pieni pikapäivitys tehdä. Jotenkin tämä oli vaan niin hauska huomio. Positiivinen huomio.

Pitkän ajomatkan jälkeen pysähdyin Mäkkärille jäätelökahville. En olekaan herranaikoihin käynyt ko. paikassa. En harrasta kyseistä paikkaa kuin juuri tuon jäätelökahvin takia ja siitäkin on tosi pitkä aika kun olen viimeksi sellaisen nauttinut. Ja nyt oli sen aika.

Tulin nauttimaan jäätelökahvini ulos terassille lämpimän elokuisen illan kunniaksi. Ja istuin pöytään. Sellaiseen, jossa on kiinteänä tuoli samassa. Ja kun olin istahtanut siihen, niin hetken mietin, mikä tässä on nyt kummallista. Kunnes tajusin, että minulla on jalat siellä pöydän alla (niin kuin normaaleillakin ihmisillä) ja mahani ei rutistu sitä pöydänreunaa vasten. Päinvastoin - mahan ja pöydänreunan väliin jäi hivenen rakoa!

Tätä havaintoa myhäillessäni nousin vielä oikein tarkoituksella tupakallekin tepastelemaan siihen terassille. Ihan vain huomatakseni, miten pääsen pöydästä pois. Ja miten pääsen takaisin. Helposti.

Viimeksi kun olen ko. paikassa käynyt ja joutunut seuralaisteni perässä kävelemään kuvatunlaiseen pöytään, olen tuntenut itseni ryhävalaaksi, joka ei mitenkään päin asiallisesti mahdu siihen istumaan. Vaan olen istunut päätyyn siten että jalat ovat molemmin puolin penkkiä. Koska jos olisin ollut molemmat jalat pöydän alla, niin mahamakkarani olisivat olleet siinä pöydän reunalla. Enkä minä olisi saanut jalkojani taipumaankaan samalle puolelle penkkiä. Ja vääntäytyminen pöydästä poiskin olisi ollut enemmän kuin huomiotaherättävää.

Kymmenen poistunutta kiloa

Tämä on itseasiassa raivostuttava vaihe.

Minä tunnen itsessäni pieniä muutoksia, mutta ne eivät näy vielä mitenkään peilissä eikä muille ihmisille. Tämä on hassu tilanne; tunnen itseni jo hoikistuneeksi, mutta kun katson peiliin, niin sieltä ei näy minulle mitään uutta. Eli edelleen väistän ja kierrän peilit kaukaa. Taistelen kovasti sitä vastaan, että onko tämä kaikki turhaa? Aivan sama. Nyt tuntuu, että päivät menevät vain sitä seuraavaa ruokailua miettiessä.

Koko ajan minä nyt muistutan itseäni siitä, että kilot eivät ole tulleet minulle kuukaudessa eikä parissa. Ei vuodessa eikä kahdessakaan. Eikä ne kilot voi lähteäkään muutamassa viikossa. Minun ei pidä nyt ajatella mitään tavoitteita tai ihannepainoa. Minun pitää vain uskoa, että muutoksella minä pikkuhiljaa tulen kevyemmäksi. Ja sitä kautta oloni ja elämäni parantuu. Minun on nyt vain uskottava siihen.

Ravintoterapeuttini varoitti minua tästä ensimmäisellä tapaamisellamme. Me lihavat olemme malttamattomia ja pitkäjännitteettömiä. Meillä pitäisi sen painon pudota heti 20kg vain sillä kun keskustelemme terveellisistä ruokailutavoista ja laihdutuksesta! Ja koko ajan järjellä tajuan, että eihän se näin voi mennä. Ihmedieettiä ei ole.

Vie n. 2kk, että ihminen "omaksuu" opettelemansa uuden tavan. Tähän mennessä minulla ei ole ollut vaikeuksia pitää ateriarytmistä kiinni, mutta tällä viikolla huomaan joutuvani taistelemaan. Aamupalan syönti on lipsunut vähän myöhemmäksi ja sen myötä vähän kaikki ateriat. Minä en ole viime aikoina konkreettisesti merkannut siihen omaan päiväkirjaani toteutuneita ruokailuja. Minä en taida olla vielä valmis lipsumaan tästä kirjaamisesta? Nyt on tehtävä ryhtiliike ja otettava takaisin ateriapäiväkirjaan merkkaaminen. Ja minun on nyt vain osattava nauttia niistä pienistä muutoksista, joita itsessäni havaitsen ja ottaa voimaa sekä motivaatiota niistä!

Tänään minä tein melkoisen suorituksen; kiipesin kolmanteen kerrokseen! Huilaamatta. (En toki vapaaehtoisesti, mutta kun ei ollut hissiä, niin oli pakko). Puuskutin ja hikoilin perille päästyäni, mutta selvisin.

Lihavuusleikkaus?

Sopisiko lihavuusleikkaus minulle?

Sitä olen pohtinut useamman vuoden ja erittäinkin intensiivisesti viimeisen vuoden ajan. Tuttavapiirissäni on useampia leikkauksen läpikäyneitä. Ja olen sinänsä heidän kauttaan perehtynyt niihin kaikkiin moninaisiin ongelmiin, mitä leikkauksesta aiheutuu. Mutta olen myös nähnyt sen muutoksen ja laihtumisen, mikä näissä tuttavissani on tapahtunut. Kukaan ei ole päässyt (vielä) ihannepainoonsa, mutta kaikki ovat laihtuneet huomattavasti ja heidän elämänlaatunsa on parantunut huimasti.

Omalla kohdallani lähden siitä ajatuksesta, että leikkaus ei varmastikaan minulle sovi. Terveysongelmani ovat sen verran mittavat, että tuskin minua uskalletaan leikata. Itse pelkään nukutusta eniten, sillä viimeksi kun minut on 2000-luvun alkupuolella nukutettu nielurisaleikkauksen takia, niin heräämiseen on liittynyt paljon ongelmia. En ole niitä edes halunnut selvittää itselleni, mutta suuria vaikeuksia on ollut. Ne varmastikin tulevat selvitettäviksi tässä matkan varrella.

En ajattele, että leikkaus olisi minulle vippaskonsti. Ymmärrän kyllä sen, että "ilmaiseksi" en laihdu pienemmälläkään vatsalaukulla ja lyhyemmälläkään ohutsuolella. Lähinnä minä ajattelen, että tämä mahdollinen leikkaus olisi apuväline siihen, että saan pidettyä kadotetut kiloni helpommin poissa. Tämä on se asia, mitä minä eniten pelkään koko laihtumisessa, että ne kilot hiipivät sitten vain pikkuhiljaa takaisin. Näin on minulle käynyt niin monta kertaa elämässäni. Ja minä en luota itseeni tämän asian suhteen.

Minä en ole käynyt vielä kertaakaan lihavuuspoliklinikalla. Tätä asiaa työstetään nyt oman sairaanhoitopiirini ravintoterapeutin kanssa. Ja alustavissa tutkimuksissa olen käynyt  vatsan alueen ultraäänitutkimuksessa. Ymmärtääkseni siinä katsotaan lähinnä maksan kuntoa, kokoa ja rasvoittumista. Varmasti montaa muutakin asiaa. Seuraava etappi minulla on lokakuussa: vatsalaukun tähystys. Ja se yksi etappi, 7%:n painonpudotus omin avuin, on jo saavutettu. Tuon tähystyksen jälkeen minä oletan saavani lähetteen lihavuuspolille ja sitten vasta aletaan oikeasti pohtimaan mahdollista leikkausta. Ja kenellekään ei liene epäselvää, että BMI:ni riittävät kyllä, vaikka tässä vähän enemmänkin onnistuisin kiloja karistamaan.

Onhan tässä vielä monta mutkaa matkassa. Tiedän, että minun pitää lopettaa tupakointi. Tiedän, että minulla pitää olla näyttöä terveistä ruokailutavoista. Tiedän, että ennen mahdollista leikkausta pitää olla vähintään 2 viikkkoa nestemäisellä ravinnolla. Tiedän, että minun pitää oman psyykeeni kanssa tehdä paljon töitä ja pohtia perusteellisesti olenko valmis näin radikaaliin toimenpiteeseen. Siis jos minulle näytettäisiin leikkauksen suhteen vihreää valoa!

Tiedän, että leikkauksen jälkeen on vielä valtava opettelu syömisen kanssa. Tiedän, että vitamiineja joutuu syömään lopun ikäänsä (mutta eipä olisi ainoa lääke). Tiedän, että lihakset katoavat. Tiedän, että komplikaatiot ovat mahdollisia. Tiedän, että kaikki eivät saavuta toivottua tulosta.

Onneksi minun ei tarvitse päättää vielä. Minulla on aikaa pohtia.

Rikoo on riskillä ruma

Vaatteet ovat olleet painajaiseni viimeisen viiden vuoden ajan. Muodottoman lihavalle ei vain yksinkertaisesti ole mitään. Sitten kuitenkaan, vaikka netti on pullollaan "isojen tyttöjen" vaateliikkeitä.

Olen niitä sivustoja aina välillä selaillut. Ja yhtä monta kertaa sivut sulkenut. Ilman, että edes ajattelen minkään tuotteen tilaamista, vaikka kuinka olisi kotiinkuljetus, kotona sovittamisen mahdollisuus ennen ostopäätöksen tekemistä ja ilmainen palautus.  Aina olen saanut itseni pahalle mielelle. Mainonnassa käytetään sanoja; kurvikkaille tytöille, muodokkaille naisille, näyttäville ladyille. Voi miten kaukana se onkaan todellisuudesta. Missään ei mainosteta muodottomille naisille, naarasvalaille, sairaan läskeille. No, ei tietenkään - eihän sellaisia termejä voi käyttää.

Näissä vaatevalikoimissa kuitenkin poikkeuksetta suurin osa mallistosta ovat koossa 40-48. Kun menet katsomaan kokoja 56 ja suuremmat, niin malleja ei olekaan enää kuin pari hassua. Tai yksi malli tunikaa tai housuja, joita sitten löytyy eri värisinä. Ja nekin on kuvissa puettuina n. kokoa 40 käyttävän mallin päälle. Vaatteiden materiaalit ovat aina jotain hyvin venyvää, jonka voi vaan kuvitella miten epämiellyttävältä se tuntuu iholla.

Kivaltahan se näyttää. Mutta minua se ei houkuta ostamaan. Kun todellisuus on aivan toinen. Ja tokihan minä sen tiedän, että aivan sama mitä päälleni puen. Kaikki näyttää muodottomalta muodottoman päällä. Hoikentavia värejä tai leikkauksia ei ole. Vaatteilla en voi piilottaa mitään. Silti on pakko pukeutua. Pukeutua mihin vaan, mikä sattuu mahtumaan päälleni. Viime vuodet olen käyttänyt lähes vain mustaa; housut, pidempi T-paita ja joku paitapuseron tai jakun tapainen, minkä pidän auki - koska se ei mene lähellekään kiinni. Pelkkään puseroon tai T-paitaan en voi kuvitellakaan pukeutuvani, koska silloin kaikki selkämakkarani, rintsikoiden aiheuttamat pursoilut näkyvät liiaksi. Jakun avulla kuvittelen näiden makkaroiden edes vähän peittyvän.

Vaateostoksille olen mennyt vasta siinä vaiheessa kun on aivan viimeinen pakko. Kun vaatteeni ovat niin kulahtaneet tai rikkoutuneet, että niitä ei vain enää yksinkertaisesti voi pitää päällään. Shoppailu ei todellakaan ole koskaan kuulunut harrastuksiini. En ole ikinä käynyt naisystävieni kanssa vaateostoksilla. Minulla ei ole ensimmäistäkään kokemusta siitä, että joku ystäväni kävisi sovituskoppiin tuomassa eri vaihtoehtoja sovitettavaksi. Tai että minä tulisin sieltä sovituskopista kenellekään näyttämään miltä vaate päälläni näyttää. Tai että minä olisin koskaan kysynyt makutuomarilta onko tämä vai tämä parempi. Ei - minun vaateostokseni ovat olleet sitä, että otan suurimman vaihtoehdon yhdestä mallista sovitettavaksi ja jos se ei mene päälleni niin lähden kaupasta pois. Jos se valitsemani vaate on mahtunut päälleni, niin sitten ostan  heti vähintään kaksin kappalein. Jos kaupassa sattuu olemaan samaa kokoa enemmänkin. Ja jos rahat riittävät.

Vaatevarastosta ei minun kohdallani voi todellakaan puhua. Minä en ole aikoihin tarvinnut mitään vaatekaappia. Koska vaatteita on niin minimaalisen vähän. Vain pakollinen. Jotakuinkin pari vaatekertaa, mistä toinen on ylläni ja toinen pesukoneessa. Näin on menty pitkään.  juhlavaatteista en viitsi edes kirjoittaa. Toivon vain, että kukaan ei kutsu minua mihinkään juhliin.