Äkkiä, äkkiä

On jännä ilmiö se, että kun aletaan laihduttamaan niin sen painonpudotuksen pitäisi mielestämme tapahtua heti. Mahdollisimman nopeasti. Hypätään vaa'alla joka aamu, vähintään joka viikko ja odotetaan aika mahdottomia siltä lukemalta, minkä vaaka näyttää. Tältä minusta tuntuu.

Minä ainakaan en ole hypännyt silloinkaan siellä puntarilla, edes puolivuosittain,  kun painokäyräni oli nousujohdanteinen. Kiersin vaa'at kaukaa ja kun pakosta punnitukseen jouduin, lähinnä lääkärissä, niin se oli niin masentavaa, ettei sitä lukemaa halunnut edes kuunnella.

Minulle ei taida nyt tällä hetkellä "sopia" laihdutusfoorumeiden lukeminen. Sieltä saa kyllä hyviä vinkkejäkin, mutta meinaan ahdistua tästä ihmisten kiireestä ja lähes epätoivosta jos paino ei ole pudonnut riittävästi ja tarpeeksi nopeasti. Minun ei nyt oman itseni takia kannata verrata omaa tahtiani kenenkään muun tahtiin. Eikä ne kilot ole tulleetkaan minulle kuukaudessa tai puolessa vuodessa. Kyllä niiden eteen pitkään ja hartaasti söin hyvin epäterveellisesti ja epäsäännöllisesti.

Välillä on hiipinyt päähäni niitä ajatuksia, että pitäisikö minun ottaa jonkinlainen tehokuuri - vaikka vain viikoksi. Mutta minä en nyt lähde siihen. Nämä kaikenmaailman tehokuurit ovat minun kohdallani tuhoon tuomittuja. Minä uskon nyt vahvasti ravintoterapeuttini ammattitaitoon ja ohjeisiin. Siitähän puhuttiin jollain tapaamisella, että jos tällä systeemillä tulee eteen painon jumitus, niin hänellä on kyllä sitten järeämpiäkin keinoja. Minulle ei ole vielä suositeltu niitä otettavaksi käyttöön! Ja RT sanoi myös, että näiden tehokkaampien kuurien eräs ongelma on se, että sieltä pitää sitten palautua järkevästi takaisin. Se paastopäivä tai parikaan ei auta mitään jos ei tiedä, miten sen jälkeen jatketaan. Minä edelleen luotan vain nyt siihen, että syön säännöllisesti ja teen tätä ajatuksella, että en ole laihdutuskuurilla! On nyt vain uskottava, että tämä toimii minulla.

Ja toimiihan se! Olenhan minä sen jo itselleni "todistanut". Oloni ja elämäni on aivan eri mallilla kuin se oli 4½ kuukautta sitten. Miksi minun pitäisi lähteä nyt tätä hyväksi havaittua sotkemaan mitenkään?

Minä teen omasta elämästäni terveemmän ja helpomman ja minä en saa nyt verrata itseäni mihinkään muuhun. Enhän minä painon noususuhdanteenkaan aikana vertaillut muihin ylipainoisiin omaa tilannettani, enkä ollut kateellinen jos joku toinen lihoi nopeammin!

Ihmeellinen tämä ihmisen mieli. Nyt vaan malttia itselleni ja uskoa siihen, että hitaasti hyvä tulee.

Pieni huomio 4

Minun alushousut pysyvätkin kohdallaan, eivätkä rullaudu nivusiin mahan alle. Mukavampi olla kun ei tarvitse olla aina nykimässä niitä "huomaamattomasti" ylös. Ja T-paidat puolestaan pysyvät helmat alhaalla, eivätkä rullaudu ylös rintojen alle. Helmoja ei tarvitse nykiä sen takia alaspäin.

Rintaliivien olkaimet pysyvät paljon paremmin paikoillaan ja niitäkään ei tarvitse olla jatkuvasti nostelemassa ylös takaisin olkapäille.

Siis minullahan alkaa olla melkein kotoinen olo vaatteissani, vaikka lahjoitusvaatteita suurin osa ovatkin!

Mahdun myös jo autoni ratin ja selkänojan väliin niin, ettei maha osu lainkaan rattiin. Ahtaissa paikoissa ajaminen on helpottunut paljon ja kädetkin mahtuu pyörittämään rattia tehokkaammin. Ja vaatteet eivät nuhraannu siitä ratista. Olen voinut ottaa penkkiäkin piirun verran lähemmäksi rattia ja nyt ei tarvitse enää varpistella kytkimen kanssa.

Vapauttavaa

Painoni on ollut minulle aina ongelma. Kilomääriä en ole koskaan halunnut sanoa kenellekään ääneen.

Kouluajoilta muistan niin hyvin, mitä painajaisia olivat ne liikuntatunnit kun meidät tytöt punnittiin. Seisoimme jonossa ja kukin vuorollaan meni vaa'alle. Minä jättäydyin yleensä aivan jonon päähän ja toivoin, että kaikki muut olisivat poistuneet paikalta minun punnituksen kohdalla. Mutta eihän se niin mennyt. Aina oli joku olkapään takana kurkkimassa, mitä se vaaka näyttää. Jossain vaiheessa minä uskalsin uhmata tätä ja kieltäydyin menemästä punnitukseen jos kukaan on kurkkimassa.

Aivan samanlaisia painajaisia olivat myös terveystarkastukset. Vaikka niissä oltiin yksi kerrallaan terveyssisaren huoneessa, eikä kukaan päässyt kuulemaan tai näkemään mitä painoni oli. Mutta pahin oli se, kun pienissä ryhmissä piti odottaa alusvaatteisillaan siellä terkkarin odotushuoneessa!

Ja näiden punnitussessioiden jälkeen painajainen jatkui suunnilleen viikon kun kaikki koulukaverit kyselivät toisiltaan, paljonko kukakin painoi. Ja vertailivat tuloksiaan. Ja minulta yritettiin tivata sitä myös vaikka minkälaisilla verukkeilla ja minä yhtä monta kertaa kieltäydyin kertomasta vaikka minkälaisilla verukkeilla. Yläasteikäisenä sitten sai vielä kuunnella niiden kavereiden voivottelua omasta painostaan ja siitä, miten ainakin yksi tai kaksi kiloa pitäisi laihduttaa.

Tai kun olen ollut sairaalassa potilaana, niin ne monet ahdistavat hetket kun hoitaja tulee vaakan kanssa huoneeseen ja punnitsee. Usein hänellä on sitten mukanaan joku toinen, joka kirjaa painoni ylös. Ja kun tämä punnitsija sanoo sen lukeman ääneen, niin jokaisesta naapurisängystä ovat päät kääntyneet katsomaan. Ne ovat olleet joka ikinen kerta niin nöyryyttäviä tilanteita, että olisin halunnut vajota maan alle. Puhumattakaan siitä, että jos ensiksi on tuotu vaaka ei edes mittaa painoani  ja sitten hoitajat miettivät ääneen mikä tässä on vikana. Kunnes tajuavat mistä on kysymys ja senkin keskenään puhuvat niin kovaa, että kaikki huoneessa olijat varmasti kuulevat.

Painoani ei ole koskaan edes puolisoni tiennyt. Se on ollut asia, mistä vaan en voi puhua. Sitä lukemaa en vain ole voinut sanoa ääneen.

Joskus viime syksynä minulle oli aivan järkytys kun ystäväni, lihavuusleikattu ex-lihava, kahvipöydässä sanoi oman painonsa aivan kuin minkä tahansa asian. Keskustelimme lihavuudesta ja hänen tulevasta operaatiostaan. Minulle tämä oli piinaava kokemus ja ajattelin, että kuinka hän noin vaan voi sanoa kilomäärän ääneen. Koska nythän myös paljastui samalla se, minkä verran minäkin suunnilleen painan. Ja mieheni istui myös siinä samassa seurueessa. Mieleni teki melkein kiljua ex-lihavalle ystävälleni, että ole hiljaa!

Mutta nyt minä olen kokenut tämän prosessini aikana "suuren vapauttavan" tunteen. Tähän blogiini minä olen kirjoittanut kiloni näkyville, vaikka ensimmäisessä tekstissäni se tiukkaa tekikin. Mutta tämä kirjoitettu muoto on avannut joitakin patoja minussa - nyt minä olen pystynyt myös ääneen sanomaan lähimmille ihmisilleni paljonko olen painanut ja paljonko painan tällä hetkellä. Ja se ei olekaan ollut niin kamalaa. Se onkin tuntunut helpottavalta. Äärettömän vapauttavalta. Kukaan ei ole alkanut peloistani huolimatta kauhistelemaan. Kaikilta olen saanut ihanaa kannustusta projektiini.

Pieni avautuminen on kannattanut!

Tärkeä huomio 1

Marraskuussa 2011 minulla oli se massiivinen keuhkoveritulppa. Eli kaikki keuhkoihin menevät valtimot olivat tukossa ja sen oli aiheuttanut oikean jalan laskimotukokset,  jotka olivat lähteneet verenkierron mukana liikkeelle ja päätyneet sydämen oikean kammion kautta keuhkoihin. Ultraäänitutkimuksen tehneen lääkärin mukaan oikean jalan laskimossa veri oli aivan "hyhmäinen"  koko matkaltaan nilkasta nivuseen.

No, tästä selvisin, mutta tuo oikea jalka ei ole ollut tämän episodin jälkeen oikein koskaan entisellään. Jalka on ollut enemmän ja vähemmän turvoksissa koko ajan ja olen sen mieltänyt, että johtuu tästä huonohkosta verenkierrosta. Varsinkin jalkaterä on ollut kovin turvonnut jatkuvasti. Se on näyttänyt sellaiselta vauvan "taikina" jalkaterältä. Oikeaan jalkaan on ollut vaikea saada kenkää ja esim. jos nauhakengän olen saanut siihen mahtumaan niin sitten en ole nauhoja sitonut ollenkaan kiinni. Sukkiakaan en ole oikein uskaltanut käyttää, koska siitä sukanvarresta jää niin kamalat puristusjäljet, että en ole uskonut sen tekevän hyvää.

Myös atooppinen ihottumani on noissa jaloissa ollut jotenkin erilaista tämän viimeisen 2 vuotta ja en ole millään normaaleilla hoitokonsteilla saanut niitä kuntoon. Ja se iho on rikki juuri sen tyyppisesti kuin alkavassa säärihaavassa ja myös samanlaisissa kohdissa; nilkat, pohkeen takaosa ja pohkeen ulkosyrjä.

Kaikkiin näihin oireisiinhan syynä on huono alaraajojen laskimoverenkierto. Ja minun tapauksessanihan on olemassa ne kaikki riskitekijät, mitkä tähän vaikuttavat ja tulppariskiä nostavat.

Mutta nyt se tärkeä huomio. Ja mielestäni tämä on tärkeä huomio nimenomaan terveyteni kannalta!

Olen nyt n. viikon päivät tarkkaillut tuota oikean jalan jalkaterää ja se ei ole mielestäni enää niin turvoksissa. Se ei näytä enää vauvan jalkaterältä. Näyttää lähes samanlaiselta kuin vasemman jalan jalkaterä. Myös iltaisin, jolloin turvotus on yleensä pahempaa.

Huomaan sen turvotuksen vähentymisen myös kenkiä pitäessäni. Avokkaita käyttäessäni se jalka ei tursua reunojen yli juuri lainkaan ja viikko sitten ostamiini kävelykenkiin oikeakin jalka mahtuu nyt helpommin (kun ostin ne, niin jouduin venkslaamaan kenkälusikan avulla kengän jalkaan) ja voin sitoa kengännauhatkin kiinni. Nyt olen käyttänyt myös sukkia ilman, että on tarvinnut päivän aikaan tarkastella, miten paljon sukanvarsi on puristanut. Ja illalla sukat riisuessani en ole ollut huolissani!

Ja myös nuo rikkonaiset ihonkohdat ovat lähteneet nyt parantumaan melkein itsestään. Ei ole ollut mitään "tehohoitoa" päällä.

Nämä näkyvät muutokset kertovat mielestäni siitä, että verenkiertoni alaraajalaskimoissa on parantunut ja tähän muutokseen minä en näe mitään muuta syytä kuin painoni putoamisen ja sen mukanaan tuoman pienen liikkumisen lisääntymisen! Ja tämä on kyllä erittäin merkittävä positiivinen havainto.

Väärä hälytys

Voihan - sanonko mikä!

Juuri kun olin kerinnyt tuon edellisen päivityksen tehdä, niin sitten soittivat sairaalasta, että huominen aika perutaan.

Olivat vasta tänään alkaneet ihmettelemään minun marevan-lääkitystä ja sen vaikutusta toimenpiteeseeen. Lääkärin kanssa puhuimme siitä silloin kun lähete laitettiin ja hänen piti selvittää asia ja ilmoittaa minulle myöhemmin. No, tässä mennään nyt. - olivat havainneet, että marevan pitää laittaa tauolle tuon tutkimuksen takia. Huomenna selviää, milloin on uusi yritys.

Gastroskopia

Huomenna minulla on sitten mahalaukun tähystys. VOI YÄK!

Minulle on tehty se kerran aikaisemmin ja tiedän tasan tarkkaan kuinka inhottava se toimenpide on. Eihän se ole mitenkään kivulias, mutta hyvin epämiellyttävä. Toivon vaan, että osuvat heti ensimmäisellä kerralla ruokatorveen eikä henkitorveen niin kuin ensimmäisellä kerralla.

Tämä on ymmärtääkseni nyt viimeinen välietappi sinne lihavuuspoliklinikalle pääsemiseksi. Eli näin minä nyt olen ymmärtänyt, että tämän jälkeen minä saisin sen lähetteen vihdoin.

Lähetteen toivossa minä suoriudun huomisesta.

Minä kylläinen!

Minun on nyt aivan pakko hehkuttaa!

En ole vielä kovin pitkään opetellut tätä  h i t a a s t i  ja rauhallisesti syömistä, mutta nyt minä alan jo tuntemaan merkkejä edistyksestä.

Minulle todellakin tulee jo ruokailun aikana kylläisyyden tunne ja nyt on useamman kerran käynyt niin, että sen mitä olen varannut aterialleni syötäväksi ei menekään kaikki. Tämä on oikeasti merkittävä muutos syömisissäni!

Tämä hitaasti syömisen harjoittelu on tuottanut paljon nopeammin tulosta kuin tämä säännöllisen ruokailun harjoittelu. En olisi uskonut. Toki varmaan tämä säännöllisyys on helpottanut tätä kylläisyyden tuntemuksen oppimista. Ja en tarkoita tuloksella tai edistyksellä painon keventymistä vaan sitä, että opin tunnistamaan itsessäni normaalin ruokailun merkkejä.

Nyt minä sitten suosiolla pienennän ruoka-annoksiani, koska vähempikin tuntuu nyt piisaavan. Ja kasvisten määrästä minulla on vara pienentää. Eli ainakin nyt vähän aikaa koitan, miten pärjään sillä, että aloitan annoksen rakentamisen n. 100g kasviksia + esim. yksi tomaatti ja tämän lisäksi sitten proteiinin lähde. Nythän olen aloittanut sen n. 200g kasviksia.

Jos sitten tuntuu välillä, ettei riitä, niin suurempi määrä kasviksia takaisin.