Nyt ihan pikapikakuulumiset.
Kaino toiveeni oli kuultu; 110kg meni rikki, vaikkakin rimaa hipoen, mutta meni kuitenkin!
Paino tänään 109,9kg ja viiden viikon pudotus oli yhteensä 4,7kg. Yhteispudotus nyt siis RT:n kanssa yhteistyössä 23,8kg ja viime kevään korkeimmasta painosta yli 27kg.
Olen viimeksi ollut tämän painoinen n. 12 vuotta sitten. Olen tyytyväinen ja ihmeissäni!
tiistai 29. lokakuuta 2013
maanantai 28. lokakuuta 2013
Kuunnelkaa hei tää juttu...
Lemmikkipalstoilta bongasin tämän luennon:
http://www.youtube.com/watch?v=yZSLN1SIYKY
En ole aikaisemmin itse kuunnellut. Ja nyt olen kuunnellut jo parikin kertaa. Pitkähän se on, mutta niin täyttä asiaa!
Kuunnellessa edistyy hyvin neuletyö.
Minä voin allekirjoittaa kaiken tuosta. Ja minua itseäni helpottaa kovin se seikka, että sillä liikunnalla ei ole niin merkittävä osuus painonpudotuksessa. Kun edelleenkään en ole saanut itseäni varsinaisesti minnekään kävelylenkeille. Se kynnys minulla on korkealla.
Huomenna olen itse menossa kuuntelemaan omaa ravintoterapeuttiani. Levollisin mielin ja mielenkiinnolla odotan mitä tuleman pitää. Hyviä etiäisiä saatte laittaa liikkeelle...
sunnuntai 27. lokakuuta 2013
Nyt se tapahtui!
Tänään minä kuulin ensimmäistä kertaa useammalta ihmiseltä Lahden koiranäytelmissä, että olen laihtunut.
Leijun.
Kiitos teille.
Leijun.
Kiitos teille.
perjantai 25. lokakuuta 2013
Muutosta 3
Minä kävin tänään vaatekaupassa. Siis minä tosiaankin kävin tänään vaatekaupassa. Housuostoksilla!
Ja olipahan reissu.
Pakko oli mennä hakemaan itselleen motivaatiohousut, koska kaikki mitä nyt käytän ovat sen verran löysiä, ettei nappia ja vetoketjua tarvitse avata kun riisuu housut.
Halusin saada nyt sen kokoiset housut, että ovat vähän vielä tiukat, mutta kuitenkin pidettävissä päällä julkisestikin.
Nämä nyt käytössä olevat ovat n. kokoa 52 ja ajattelin, että se n. nro 50 on lähtökohtana. Oikeasti piti ajatella etukäteen asiaa, että osaa sitten vaaterekistä hakea edes lähellekään mahdollisesti sopivia.
Kokeilin ensiksi kaksia farkkuja (koko 50), joista toiset eivät menneet kiinni ja toiset menivät. Viime keväänä olisin ottanut suoraan kainalooni ne kiinnimenevät housut ja painellut kassalle maksamaan. Mutta nyt oli sellainen olo, että ne olivat vähän lahkeista pitkät ja päätin vielä sovitella muitakin.
Siis minä päätin sovitella muitakin housuja. Eihän sitä ole tapahtunut miesmuistiin!
Sitten otin seuraavat nro 50:n housut. Ja sovituskopissa minä meinasin hukkua niihin! Tutkailin kokolappua ja ne olivat D-mitoituksen housut. Siis tosi isojen mitoituksella. Minä siinä sitten mietin, että viime keväänä ne eivät olisi menneet lähellekään päälle, mutta nyt hukun niihin. Tajusin siellä kopissa, että minun on haettava sellaiset D-mitoituksen housut joiden koko alkaa 4:lla (siis nelosella).
Lähdin etsimään kokoa D48. Sitä ei ollut rekissä. Oli vain D46. Pyörittelin niitä käsissäni ja mietin uskallanko kokeilla. Menin ja koitin - nekin olivat vielä liian isot!
Jälleen vaihtamaan kokoa pienempään. Aivan äimänkäkenä puin D44:set jalkaan. Ja ne menivät. Apua! Eihän tämä voi olla totta. Katselin ja kuulostelin niitä housuja ja tulin tulokseen, että ne eivät ole hyvät motivaatiohousut - päivän käytön ja venymisen jälkeen ne ovat liian löysät. Ja ei menisi kauan kun voisi riisua nappia ja vetskaria avaamatta.
Riisuuin D44:set ja puin omat housuni jalkaan. Ja menin sinne housurekille ihmettelemään. En voinut uskoa, että vertailen siinä kaupan käytävällä D44 ja D42 kokoja. Mittailen kuinka paljon pienemmät ne 42:set on. Ja sitten minä otan ne pienemmät kainalooni. En uskalla mennä suoraan sovituskoppiin vaan olen muka katselevinani puseroita ja paitoja.
Lopulta sitten menen sovittamaan niitä D42:sia ja olen aivan varma, että en tule saamaan siellä kopissa nappia ja vetoketjua kiinni. Joutuisin sitten miettimään, menisikö ne kiinni sängyssä selällään ja uskaltaisinko ostaa niin pienet motivaatiohousuiksi.
Nappi meni kiinni ja vetoketjukin meni kiinni. Tosin joutui kiemurtelemaan ja vetämään mahaa sisään ja selkää kaarelle. Mutta ne meni kiinni. Seisaaltaan. Ja kun pelistä katselin niin totesin, että niitä voi ihan jo heti julkisestikin pitää päällään! Vyötäröläskimakkara on siedettävän näköinen.
Aivan käsittämätöntä. Minä oikeasti sovitin kuudet housut, joista yhdet eivät menneet kiinni. Ja sitten minä lähden kaupasta pois D42 kokoisten housujen kanssa. Siis ne oli vaan pakko ottaa sen takia, että tuo 42 näyttää niin ihanalta. Olkoonkin, että on "valtavan" mitoituksella.
Minulla ei nyt ollut kuvaukseen venytysapua. Ei nämä uudet aivan noin paljon pienemmät ole, venytettyinä ne on n. 2cm kapeammat kuin nuo taimmaiset. Mutta minun uudet housuni alkavat olla jo sen näköiset, että kehtaisikohan pihalla kuivattaa narulla?
Ja olipahan reissu.
Pakko oli mennä hakemaan itselleen motivaatiohousut, koska kaikki mitä nyt käytän ovat sen verran löysiä, ettei nappia ja vetoketjua tarvitse avata kun riisuu housut.
Halusin saada nyt sen kokoiset housut, että ovat vähän vielä tiukat, mutta kuitenkin pidettävissä päällä julkisestikin.
Nämä nyt käytössä olevat ovat n. kokoa 52 ja ajattelin, että se n. nro 50 on lähtökohtana. Oikeasti piti ajatella etukäteen asiaa, että osaa sitten vaaterekistä hakea edes lähellekään mahdollisesti sopivia.
Kokeilin ensiksi kaksia farkkuja (koko 50), joista toiset eivät menneet kiinni ja toiset menivät. Viime keväänä olisin ottanut suoraan kainalooni ne kiinnimenevät housut ja painellut kassalle maksamaan. Mutta nyt oli sellainen olo, että ne olivat vähän lahkeista pitkät ja päätin vielä sovitella muitakin.
Siis minä päätin sovitella muitakin housuja. Eihän sitä ole tapahtunut miesmuistiin!
Sitten otin seuraavat nro 50:n housut. Ja sovituskopissa minä meinasin hukkua niihin! Tutkailin kokolappua ja ne olivat D-mitoituksen housut. Siis tosi isojen mitoituksella. Minä siinä sitten mietin, että viime keväänä ne eivät olisi menneet lähellekään päälle, mutta nyt hukun niihin. Tajusin siellä kopissa, että minun on haettava sellaiset D-mitoituksen housut joiden koko alkaa 4:lla (siis nelosella).
Lähdin etsimään kokoa D48. Sitä ei ollut rekissä. Oli vain D46. Pyörittelin niitä käsissäni ja mietin uskallanko kokeilla. Menin ja koitin - nekin olivat vielä liian isot!
Jälleen vaihtamaan kokoa pienempään. Aivan äimänkäkenä puin D44:set jalkaan. Ja ne menivät. Apua! Eihän tämä voi olla totta. Katselin ja kuulostelin niitä housuja ja tulin tulokseen, että ne eivät ole hyvät motivaatiohousut - päivän käytön ja venymisen jälkeen ne ovat liian löysät. Ja ei menisi kauan kun voisi riisua nappia ja vetskaria avaamatta.
Riisuuin D44:set ja puin omat housuni jalkaan. Ja menin sinne housurekille ihmettelemään. En voinut uskoa, että vertailen siinä kaupan käytävällä D44 ja D42 kokoja. Mittailen kuinka paljon pienemmät ne 42:set on. Ja sitten minä otan ne pienemmät kainalooni. En uskalla mennä suoraan sovituskoppiin vaan olen muka katselevinani puseroita ja paitoja.
Lopulta sitten menen sovittamaan niitä D42:sia ja olen aivan varma, että en tule saamaan siellä kopissa nappia ja vetoketjua kiinni. Joutuisin sitten miettimään, menisikö ne kiinni sängyssä selällään ja uskaltaisinko ostaa niin pienet motivaatiohousuiksi.
Nappi meni kiinni ja vetoketjukin meni kiinni. Tosin joutui kiemurtelemaan ja vetämään mahaa sisään ja selkää kaarelle. Mutta ne meni kiinni. Seisaaltaan. Ja kun pelistä katselin niin totesin, että niitä voi ihan jo heti julkisestikin pitää päällään! Vyötäröläskimakkara on siedettävän näköinen.
Aivan käsittämätöntä. Minä oikeasti sovitin kuudet housut, joista yhdet eivät menneet kiinni. Ja sitten minä lähden kaupasta pois D42 kokoisten housujen kanssa. Siis ne oli vaan pakko ottaa sen takia, että tuo 42 näyttää niin ihanalta. Olkoonkin, että on "valtavan" mitoituksella.
Minulla ei nyt ollut kuvaukseen venytysapua. Ei nämä uudet aivan noin paljon pienemmät ole, venytettyinä ne on n. 2cm kapeammat kuin nuo taimmaiset. Mutta minun uudet housuni alkavat olla jo sen näköiset, että kehtaisikohan pihalla kuivattaa narulla?
tiistai 22. lokakuuta 2013
Error
Sain niin nenilleni tänään vaa'alta! Ja se on minulle aivan oikein.
Käyn nyt sellaisessa paikassa n. 3 kertaa viikossa, että siellä on henkilövaaka. Ja vieläpä sellaisessa sopivassa kohdassa, että minun olisi siinä hyvin helppo kenenkään huomaamatta punnita itseni.
Viime viikolla kiersin ja kaarsin sitä vaakaa ja aina ohikulkiessani mietin, että josko minun pitäisi "ihan vaan vähän" punnita itseni. Mutta sain pidettyä sen päätökseni, että minua ei punnita kuin ravintoterapeuttini luona.
(Selkeästi minua alkaa jälleen jännittämään seuraava tapaamisemme RT:n kanssa!)
Eilenkin vielä sain kierrettyä sen vaakan suht' sujuvasti. Sitä tosin helpotti, että siinä lähistöllä oli lähes koko ajan muitakin ja minun oli helpompi pysyä päätöksessäni.
Mutta tänään - aamupäivällä kuljin sen ohi kolme kertaa ja ympäristössä ei ollut ylimääräisiä silmäpareja yhdelläkään kertaa. Ja minua vaivasi se vaaka. Ja ne lukemat. Ja se, että siellä olisi hiljaista...
Ja olihan se sitten neljännenkin kerran tehtävä tikusta asiaa vaakan luokse. Ja minä nousin vaa'alle - pälyillen ympärilleni.
Näyttöön tuli ERROR.
Astuin vaa'alta pois. Ja yritin uudestaan. Jälleen näyttöön ilmestyi ERROR.
Minä hymyilin itsekseni, että vaakakaan ei suostunut pettämään päätöstäni. Se nimenomainen vaaka haluaa, että minut punnitaan vain RT:n luona! Todellisuudessahan se vaaka näytti ehkä max. 100kg. Tai minä en vain osannut punnita itseäni - nämä digitaalivempaimet ovat minulle aivan täyttä hebreaa. Tai patterit olivat vähissä. Tai jotain.
Mutta minua tämä ei masentanut, vaan huvitti ja kertoi sen, että parempi nyt vain odottaa sitä 29.10 tapaamistamme!
Käyn nyt sellaisessa paikassa n. 3 kertaa viikossa, että siellä on henkilövaaka. Ja vieläpä sellaisessa sopivassa kohdassa, että minun olisi siinä hyvin helppo kenenkään huomaamatta punnita itseni.
Viime viikolla kiersin ja kaarsin sitä vaakaa ja aina ohikulkiessani mietin, että josko minun pitäisi "ihan vaan vähän" punnita itseni. Mutta sain pidettyä sen päätökseni, että minua ei punnita kuin ravintoterapeuttini luona.
(Selkeästi minua alkaa jälleen jännittämään seuraava tapaamisemme RT:n kanssa!)
Eilenkin vielä sain kierrettyä sen vaakan suht' sujuvasti. Sitä tosin helpotti, että siinä lähistöllä oli lähes koko ajan muitakin ja minun oli helpompi pysyä päätöksessäni.
Mutta tänään - aamupäivällä kuljin sen ohi kolme kertaa ja ympäristössä ei ollut ylimääräisiä silmäpareja yhdelläkään kertaa. Ja minua vaivasi se vaaka. Ja ne lukemat. Ja se, että siellä olisi hiljaista...
Ja olihan se sitten neljännenkin kerran tehtävä tikusta asiaa vaakan luokse. Ja minä nousin vaa'alle - pälyillen ympärilleni.
Näyttöön tuli ERROR.
Astuin vaa'alta pois. Ja yritin uudestaan. Jälleen näyttöön ilmestyi ERROR.
Minä hymyilin itsekseni, että vaakakaan ei suostunut pettämään päätöstäni. Se nimenomainen vaaka haluaa, että minut punnitaan vain RT:n luona! Todellisuudessahan se vaaka näytti ehkä max. 100kg. Tai minä en vain osannut punnita itseäni - nämä digitaalivempaimet ovat minulle aivan täyttä hebreaa. Tai patterit olivat vähissä. Tai jotain.
Mutta minua tämä ei masentanut, vaan huvitti ja kertoi sen, että parempi nyt vain odottaa sitä 29.10 tapaamistamme!
maanantai 21. lokakuuta 2013
Pieni huomio 5
Peilikuvassani minä näen edestä päin katsottuna muutosta itsessäni pienempään, mutta sivuprofiilissa en näe mitään muutosta, vaikka sitäkin on pakko olla, koska niin paljon pienemmät vaatteet minulle menevät päälle.
Muutoinkin tuo pelistä itsensä katsominen on vielä karmeata. Tämä on hassu juttu, kun olossani tunnen itseni paljon, paljon pienemmäksi kuin mitä peilikuva kertoo. Ja se on raivostuttavaa! Se peili on niin rehellinen - voisi olla vähän armeliaampi!
Eli edelleen vältän peilit ja nautin vaan siitä tuntemuksesta, että olen pienempi.
Olen nyt yli kymmenen vuoden tauon jälkeen kutonut. Tein tuossa reilu parissa tunnissa itselleni lapasen ja toisen aloitan huomenna.
Aikaisemmin olen kutonut paljonkin, mutta sitten se jäi, koska käteni puutuivat niin, etten pystynyt edes yhtä (lapasen) puikollista kutomaan ilman käsien ravistelua. Ja se työn edistyminen kävi niin hitaaksi, että lopetin koko harrastuksen. Nyt käteni eivät puutuneet lainkaan.
Ja tästä tulikin mieleeni, että eilen kun ajelin autolla yhteensä yli 800km (koiranäyttely päiväreissuna...), niin käteni eivät myöskään puutuneet. Aiemminhan olen joutunut ohjaamaan vain toisella kädellä pitkän matkan ajossa ja ravistella/lepuuttaa sitä toista kättä.
Voi olla, ettei tällä käsien puutumisella ole mitään tekemistä sairaalloisen ylipainon kanssa. Mutta toisaalta muuta muutosta elämässäni ei ole tapahtunut kuin tämä keventyminen.
Ostin myös viime viikolla itselleni korkokengät. Avokkaat. Sellaisiakaan en ole voinut ajatellakaan yli 10 vuoteen. Täytyy opetella uudestaan kävelemään korkkareiden kanssa!
lauantai 19. lokakuuta 2013
Saavutus
Viime viikonloppuna minä pystyin sellaiseen suoritukseen, johon en ole pystynyt n. kuuteen vuoteen.
Yksi koiristamme oli luonnetestissä ja minä olin siellä hihnan toisessa päässä. Eihän siinä testiradalla tule kävelyä juuri lainkaan, mutta se on silti ollut minulle ylipääsemätön suoritus.
Yksin sellaisen kävelyn olisin voinutkin tehdä - omaan tahtiin ja ilman yleisöä. Mutta kun testaustilanteessa on yleisön lisäksi mukana myös luonnetestituomarit lähietäisyydellä, niin en ole voinut mennä itse koirani kanssa, koska en olisi vain pysynyt niiden tuomareiden vauhdissa. Ja olisin hengästynyt niin, ettei hommasta olisi tullut mitään.
Mutta viikko sitten menin itse. Ja halusin mennä. Se oli iso ja merkittävä juttu minulle. Minä pystyin puhumaan testin aikana sen verran mitä tuomarit halusivat ja tämähän kertoo siitä, että en hengästynyt niin paljoa, että puhuminen olisi vaikeutunut.
Tämä vähäinen liikkuminen ei myöskään aiheuttanut hikoilua. Tai suurta janoa. Testin jälkeenkään ei ollut sellainen olo, että on heti päästävä istumaan ja lepuuttamaan jalkojaan!
Nämä tälläiset onnistumiset ovat minulle henkilökohtaisesti mittaamattoman arvokkaita, kannustavia ja motivoivia . Koirani ovat minulle tärkeitä ja minä haluan löytää takaisin sen minäni, joka jaksaa touhuta koirien kanssa. Ja nimenomaan siten, että osallistun itse siihen muutenkin kuin katselemalla sivusta!
Yksi koiristamme oli luonnetestissä ja minä olin siellä hihnan toisessa päässä. Eihän siinä testiradalla tule kävelyä juuri lainkaan, mutta se on silti ollut minulle ylipääsemätön suoritus.
Yksin sellaisen kävelyn olisin voinutkin tehdä - omaan tahtiin ja ilman yleisöä. Mutta kun testaustilanteessa on yleisön lisäksi mukana myös luonnetestituomarit lähietäisyydellä, niin en ole voinut mennä itse koirani kanssa, koska en olisi vain pysynyt niiden tuomareiden vauhdissa. Ja olisin hengästynyt niin, ettei hommasta olisi tullut mitään.
Mutta viikko sitten menin itse. Ja halusin mennä. Se oli iso ja merkittävä juttu minulle. Minä pystyin puhumaan testin aikana sen verran mitä tuomarit halusivat ja tämähän kertoo siitä, että en hengästynyt niin paljoa, että puhuminen olisi vaikeutunut.
Tämä vähäinen liikkuminen ei myöskään aiheuttanut hikoilua. Tai suurta janoa. Testin jälkeenkään ei ollut sellainen olo, että on heti päästävä istumaan ja lepuuttamaan jalkojaan!
Nämä tälläiset onnistumiset ovat minulle henkilökohtaisesti mittaamattoman arvokkaita, kannustavia ja motivoivia . Koirani ovat minulle tärkeitä ja minä haluan löytää takaisin sen minäni, joka jaksaa touhuta koirien kanssa. Ja nimenomaan siten, että osallistun itse siihen muutenkin kuin katselemalla sivusta!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)