keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Vaikuttaako lihavuushistoria

Tässä nyt on tullut useampikin asia mieleen sen suhteen, että miten lihavuushistoria vaikuttaa erinäisiin asioihin. Ja olen tullut tulokseen omalla kohdallani, että kyllä se taitaa vaikuttaa.

Kun meitä lihavia on niin erilaisia - kuka on ollut lapsesta saakka enemmän tai vähemmän lihava, kuka lihonut murrosiässä ja toiset sitten vasta aikuisiällä, naiset yleisimmin kai raskauden jälkeen. Ja miten tämä sitten vaikuttaa yksilöön.

Omalta kohdaltani vaikkapa tuo liikunta. Kun olen ollut aina lihava ja koskaan en ole oikeastaan nauttinut liikunnasta. Ja nytkin se tuntuu niin vaikealta. Minulta puuttuu luontainen halu liikkumiseen. Siis sellaiseen säännölliseen harrastamiseen. Olisiko minun helpompi ottaa liikunta tämän elämänmuutokseni avuksi, jos minulla olisi takaraivossani sieltä lapsuudesta/nuoruudesta miellyttävät liikkumisen muistot? Luulen, että olisi.

Minähän käyn nyt salilla kerran viikossa ja on sitä edistymistä tapahtunut,  mutta en minä siitä mitään erikoisempia kikcsejä saa. Joka kerta minun tekisi mieleni peruuttaa menoni, mutta koska "personal trainerini" on niin ihana, niin en kehtaa perua vaan pakotan itseni menemään. Ja kyllä minä vähän saan siitä hyvän mielen kun huomaan, että onhan edistystä tapahtunut.

Minä joudun tekemään paljon töitä, että saisin tämän liikunnan tuntumaan miellyttävältä ja haluttavalta. Ja minun varmaan pitäisi löytää sellainen laji, josta tykkäisin. Minulla ei ole vaan minkäänlaista aavistustakaan, mitä se voisi olla! Ja se kynnys, että saisin itseni kokeilemaan eri lajeja, on korkea. Himalajan korkuinen...

Sitten tämä omakuva ja käsitys itsestäni. Luulen siihenkin suuresti vaikuttaneen sen, että olen ollut aina lihava ja jotenkin lapsuudesta saakka peitellyt itseäni ja hävennyt milloin mitäkin. Vieläkään minä en osaa pitää suht' tyköistuvia vaatteita. Ja nautin tavallaan niistä liian isoista vaatteista. Ainahan minä olen peitellyt itseäni väljien (tosin lihavimmillani ollessani mikään ei kyllä ollut väljä) vaatteiden alle. Ja mustien vaatteiden alle. Ja kuvitellut, että ne peittävät jotain!

Olisiko suhtautumiseni juuri vaatetukseenkin toisenlainen, jos minä joskus olisin ollut normaalikokoinen ja pukeutunut kokoni mukaisesti? Jos minulla olisi se käsitys itsestäni tyköistuvissa vaatteissa, niin olisiko minun nyt helpompi palata niihin? Luulenpa, että olisi.

Miten paljon elämäni kestänyt lihavuus on vaikuttanut sosiaalisiin suhteisiini. Sosiaalisiin kanssakäymisiin. En ole koskaan voinut mennä yhteissaunaan, edes parhaimpien kavereideni kanssa. Uimahallia en voi kuvitellakaan - siihen tosin sitten vielä vaikuttaa atooppinen ihoni. Uimarannallekaan en ole juuri voinut mennä. Ainakaan millekään suositulle. Tänä kesänä kyllä ylitin kynnystä aika paljon  kun kävimme uimassa (hiljaisilla rannoilla), niin en kääntynyt pois jos siellä oli muita. Ja se sama ajatus, että jos minulla olisi nuoruudesta kokemuksia näistä asioista, niin olisiko minun nyt helpompi?

Esim. juuri tuo sauna, joka on supisuomalainen seurustelumuoto. Ja minulle on aina ollut lähes painajainen kyläillessä tuo saunoiminen. Kun joku kuitenkin ehdottaa, että mennään me naiset ensiksi saunaan... Minä olen sitten yleensä kieltäytynyt saunasta vetoamalla ihooni. Koska puolisonikin on tietenkin "innoissaan" menossa miesten kanssa saunaan - sen kerran kun kavereiden kanssa pääsee keskenään saunomaan. Nyt olen kyllä tästä pystynyt puhumaan hänelle ja vääntänyt rautalangan, että jos me emme mene yhdessä, niin minä en mene naisten kanssa enkä yksinänikään. Helpompi on sitten olla saunomatta.

Kuinka paljon tämä omakuvani onkaan kärsinyt lihavuudestani. Olisiko se kärsinyt vähemmän jos olisin lihonut vasta aikuisiällä? En tiedä. Oletan, että olisi. Jokatapauksessa nyt teen kovasti töitä itseni kanssa, että näkisin itseni sellaisena kun nyt olen. Ja osaisin nauttia näkemästäni.

10 kommenttia:

  1. Minun omakuvani oli pitkän aikaa vääristynyt aivan päinvastoin kuin sinun: sinä tunsit koko ajan lihavuutesi ja häpesit sitä, minä 'nolasin' itseni jatkuvasti tajuamatta kuinka lihavaksi olin tullut ja auta armias, kun sen sitten lopulta tajusin, se romutti itsetuntoni kertarysäyksestä. En siis todellakaan tajunnut, että olin reilusti ylipainoinen. Pukeuduin pitkään tyköistuviin niin kuin ennenkin, mutta sitten kun kerran itseni näin valokuvassa, en enää voinut väittää, että vika on vääristävässä peilissä. Sen jälkeen aloin pukeutua juuri noihin mustiin telttoihin, joista sinäkin kirjoitit. Nyt, kun painoa on pudonnut, olen taas palaamassa tyköistuviin vaatteisiin, eikä kynnys niihin palaamisen suhteen ole lainkaan korkea, joten kyllä sinä olet todennäköisesti aivan oikeassa, kun pohdit, onko se suhtautuminen erilaista, jos on joskus ollut hoikka. Minä en osaa hävetä kehoani sillä tavalla 'sisäsyntyisesti' niin kuin sinä tunnut tekevän. On aivan kauheaa ajatella, että tunnet edelleen noin suurta häpeää vartalostasi, vaikka olet laihtunut käsittämättömän paljon. Tekee ihan mieli ravistaa ja sanoa, että katso nyt, minkä työn olet tehnyt! Ota ilo irti ja nauti työn tuloksista, koska tuo on oikeasti niin mahtavaa! Mutta eihän sitä ihminen noin vaan pääse eroon jo lapsena mieleen iskostuneesta häpeästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3

      Minä en ole koskaan antanut itseni ajatella! Nyt kun työstän tätä koko vyyhtiä, niin tajuan itsestäni paljon ja ymmärrän, miten syvät haavat minulla on.

      Mutta näen tämän koko prosessin olevan kuitenkin hyväksi itselleni ja minun on vain käytävä tämä läpi.

      Itsestänikin tuntuu hullulta, että märehdin näitä vanhoja juttuja. Joskus niiden on vain tultava ulos. ( Olisihan tämän voinut nuorempanakin läpikäydä😉)

      Poista
  2. Minusta on itse asiassa aika mielenkiintoinen ajatus, että arastelet naisten seuraa, mutta olet kuitenkin etsinyt kumppanin. Minä taas voin pakottaa itseni alasti naisten seurassa(en tosin pidä siitä), mutta en ikimaailmassa missään olosuhteissa olisi edes vähissä vaatteissa kenenkään miehen nähden! Ei kyllä ole kukaan pyytänytkään, mutta tarkoitan juuri vaikka ajatusta siitä, että olisin julkisella rannalla uimapuvussa, tms. Olet kuitenkin uskaltautunut näyttäytymään alasti omalle kumppanillesi, joka on miespuolinen, mikä on minun perspektiivistäni jotain, johon en ikinä pystyisi!

    Minäkin muuten inhoan liikuntaa ja olen aina häpeillyt vartaloani. Ja kehonkuvani on ihan vinksahtanut, en vain pysty sisäistämään, että olen laihtunut. Ehkä se vain vie aikaa... Toivottavasti jonain päivänä molemmat näemme kehomme eri tavalla. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä me varmasti näemme😊.

      Minä kirjoitan joskus tuosta puolison löytymisestä oman juttunsa.

      Poista
  3. Minä olen lapsena ja nuorena hävennyt kropassani kyllä yhtä asiaa, mutta en ollut ylipainoinen.

    Minusta uimahalli on hyvä paikka, sillä siellä käy (ainakin päiväaikaan) myös hyvin lihavia ihmisiä. Siellä on liian laihaa ja vaikka minkä näköistä. Oikeastaan aika harvassa ne hyväkroppaiset. Niistä nuorista tytöistä huomaa, että kuinka ne ujostelee ja häpeää itseään vaikka aihetta ei ole.

    Helppo sanoa, mutta vesijuoksemaan halliin vaan. Et kyllä meistä muista siellä eroa.

    VastaaPoista
  4. Minä työstän tätä ajatusta😉.

    Olen nyt sellaisessa "kehontuntemusryhmässä" ja siihen kuuluu vesijumppa. Sanoin kyllä jo, että laistan sen kerran, mutta yritän psyykata itseäni nyt muutaman viikon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äläkä unohda ettet ole enää 130-kiloinen vaan 90-kiloinen. :) Eli et tosiaankaan poikkea kauheasti muista keskivertonaisista jotka käyvät uimassa. Oma mielikuva tulee tietysti aina perässä, mutta ehkä vesijumppaan osallistuminen ryhmän ja ohjaajan tuella olisi hyväkin keino päivittää mieli ajan tasalle?

      Poista
    2. Tuo mielikuva tulee niin järkyttävän jäljessä.

      Vaikka minä kuinka järjellä jo ymmärrän, etten hirveästi enää porukasta erotu.

      Teen kovasti töitä ja olenkin isoja etappeja ylittänyt. Esim. tämä, että kirjoitan kiloni näkyviin ja varsinkin, että pystyn puhumaan niistä ääneen! Nykyisin tuntuu, että kenelle vaan😊.

      Tuon vesijumpan suurimpana esteenä on nyt ehkä atooppinen ihoni, joka ei ole kaunista katsottavaa sekään😞

      Poista
  5. Minä olen vähän uhmakaskin uimahallien, kuntosalien, ym. suhteen. Sokeutukoon katsojat, jos eivät kestä ;) Saunominen on eri juttu, sitä vältän. En muutenkaan ymmärrä, miksi perinteen nimissä pitäisi mennä kylään/bileisiin/juhliin peseytymään. Oman vartalon muutoksia on vaikea nähdä, valokuvat joskus auttavat.

    VastaaPoista
  6. Harjoittelen kuvissaoloa😅

    Se on jännä minussa, että pystyn ulkomailla ottamaan aurinkoa. Tosin suurimmillani en matkustanut. Mutta kuitenkaan koskaan en voi sitä tehdä kotimaassa. Toki reissussakin etsin hiljaisen paikan. Ajattelen sen jotenkin niin, että ne ovat täysin vieraita ihmisiä, joihin minun ei tarvitse törmätä muulloin. Ja kun otan aurinkoa, niin olen aina silmät kiinni - jopa nukun. Näin suljen maailman ikäänkuin itseni ulkopuolelle 😊.

    VastaaPoista