lauantai 16. toukokuuta 2015

Pienten askelten vaikeus

Niin piintyneitä tavat ja ajatusmallit ovat ihmisen päässä, että järkyttävän ison työn saa tehdä itsensä kanssa päästäkseen niistä eroon. Tai edes saada niitä jotenkin hallintaansa.

Tämän kevään aikana kun edistystä kilojen poistumisen myötä ei ole tapahtunut olen huomannut itseni aina välillä miettimässä, että paljonko olisi voinut poistua, jos olisin ollut "kunnolla". Ja saman ti.en olen havainnut sättiväni itseäni.

Se vanha laihdutuskuurilainen minussa nostaa aina välillä päätään ja alkaa ajattelemaan niitä ihannepainoja ja aikarajoja. Ja vaikka ymmärrän, että ne ovat kohdallani täysin tuhoon tuomittu tie, niin silti niistä en ole päässyt täysin eroon.

Onneksi minulle nyt on kuitenkin melkoisen vahvasti iskostunut takaraivoon tämä säännöllisen syömisen tärkeys ja vaikutus. Ja minä voin siitä ammentaa itselleni niitä pieniä juttuja, jotka ovat toimineet - valinnoistani huolimatta. Minä niin hyvin (MINÄ JOS KUKA) tajuan sen, että jos olisin nyt viime kuukausina hukannut ruokarytmini, niin olisin lihonut helposti takaisin sen mitä olen pois saanut!

Tämä ajatus kantaa ja antaa uskoa tämän systeemin toimivuuteen. Ja olenhan minä joka tapauksessa aivan eri ihminen kuin kaksi vuotta sitten. Lähes päivittäin minä huomaan ajattelevani "en olisi suoriutunut tästä pari vuotta sitten"! Ihan vaan niinkin yksinkertainen juttu kuin kaupassa käyminen. Minä en jää enää autoon istumaan ja odottamaan tekosyiden varjolla, että mieheni käy kaupassa. Ja minä käyn jo aivan itsekin ruokaostoksilla. Tavallaan tuntuu jo "kaukaiselta" tavallaan se olotilani, kun en ole jaksanut kävellä 100 metriä. Että tosiaan pelkkä kauppareissu on ollut ylivoimainen.

Mutta näiden pienten askelten ja huomioiden kanssa joutuu edelleen vaan tekemään paljon töitä. Että näen sen mitä minussa on tapahtunut. Kuvista jo kommentoin itsekin, etten enää niin valtavalta näytä. Mutta sekin on jännä, miten traumaattista minulle on ollut valokuvat ja peilit. Aina. Ja edelleenkin minulla on joku kiero tapa katsoa itseäni. Minä en edelleenkään osaa katsoa itseäni sellaisenaan. Edelleen minä ajatuksissani vertaan johonkin. Niin paljon kun olen töitä tehnyt ja silti en ole tästä peikosta eroon päässyt. Työsarkaa on vielä paljon.

Ja tässäkin minun pitää takoa niitä pieniä askelia. Rakennanhan minä nyt kyllä oikeastaan aivan uusiksi omaa kuvaani. Eikä sekään varmaan hetkessä tapahdu kun se on koko elmäni ollut keturallaan.

3 kommenttia:

  1. En osaa sanoa muuta kun että nostan hattua siitä kaikesta mitä oot jo saavuttanut! Ja älyttömästi tsemppiä jatkoon <3

    VastaaPoista
  2. Ne pään sisäiset muutoksethan ne oleellisia on - kroppa tulee perässä kun tulee. Se, että sisäinen ääni puhelee joskus jopa fiksuja vie koko ajan hiljalleen kuitenkin eteenpäin! :)

    VastaaPoista