Matkahuomioita

Pitkän viikonlopun reissusta selvitty. Kaikki ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan, mutta ikimuistoisimmat matkat syntyvätkin kommelluksista ja vastoinkäymisistä! Päätarkoitus toteutui; sain yhdestä pienemmästä mustastamme kansainvälisen muotovalion.

Mutta tähän reissuun sisältyi paljon muutosta parempaan. Kun vertailukohtana on kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna tehty laiva- /hotellireissu. Ensinnäkin minä pystyin nyt kävelemään edes välillä niitä laivan portaita. Jos oli hissille hirveä jono, niin valitsin sitten rappuset. ja rappusissakin sellainen havainto, että muut ihmiset eivät jääneet ala- tai ylätasanteelle odottamaan, että minä pääsen edestä pois.

Minä mahduin istumaan hyvin erilaisilla käsinojallisilla tuoleilla siten, että läskini eivät tursunneet tuolin yli eivätkä levänneet käsinojilla. Myös ylös pääsin niin, että "tuoli ei lähtenyt mukaan".

Tällä reissulla minä tein uuden askelennätykseni! 10 254 askelta. Sunnuntaiaamuna minä kävelytin kaikki kolme koiraamme. Ensimmäinen lenkki ison mustan kanssa kahdestaan ja heti perään toinen lenkki kahden pienen mustan kanssa. Ennen näitä olin jo käyttänyt kaikki kolme pikapissalla ja siellä ei ollut edes askelmittari mukana.

Näihin lenkkeihin sisältyi myös sellainen kynnyksen ylitys minulta, että olen aika tyytyväinen itseeni. Minullehan on portaat aika vaikeita vieläkin. Nyt vasta tajuan, että lihavimmillani on suuren ongelman tuottanut huono tasapainoni. Varsinkin alaspäin tulo on ollut kamalaa. Minähän en ole mahani yli nähnyt mitään mihin jalkani asetan ja minun on ollut aina pakko pitää kaiteesta kiinni, että suoriudun. Nyt olen tietoisesti harjoitellut portaiden kävelyä "vapaasti".

Tuon aamulenkkimme varrella oli sellainen ylikulkusilta. Ensimmäisen kerran vain katselin sitä ja mietin, miten hyvää harjoitusta/kokemusta se olisi meidän maalaismoukkakoirille - avoportaat, mistä näkyy askelmien välistä alla ajavat autot. Mutta epäluulostelin miten itse suoriutuisin niistä, kun vielä luntakin oli satanut ja portaat olivat oletettavasti liukkaat. Toisen kerran tullessamme niiden kohdalle päätin, että mennään kokeilemaan, koska muita kävelijöitäkään ei siihen aikaan ollut liikkeellä. Niinpä menimme ison mustan kanssa. Minä suoriuduin kompuroimatta. Vaikka ei ollut kaiteita. Ja vaikka se iso musta aika vauhdikkaasti minua raahasi eteen päin. Ja myös iso musta suoriutui loistavasti uudesta kokemuksestaan.

Pikkumustien kanssa kävellessäni mietin, että en muista, milloin olen näin kävellyt koirieni kanssa. Ja onneksi ihmisiä ei tullut vastaan, sillä minulla kyyneleet valuivat silmistä kun ihmettelin "tässä minä vaan kävelen aamulenkillä". Oikeasti oli ensimmäistä kertaa nyt todella hyvä ja onnellinen olo tämän projektin alkamisen jälkeen. Menimme myös uudelleen sinne ylikulkusillalle. Myös pikkumustat suoriutuivat ilman kakoilemisia ja pakitteluja. Kuten minäkin.

Ja ihan hurjan suuri juttu minulle oli se, että kun koiramme pääsi ryhmäkehään siellä näyttelyssä, niin minä itse halusin mennä esittämään sen sinnekin. Sitä en ole tehnyt siis yli 10 vuoteen! Minä en ole vain kehdannut mennä sinne kaiken yleisön eteen. Nyt minä menin. Ja minä en tuntenut oloani mitenkään ahdistuneeksi. Ja minulla oli täysi työ pitää kyyneleeni hallinnassa. Vaikka koira ei pärjännytkään ryhmässä!

Ja nyt minä niin odotan sitä hetkeä, kun tunnen pystyväni viemään myös tuon meidän ison mustan kehään. Se tulee olemaan "hirveätä". Minä varmasti itken ja esitän. Pitää etsiä joku perähikiän pikkunäyttely, missä ei ole suunnilleen muita kuin me! Mutta kyllä minä sen vielä esitän. En laita aikatavoitetta itselleni, mutta joskus.

Vielä suihkukoppikokemukseni on pakko kertoa. Viimeksi en meinannut mahtua suihkukoppiin ollenkaan. Siis siitä ovesta. En muista enää miten päin vääntäydyin sinne, mutta joka tapauksessa meinasin jo luovuttaa suihkussakäynnin kokonaan kun tuntui, että koko koppi hajoaa. Jotenkin sitten  vain väkisin tungin läskini sen oven läpi. Tosin jostain kohtaa karmeista tuli aika ikävän näköinen skraadu navanseudulle.
Nyt minä mahduin suihkukoppiin sujuvasti. Piti jälleen oikein useamman kerran mennä siitä ovesta edestakaisin - että uskoin asian.

Tämä on vain niin jännä tunne kun minä mahdun! Pääkoppa tulee vaan sen verran hitaammin muodonmuutoksen perässä, että joudun varmistelemaan itselleni asioita toistojen kautta - jos ei ole yleisöä paikalla.

Pieni huomio 9

Teemme lähtöä reissuun. Huomenna aamulla aikaisin kohti Balttiaa. Jos laivat kulkee!

Mutta pikapäivitystä tässä pakkaamisen ohessa. Pakkaamiseen se liittyykin. Apua - minulla on hirrrrrrrveästi pakattuna vaatetta. En muista milloin olisi ollut näin paljon valinnanvaraa. Ja nyt sitten kun iski valinnanvaikeus niin pitää ottaa varulta matkaan kaikenlaista. Paitoja on joka lähtöön, vaikka minä en enää edes ruokaillessa sotkekaan rinnuksiani.

Korkokenkiäkin on kahdet. Olen muka varautunut siihen, että jos vaikka illalla pääsisi johonkin.

Yksi iso kassi on pelkästään minun vaatteita. Siis minun - kenen vaatteet puoli vuotta sitten mahtuivat normaaliin reppuun viikonloppua varten. Huh, huh.


Eilen illalla kävin paikallisessa kebabbilassa syömässä kebabin salaatilla. Kävipä nyt niin, että jaksoin syödä annoksesta puolet ja loput otin dogbagiin. Sellaisen annoksen vetelin aikaisemmin aivan surutta ja ilman tuskia napaani.

 Viikonloppu vietetään sitten jälleen hotellielämää ja ruokailut vain ja ainoastaan seisovasta pöydästä. Katsootaanpas taas miten minun käy. Paitsi, että tiedän hyvin käyvän. Alan luottamaan itseeni.

Ravintoterapeutin tapaaminen 6 (part 2)

En olisi todellakaan uskonut näin hyvään kilojen pudotukseen tällä jaksolla. Ja kerronpa teillekin nyt saman kuin RT:llenikin.

Siis syömisistäni tällä jaksolla. Minähän syön nyt kolmena päivänä viikossa seisovasta pöydästä lounaan. Ja kun tämä järjestely alkoi, tunsin itseni jotenkin aika ahdistuneeksi ja epävarmaksi, että kuinka minä siitä suoriudun. Se on aivan tavallista ruokaa kastikkeineen ja jälkiruokineen. Päätin ottaa tämän mahdollisuutena ja tutkimusmatkana itseeni.  Onhan normaalia sinänsä, että ihminen syö välillä ulkona.  Päätin, että opettelen edelleen niitä valintoja ja hitaasti syömistä kehoani kuunnellen.

 Ja minä olen viimeiset kuusi viikkoa syönyt kolmena päivänä lounaan aivan tavallista ruokaa. Ja olen myös ottanut sitä jälkiruokaakin joka kerta, enkä ole edes kysynyt onko sokeritonta vaihtoehtoa olemassa!

Toki minä kerätessäni annosta katson, että kasvisten ja vihannesten määrä on suuri. Seuraavaksi otan lihaa sopivasti. Ja sitä jälkiruokakippoakaan en täytä reunojaan myöten piripintaan, kuten olisin vielä puoli vuotta sitten tehnyt. Se mitä olen sieltä jättänyt pois, niin on mahdollisuuksien mukaan kastikkeet ja leipä.

Uusia huomioita itsestäni on kertynyt tämän ulkoruokailun suhteen. On ollut kuitenkin useita kertoja niin, että en olekaan jaksanut syödä sitä varaamaani jälkiruokaa kokonaan! Ja ihmeellisintä on ollut se, että olen malttanut jättää sen syömättä. Olen malttanut viedä loput biojätteisiin. Tämä kaikki on minulle hyvin uutta.

Tähän jaksoon kuuluu myös paljon muuta sellaista, mitä ei ehkä mielletä laihdutuskuurilaisen syömisiksi. Sen kismet jutun kerroinkin jo teille aikaisemmin. Olen myös syönyt tällä jaksolla päiväkahvin aikaan esim. joulutortun, pipareita, unelmakääretorttupalan. Periteisellä paikallisen huoltamoliikkeen iltakahveillani olen usein ottanut mustikkajäätelötuutin. Varsinkin jos minulla on ollut seuraa.

Eli kaikenlaista "ei laihduttajan" ruokaa on mennyt. Ja onhan minun myönnettävä, että jossain takaraivossa olen tuntenut huolta valinnoistani johtuen - enhän muuten olisi etukäteen psyykannut itseäni pienempään painonpudotukseen. Kuitenkaan en yhtäkään kertaa tuntenut sortuneeni. Koska minun tärkein tehtävä on edelleen noudattaa sitä ateriarytmiä ja siinä minä olen pysynyt, muttamaa ajopäivää lukuunottamatta.

Minä olen oppinut, että minä suoriudun syömisistäni kotini ulkopuolella. Minä olen oppinut, että oikeasti kaikki on sallittua. Kohtuudella. Oikeina aikoina. Kunhan vain huolehdin siitä, että perusasia l. kasvikset/vihannekset/liha ovat siellä pohjalla kantavana voimana. Että niillä poistan nälkäni.

Minun ei tarvitse olla huolissani siitä, että miten selviän kodin ulkopuolella. Minun ei tarvitse missään tehdä numeroa siitä, että yritän hallita painoani. Sekin on aikaisemmissa kuureissani ollut sellainen asia, mitä en ole halunnut tuoda julki. Minun ei tarvitse sanoa kahvitarjoilun kohdalla "kiitos ei" tai kysyä "olisiko hedelmää". Minun ei tarvitse vastata kysymyksiin "oletko laihdutuskuurilla". Nämä kysymykset ovat aina olleet mielestäni kiusallisia.

Tämän säännöllisen ateriarytmini kanssa minä elän kaikkialla kuin normaalit ihmiset. Ja RT:ni mukaan minä olen tehnyt hyvän opintomatkan itseeni. Ja myös näyttää siltä, että olen oikeasti oppinut jotakin! Itsestäni tuntuu myös siltä.

Ravintoterapeutin tapaaminen 6 (part 1)

Hulluimmissa toiveissanikaan en uskaltanut ajatella tämän päiväistä tulostani tällaiseksi! Käteni tärisevät vieläkin.

Tämän jakson pudotus oli 5,7kg. Yhteispudotus nyt 29,5kg projektimme alusta ja kevään suurimmasta painosta 33,5kg.

Painoni tänään oli 104,2kg. 105kg rajapyykki rikkoutui, jota en olisi uskonut.

Ja se toinen rajapyykki mikä rikkoutui: BMI:ni meni nyt alle 40. Siis minä en ole enää sairaalloisen lihava, vaan siirryin vaikeasti lihavien kastiin! Tämä on iso juttu. Tämä on aivan käsittämättömän iso juttu!

Hyviltä kyyneliltä en tänäänkään välttynyt. Sulattelen taas keskustelujamme.

Huomenna tavataan

Onneksi meillä on ravintoterapeutin kanssa tapaaminen huomenna. Pääsen jälleen kertomaan tuntemukseni ja tekoni; sekä hyvät että pahat. Ja eritoten saan jälleen itselleni uskon vahvistusta.

Viimeiset kolme viikkoa ovat olleet jollain tapaa vaikeita. Ei syömisrytmini kanssa, mutta valintani eivät ole välttämättä aina olleet niitä suotavimpia. Lapasesta tämä homma ei kuitenkaan ole lähtenyt. Olen kuitenkin jälleen pohtinut, että otan vähäksi aikaa hymynaama ruokapäiväkirjani käyttöön.

Minusta on kiva kertoa RT:lleni, että liikkumista on pikkuhiljaa aloiteltu ja lisättykin jo! Tänään minä kävelin 1km. Yhteen soittoon. Ja minä kykenin keskustelemaan personal trainerini kanssa. Ja minä uskalsin olla hengästynyt, eikä se tuntunut minusta kovin pahalta.

Nyt en usko, että kovin "suuria" kilomääriä on lähtenyt. Toivon salaa, että 2kg - rikkoisin pienen rajapyykin. Mutta jos on vähemmän mennyt, niin sitten on. Ei haittaa.

Minulla on olo, että nyt voi olla ilmassa jonkinlaista jumitusta. Tai tähän mennessä ovat lähteneet "löysät" pois. Eli se, mikä helpoiten lähteekin. Jatkossa varmasti hidastuu. Mutta vuosia niitä kiloja on kerättykin!

Pitäkää peukkuja. Kumminkin!

Kuntoilustani

Salilla me aloitimme hyvin pikkuhiljaa. Aluksi kuntopyöräilimme 3 minuuttia ennen lihaskuntolaitteita. Alkuun näissä lihaskuntovälineissä (älkää kysykö mitä, kun en edes tiedä niiden nimiä) oli 5kg:n paino vastuksena ja toistoja oli 2 x 5. Ja lopuksi aina teemme keppijumppaa; tasapainoliikkeitä ja venytyksiä.

Ensimmäisellä kerralla meillä meni tähän ohjelmaani aikaa vähän reilu 10 minuuttia.

Tänään oli taas kuntosalia. Kuntopyörällä ajetaan nyt n. 6 minuuttia ja siinä ajassa poljen n. 2,3km. Vauhti on parantunut ja vastustakin otettu enempi. Erilaisia lihaskuntolaitteita on otettu lisää ja niihin laitetaan n. 10kg vastusta. Vatsalihaksia teen 2:lla eri vempeleellä. Toistoja tehtiin tänään 2 x 15. Ja ohjelma viedään läpi ilman kummempia taukoja. Yhteensä aikaa kuluu n. 30 minuuttia. Vielä en ole saanut lihaksiani kovin kipeiksi, mutta tänään on vähän tuntunut reisissä ja vatsalihaksissa.

Hengittämisestä minulle joutuu muistuttamaan koko ajan. En ymmärrä miksi se on minulle niin vaikeata. Yritän nyt työstää itseni kanssa tosissani, ettei hengästyminen ole paha asia.

Mieluisa havainto on se, että koordinaationi on kehittynyt verrattuna ensimmäiseen kertaan. Enää ei tunnu ollenkaan ylipääsemättomältä että vasenta jalkaa viedään vastakkaiseen suuntaan kuin oikeaa kättä. Oli se sitten sivulle tai eteen!

Olen myös ylittänyt pienen rajapyykin - kävin tänään koiran kanssa korttelin pituisen kävelyn. Vapaaehtoisesti! Ja varovasti koitan nyt psyykata itseäni siihen, että jos vähän useammin edes pienen kävelykierroksen tekisi. Kun se ei tunnu enää ollenkaan niin pahalle.

Pieni huomio 8

Tasapainoni on parantunut huomattavasti. Pystyn pukemaan seisaaltaan housut jalkaan. Aikaisemminhan olen joutunut istumaan, koska tasapainoa ei ole ollut sen vertaa, että olisin pystynyt seisomaan yhdellä jalalla niin kauan, että olisin saanut jalan pujotettua housunlahkeeseen.

Suullista palautetta pienentymisestäni alkaa nyt tulla lähes päivittäin! Kasvoista ja yläkropasta on lähtenyt selvimmin.(Tulipa ajatus; "sen näkee naamasta kun lakkaa saamasta...". Ruokaakin.). Minun kaulani on jälleen löytynyt ja silmäni myös. Eräs kommentti oli sellainen, että aivan kuin minä olisin lyhentynytkin!

Minua on alkanut palelemaan. Kuten eräs hyvä ystäväni sanoi: hylje-efekti on poistunut. Tämä ei välttämättä ole mukavaa. Nyt jo joudun käyttämään kunnon talvitakkia, lapasia, pipoa. Ja silti palelen lähes koko ajan. Tämä on täysin uutta ja outoa minulle!

Pari viikkoa sitten yövyin hotellissa. Ja mahduin kylpyammeeseen. Tai olenhan siihen jotenkin aina mahtunut, mutta viime vuosina en ole halunnut mennä, koska poispääsy on ollut niin vaikeaa. Nyt nautin täysin siemauksin ammeessa lilluttelusta.