tiistai 26. elokuuta 2014

Ravintoterapeutin tapaaminen 11 (part 2)

Tämän päiväinen tapaamisemme oli kaikessa, mielettömässä hyvässään myös hyvin raskas. Ja minun on pakko oksentaa tämä juttu nyt itsestäni ulos...

Kaikki lähti varmaan siitä kun RT pohti ääneen, että minä saattaisin  olla "hyvä" henkilö kertomaan terveydenalanammattilaisille  sairaalloisen lihavan ihmisen näkökulmasta, miten hoitotyössä "pitäisi" tällainen potilas kohdata. Tai millaisia asioita sellaisen potilaan päässä liikkuu. Tai jotain sinne päin.

No, onhan minulla näitä kokemuksia jos jonkinmoisista lääkäri- ja sairaalakäynneistä. Myös useista osastohoitojaksoista milloin milläkin osastolla. Mieleeni tuli ensimmäiseksi se viimeisin. Se reissu kun minulla oli massiivinen keuhkoveritulppa. Ja painonikin oli jotakuinkin huippulukemissaan. En siltäkään reissulta tiedä painoani, koska en halunnut kuunnella sitä. Ja tietenkään en kysynyt! Mutta arvelen sen olleen yli 130kg.

Ja se reissu oli jotain niin nöyryyttävää. En ole siitä pystynyt aikaisemmin kenellekään mitään sanomaan. Ja tänään kun siitä reissusta kerroin, niin aikamoiset padothan siinä avautuivat.

Välähdyksiä ensimmäisestä viikosta. Kun jouduin TÄYDELLISEEN liikkumiskieltoon. Heti ensimmäisenä päivänä koitin viimeiseen saakka pitää kiinni siitä, että haluan käydä tarpeillani vessassa. Oikeasti olin silloin ja olen vieläkin sitä mieltä, että jos ei vessaan pääse, niin ei ansaitse elääkään. Siinä menee joku raja. Minulle. Mutta enhän  minä saanut pitää päätäni vaan minulle asetettiin virtsakatetri. En minä osaa sanoin kuvailla sitä häpeän määrää kun se pussi siinä sängynpielessä roikkui. Ja vieraani myös näkivät sen.

Kyllähän minä järjellä ajatellen ymmärsin silloinkin, että ei se läskieni takia ollut vaan niiden tulppien takia. Mutta siti.

Ennen sen katetrin laittamista minulla oli sängyn vieressä astia, mutta siihenkään en saanut itse nousta vaan piti hälyttää hoitaja paikalle. No, siihen toimitettiin kaksi tod.näk. harjoittelijaa - nuoria tyttöjä. Hiiren kokoisia. Ja kun he saapuivat paikalle ja katsoivat minua ja sitten toisiaan silmiään muljautellen, niin ei minulle tarvinnut selostaa niitä ajatuksia mitä heidän päässään liikkui. Tuota valastako meidän on autettava! Minä ilmoitin, että pääsen kyllä itse. Ja pääsinkin.... Mutta olinhan minä kipulääkkeistä niin sekaisin, että nurin meinasin mennä. Kun olin vain yhden jalan varassa, koska se tulppajalka oli niin kipeä, ettei sille voinut varata yhtään. Siinä vaiheessa kun minä ylösnoustessa horjahdin, niin nämä tytöt ottivat askeleen taaksepäin. Luojan kiitos minä sain ikkunalaudasta kiinni. Etten kaatunut sinne lattialle.

Ensimmäisen vuorokaudenhan minä olin tehovalvonnassa sen liuotushoidon takia. Minä pyysin mieheltäni, että poikaani ei tuotaisi katsomaan minua sinne tehovalvontaan. Se oli jotenkin niin äärettömän nöyryyttävä ajatus. En olisi millään halunnut poikani näkevän minua siinä tilassa. Mutta tätä mieheni ei uskonut. En ole pystynyt puhumaan hänen kanssaan, miksi hän ei voinut toteuttaa toivettani. Varmaan minä olin jo siinä vaiheessa lääkehoureissanikin tajunnut, että nyt on lähtö lähellä. Jos lähtö olisi tullut, en olisi poikani viimeiseksi muistikuvaksi minusta jäävän sellaista! Onneksi minä olin niin sekaisin ja väsynyt, että en itse muista oikeastaan vierailusta kun poikani, hänen tyttöystävänsä ja mieheni vakavat ilmeet. Ja minä koitin veistää jotain vitsintynkää keventääkseni tunnelmaa.

Minähän olin n. viikon ennen sinne sairaalaan joutumista ollut niin huonossa hapessa, että en ollut edes jaksanut käydä suihkussa. Ja haisin kuin raato. Ja minua hävetti ja säälitti ne hoitajaraukat kun joutuivat lähelläni olemaan. Aina kun he siinä olivat, niin kyyneleet vaan valuivat silmistäni. Se häpeän määrä oli käsittämätön. Siellä tehovalvonnassa oli kyllä aivan ihana mieshoitaja, joka ei ollut huomaavinaan hajuani. Jossain vaiheessa hän pesi jopa hiukseni siihen sänkyyn. Se vähän helpotti oloani. Muutenhan hygieniani hoito ei ollut ensimmäisen vuorokauden aikana se akuutein. Ei minua juuri uskallettu liikutella. Sen muistan sieltä tehovalvonnasta, että jos aloin liikuttelemaan sitä minun tulppajalkaani, niin heti käytiin lisäämässä kipulääkettä. Morfiinia se kai oli. Tai jotain johdannaista.

Olisinko minä n. 3 vuorokautta ollut osastolla kun sitten eräänä aamuna ilmoitettiin, että minut viedään kylpyyn. Tai siis pesulle.  Minä siinä odottaessani olisin mieluummin ollut kuollut. Olisin halunnut vaan hävitä. Kadota maan alle. Sieluni silmin näin, miten minua siellä pesuhuoneessa jollain nosturilla nostellaan.... Tai ylipäätään sekin oli jo aivan hirveätä, kun joku sisarhentovalkoinen joutui työntelemään minua sängyssäni ympäri sairaalaa. Ja ne kaikkien katseet siinä matkan varrella. Kun sänkyäni yritettiin saada kääntymään johonkin suuntaan.

Kaksi hoitajaa tuli minua hakemaan sinne pesulle. Toinen heinäsirkan kokoinen vanhempi nainen. Matkasta sinne en muista kuin paniikin ja häpeän ja pelon tulevasta. Ei minua sentään nosturilla siirretty. Mutta kyllähän ne hoitajat olivat kovilla. Siirtolakanan kanssa minua siihen pesualustalle hiilattiin. Ja jossain vaiheessa tämä pieni nainen kysyi voinko yhtään itse avittaa. No, pystyinhän minä vähän. Siis surkean vähän. Ja siihen kun vielä kommentoitiin, että näin hienostihan potilas itse auttaa, niin itkuhan minulta tuli. Itkin koko saakelin pesutoimituksen ajan. Mitään niin nöyryyttävää en ole ennen sitä kokenut ja toivon etten ikinä enää koe. Kun nostetaan mahaläskejä sivuun, että päästään pesemään intiimialueet. Siis joku ventovieras. Ja koko ajan selitetään kuin idiootille, että mitä seuraavaksi pestään. Teki mieleni huutaa, että vaikka läskiä on puolen metrin kerros niin kyllä minulla silti on vielä tuntoaisti tallella!

Tänään kerroin näitä asioita ensimmäistä kertaa jollekin ääneen. Aika hyvin sain ravitsemusenkelini nähden itkuni pidettyä. Mutta kun pääsin autoon niin ratkesin aika totaalisesti. Ja jotenkin olen näiden muistojeni kanssa ollut nyt koko illan ihan tosi herkillä. Meinasin lykätä tämän kirjoittamista, mutta tuli sitten kuitenkin olo, että tämä paska on nyt saatava ainakin osiksi itsestäni ulos! Ja eikä tämä nyt tarkoita sitä, että haukkuisin hoitohenkilökuntaa tai jotain. Hirveitä tilanteitahan ne niillekin oli. Ja harvoin kai niin mahdottoman lihavia heille kuitenkaan osuu.

Että tällaisia muistoja tällä kertaa. Onhan näitä traumoja, joiden on joskun purkaannuttava. Ja enköhän minä niiden kanssa sinuiksi pääse.


Muokkaus: pakko laittaa hyvä kuvamuisto Indonesiasta...



Gili Meno.

10 kommenttia:

  1. Voih. Kyyneleet tuli silmiin täällä kuin luin. Halaus sinulle Perhonen! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Hilma - sinä olet.

      Koitan saada nämä nyt päästäni pois. Olen aika herkillä.

      Poista
  2. Ehkä nyt oli aika kypsä sille, että pystyit oksentamaan tuon kokemuksen ulos. Se voi olla hyväkin asia - pura nyt ne ulos, niin ei jää enää vaivaamaan oman pään sisälle.
    Ja voithan mieheltäkin kysyä siitä itseä vaivanneesta asiasta (pojan tuominen sairaalaan), niin saat senkin pois mielen päältä.
    Ainahan se puhuminen ja purkaminen auttaa!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi minulla on tämä blogi, mihin voin oksentaa ;P

      Ja kyllä näitä bad memories varmasti tulee. Nyt kun uskallan ajatella!

      Poista
  3. Kiitos, kun kerroit. Minä olen nyt samankokoinen kuin sinä siellä teholla ja kirjoitit asiasta, jota olen miettinyt liian paljon. Jos minulle käy jotain, miten kestän tuollaista? Nytkään en käy hammaslääkärissä, en gynekologilla enkä edes sairaanakaan työterveyshuollossa hakemassa sairaslomaa. En oikein tiedä, miten tästä eteenpäin.

    VastaaPoista
  4. Näinhän se menee. Minäkään en mihinkään lääkäriin ennen kuin on viimeinen pakko. Ja sitten ei enää kyselläkään tehdäänkö vai ei.

    Minä olen puristanut silmäni kiinni ja odottanut homman olevan ohi. Parempi kuitenkin olisi hakea apua ajoissa.

    Ja pitää muistaa, että ei kaikki ole aina näin karua. On ollut asiallisiakin ihmisiä. Nämä pahimmat jäävät vaan minulle pintaan😐

    VastaaPoista
  5. Tuli kyllä paha mieli puolestasi jotenkin kun tätä luin. Toivottavasti pystyt päästämään näistä pahoista muistoista irti. :/

    Olen itse sairaalassa töissä hoitajana, ja en tiedä että lohduttaako tämä yhtään, mutta 90% hoitajista (tai harjoittelijoista) ei oikeasti ajattele niin että ''onpa tuo läski tuossa, sitäkö pitää nyt siirrellä'' tmv. tai muutenkaan lähde ajattelemaan ihmistä esimerkiksi hänen painokilojensa tai hygieniansa kautta. Siis ihan oikeasti. Todella harmillista jos sinulle on tullut tällainen olo. Itselleni ei tulisi mieleenikään ajatella näin. Kaikenkokoiset hoitajat siirtelee siellä kaikenkokoisia ihmisiä, ja yli- ja alipainoisia on paljon joka osastolla. Hoitajat on nähneet tosi paljon erilaisia juttuja, eikä ihmisen paino tai hajut oikeasti hätkäytä. Jos hätkäyttää niin sitten on kyllä väärässä työssä. Mutta ymmärrän kyllä itsekin sairaalahoidossa olleena tuon erittäin nöyryyttävän tunteen mikä katetrin pitämisestä tai siitä että joku toinen pesee sinun intiimialueitasi, tulee. Usein sellasella asioiden selittämisellä ja kertaamisella sekä kehumisella yritetään vaan luoda vähän parempaa fiilistä ja turvantunnetta potilaalle, ei nöyryyttää häntä millään lailla. Ja tosiaan sitä tehdään kaikille, ihan painosta tai mistä ikinä riippumatta. Toki hoitajan tehtävään kuuluu tutustua potilaaseen sen verran, että hän osaa tunnistaa sen minkälaista hoitoa ja tsemppiä juuri se tietty potilas kaipaa. Kaikille ei vain kaikki tavat toimi, ja sinua on selkeästi kohdeltu ja yritetty kannustaa tavoilla jotka ei ole ollut juuri sulle toimivia vaan ovat pikemminkin tuntuneet nöyryyttäviltä.
    Haluan siis vaan sanoa että kyllä sairaalamaailmassa ihmistä arvostetaan ihmisenä ihan oikeasti. Se ei aina välity niin kuin sen pitäisi, ja se on todellakin harmi. Mutta se on suurimman osan hoitajista ja lääkäreistä ymv. arvomaailmaan kyllä hyvin tarkasti piirtynyt asia. Ja me ei todellakaan istuta missään kahvihuoneessa puhumassa että ''voi se neloshuoneen läskikin, onpa se kamalan epähygieeninen''. Ei ikinä koskaan. Meidän tehtävä ei ole arvostella ihmisten elintapoja tai esimerkiksi ulkoisia seikkoja, vaan hoitaa henkilö kuntoon. Muut asiat on todella toissijaisia hoitohenkilökunnalle. Tällasta arvostelua ja paskanpuhumista on kyllä sosiaali- ja terveysalallakin valitettavasti, mutta mun kokemuksien mukaan ne jää aika lailla esim. vanhainkoteihin ja terveyskeskusten vuodeosastoille yms. Sairaaloissa on yleisesti ottan tosi potilaita kunnioittava ilmapiiri hoitajien kesken.

    Anteeksi, en halunnut mitenkään paasata! Mutta halusin tuoda hoitohenkilökunnan näkökulmaa mukaan tähän :) Ja oon tosiaan hirmu pahoillani että oot joutunut kokemaan tollasta fiilistä sairaalassa :/

    - Laura

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi😉.

      Enkä minä ala puolustelemaan kokemuksiani. Minun kokemustani ei poista se, että 99,99% hoitohenkilökunnasta on osaavia, empaattisia ja ihmisiä oikealla paikalla.

      Ja puolustelen silti... Olen ollut sairaaloissa eri puolilla Suomea aika paljon. Toistakymmentä kertaa ihotaudeilla, pitkiäkin hoitojaksoja. Ja keuhkokuumeiden ja tämän tulpan takia nyt viimeiset 6 reissua tällä samaisella sisätautiosastolla, minne en enää ikinä haluaisi joutua. Ikävä kyllä.

      Ja sanoinkin tuolla aiemmin, että huonot kokemukset jäävät päällimmäisiksi ja pakko ne nyt oli purkaa😉. Enköhän minä niistä yli pääse.

      Yksi, aivan alkeellinen juttu, mikä mielestäni sairaalloisen lihavan potilaan hoidossa voitaisiin huomioida on riittävän isot vaatteet. Tämä ei ole toteutunut missään. Se nöyryytyksen tunne lähtee jo siitä😉

      Mutta Oulussa on ollut paras kokemukseni ihotautiosastosta. Keski-Suomen keskussairaalassa ihana lastenosasto, jossa pelastettiin poikani henki 4 viikkoisena. Ja nyt minulla on enkeli ravitsemusterapeuttina.

      Poista
  6. Kyllä minuakin itketti. Toisaalta tuo kirjoitus toi minulle mieleen ylipäätään sen, miltä muutenkin avuttomana tuntuu olla sairaalassa. Mitäs sitten kun ollaan vanhoja? Ei kiva.

    Mulla on miessairaanhoitaja hyvänä ystävänä. Hän puhuu potilaista hyvin kunnioittavasti ja uskon, että tuossa yllä Laura kirjoittaa asiaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en kaiken todennäköisyyden mukaan diagnooseineni elä vanhaksi😉

      Poista