maanantai 14. huhtikuuta 2014

Kaiken keskellä

Tätä pohdintaani minä olen miettinyt pitkään. Olen pyrkinyt pitämään blogini vain minua ja kilojani koskevissa asioissa, mutta jokin takaraivossani haluaa avautua vähän enemmän.

Haluan avata vähän tätä uusinta mottoani ; kaikki syyt olla syömättä säännöllisesti ovat tekosyitä.

Minä olen joutunut tämän tunnustamaan itselleni ja tämä säännöllinen ateriarytmi on itse näyttänyt minulle, että sen noudattamista mikään ei voi horjuttaa.

Tämä painonihan ei todellakaan ole ainoa ongelma elämässäni. Eikä edes "vakavin" ongelmani. Mutta se on tässä elämänvyyhdissäni ehkä ainoa, jolle itse voin tehdä jotain. Ja onnistuessaan antaa varmasti voimaa ja sinnikkyyttä muihin "taistoihin".

Juurta jaksain en tilannettani revi auki teille. Ja joudun myös ajattelemaan rakkaitani. Heiltä olen kuitenkin saanut luvan vähän raottaa elämäämme.

Oma henkilökohtainen alamäkeni lähti syöksykiitoon ehkä vuonna 2009 saamieni potkujen jälkeen. Tokihan se työn menetys oli iso juttu, vaikka ykkösprioriteetti ei koskaan olekaan ollut elämässäni.

Sitten tässä on viime vuosien ajan eletty elämäni rakkaimman ihmisen vakavaa päihdeongelmaa. Paremminkin päihdehelvettiä! Läpikäytynä lähes kaikki siihen liittyvä. Pahimpana oman jaksamisen kannalta varmastikin se menettämisen pelko. Joka ei jätä hetkeksikään rauhaan. Ei edes nyt, vaikka tilanne on huommattavasti parantunut ja rakkaimpani haluaa pähteistä eroon ja tekee hyvää työtä sillä saralla.

Viime syksynä parisuhteemme oli vakavassa kriisissä ja emme mahtuneet n. puoleen vuoteen samalle tontille. Nyt yritämme rakentaa suhdetta kasaan, sillä on meillä kuitenkin hyvätkin hetkemme. Mutta paljon joudumme työstämään. Tahtotila on kuitenkin olemassa.

Sitten on ollut vielä minun oma vakava masennus. Joka hiipi pikkuhiljaa ja kaappasi syövereihinsä kun riittävästi alkoi elämä potkimaan. Liian myöhään tajusin hakea apua.

Mutta onneksi viimein vuosi sitten hain apua. Kokonaisvaltaisesti. Tässä nyt on ollut ja on edelleen menossa itseni kanssa elpymisprosessia. Ja olenhan minä toki monessa suhteessa aivan eri ihminen. Minä alan löytämään itseni.

Minä olen aiemminkin tainnut mainita, että on ollut niitä sellaisia päiviä tässä vuoden aikana, että ainoastaan ruoka-aikani ovat pitäneet minut päivässä kiinni. Se on ollut se ainoa asia, jonka olen tiennyt varmaksi mitä tulee tapahtumaan parin tunnin päästä. Tai huomenna.

4 kommenttia:

  1. Hei Perhonen!

    Olen tainnut joskus aikaisemminkin kommentoida blogiisi, lukenut olen tätä aika tiiviisti.
    Olet jaksanut tosi hyvin ja eikös se mene niin, että silloin kun on hankalaa, niin tarvitseekin
    itselleen yhden asian, joka pakottaa pitämään ruodussa, niinkuin sinulla painon pudotus
    ja hyvin olet onnistunut ja ihailtavasti jaksanut, minulle olet ainakin esikuva!!! :)

    Ihanaa, että olet alkanut löytää itsesi uudelleen tai oikeastaan löytänyt täysin uuden ihmisen itsestäsi! ;)

    Hyvää kevättä sinulle!

    VastaaPoista
  2. Voimia sulle!

    Mäkin taistelen tällä hetkellä moninaisten asioiden saralla ja olen kokenut vain tässä painonhallinnassa pärjääväni. Olen voinut olla ylpeä ruokarytmistä ja siitä mitä syön. Nyt tuntuu kuin ois joku helvetti menossa, kun painokaan ei laske vaan turvottaa sikana. Olen voinut pitää tämän painonhallinan samalla tavoin omassa kontrollissa, mutta nyt kun tässäkin on tullut vaikeuksia, tuntuu, että kaikki musertuu. Mulla paukkuu myös muu elämä aika lailla. Parisuhde on ok, mutta muuten lähipiirissä on ikäviä asioita itsemurhasta ja vakavammasta sairaudesta alkaen. Tuntuu, kuin kaikki tarvitsisi mua ja kaikki on vaan mun varassa. Musta ei riitä kaikille koko ajan. Tuntuu, kun itse hukkuisin omine tarpeineni.

    Sorry tämä avautuminen. Olen aika lailla kätkenyt itseeni näitä juttuja ja nyt näiden on päästävä ulos.

    VastaaPoista
  3. Päihderiippuvaisen puoliso/perhe sairastuu yleensä lähes poikkeuksetta itsekin aina.
    Hyvä,että olet hakenut ja saanut apua!

    VastaaPoista
  4. Kiitos tytöt. Kaikille tasapuolisesti.

    Sarah; älä pyytele anteeksi. Välillä on pakko päästä avautumaan - ainakin minun. Ja tunnen, että tämä blogi anonyyminä on silleen hyvä, että voi aika rankkojakin sanoa aivan juuri niin kuin tuntuu.

    VastaaPoista