Tässä tuskaillessa ajatuksiini on taas vahvana palannut lihavuusleikkaus. Mietin pääni puhki, että onko minun otettava tämä pelikortti jälleen framille. Olisiko se minulle oikea apukeino? Olisiko minun "turvallisempaa" elää pienen mahalaukun kanssa?
Ja samalla tiedän liian hyvin, että minua ei tulla koskaan leikkaamaan. Keliakian takia ei leikata. Eikä tulppariskini takia. Eikä narkoosiongelmieni takia. Näin on lääkäri melkoisen suoraan minulle sanonut. Ja kyllähän minä sen järjellä ymmärrän, että tämän tyyppistä "turhan leikkauksen" riskiä on minun kohdallani aivan turha ottaa.
Ja silti pyörittelen tätä ajatusta päässäni. Kun en luota itseeni. Ja kun uskon, että se olisi minunkin tapauksessani kuitenkin sitten toimiva ratkaisu. Näin minä kuvittelen.
Kyllä minäkin kaikessa "muka" järkevyydessäni ajattelen, että tämä leikkaus olisi jollain tapaa helppo ratkaisu. Vaikka ei se sitäkään ole. Ajattelen, että jos leikkaus auttaisi minua vielä saamaan pois sen 10 - 15 kg. Ja varmasti auttaisikin.
Mutta ei sekään auttaisi minua pitämään niitä kiloja loppuelämääni poissa. Jos minä en pääkoppani kanssa saa tätä ongelmaani kuriin.
maanantai 9. marraskuuta 2015
perjantai 6. marraskuuta 2015
Iso askel
Vaikka tässä on nyt pitkään menty eestaas kilojen suhteen. Vaikka motivaatio on hukassa. Vaikka pelko ja häpeä hiipii takaraivoon. Niin on jotain merkittävääkin tapahtunut. Minulle itselleni hyvin merkittävää.
Elokuussa minä nyt sitten esitin kehässä meidän isomman rotuisen koiran! Vähän se tuli puskista minulle itsellenikin. Ja ehkä hyvä niin. Muuten en olisi varmaan vielä uskaltanut mennä kehään!
Olimme pentunäyttelyssä ja meillä oli samasta pentueesta 3 koiraa mukana. Joista yhden esitti omistajansa ja toisen tietenkin isäntä. Ja koska se yksi oli sitten ilman esittäjää, niin tehtävä lankesi minulle. Tosin olisinhan minä sille jonkun esittäjän saanut jos olisin tosissani halunnut. Mutta tämän halusin nyt esittää itse, koska se oli minun ja sen uroksen "viimeinen yhteinen juttu".
Pentueesta oli yksi vähän pidempään kotona ja olin jo oikeastaan miettinyt, etten aktiivisesti kaupittele sitä urosta. Koska väitän, että tämä yksilö oli sellainen "kerran elämässä" - yksilö. Järki sanoi, että ei voi jäädä kotiin. Koska ei vaan ole koiranpaikkaa vapaana. Sydän sanoi, että älä laske käsistäsi! Tämän kanssa mietintämyssy sauhusi. Jätkä on niin upea luonteeltaan, etten varmaan ikinä pysty kasvattamaan samanlaista. Ja kun vertaa siihen, ettei aikaisemmatkaan mitään vatipäitä ole, niin voitte vaan kuvitella miten hieno tämä yksilö on!
No, eräänä kauniina päivänä minulle vaan sitten tuli sellainen puhelinsoitto, mistä ensimmäisen kolmen lauseen jälkeen tunsin, ettei minulla ole yhtään järkevää selitystä itselleni, miksi en myisi tätä koiraa tälle perheelle. Ja tämän perheen kanssa sovittiin uroksen luovutus sen pentunäyttelyn jälkeen. Halusin sen vielä siellä esittää.
Se oli ihmeellisintä, että en jännittänyt sitä esittämistä nyt sitten lainkaan. Varmastikin oli hyvä nyt, että minulla oli muuten tunteet niin muualla kuin siinä näyttelyssä. Oli luonnostaan sellainen tilanne, että minä en voinut enää lykätä sitä kehään menoa millään tekosyyllä. Minä en voinut selittää itselleni, että esitän sitten seuraavalla kerralla. Voiton vei se ajatus, että haluan tämän hienon jätkän esittää. Ja tämä on minun viimeinen mahdollisuuteni. Ja meillä oli kivaa!
Kun minä taas saisin itselleni sen luoton ja uskon, että minä en enää ole se sairaalloisen lihava kuitenkaan. Ja että minä kykenen jo liikkumaan niin, että se ei suurta huomiota (sääliä) herätä. Ja kun sen taas uskoisin, että en minä siellä kehässä kuitenkaan mieti mitään muuta kuiin sitä koiraa. Kun keskittyy siihen koiraan, niin se jännityskin unohtuu. Oikeastaan koko ulkopuolinen maailma unohtuu. Ja niin kävi tälläkin kertaa.
No nyt on yksi este ylitetty. Ja minulle tällä on suuri merkitys. Tavallaan tämän projektin osasyynä on ollut se, että pystyn esittämään koiriamme kehässä. Alkuun näitä meidän pienempiä. Ja kilojen karistessa uudeksi tavoitteeksi tuli isomman esittäminen. Ja se on nyt korkattu.
(Ja tätä loistoyksilöä on edelleen vaan suunnaton ikävä. En tavallaan kadu, että luovuin. Joskus on vain otettava järki käteen. Ja jätkä on niin upeassa perheessä, että se ei aiheuta murheita. Ja tämä perhe tajuaa jätkän hienouden/viisauden. Se riittää.)
Elokuussa minä nyt sitten esitin kehässä meidän isomman rotuisen koiran! Vähän se tuli puskista minulle itsellenikin. Ja ehkä hyvä niin. Muuten en olisi varmaan vielä uskaltanut mennä kehään!
Olimme pentunäyttelyssä ja meillä oli samasta pentueesta 3 koiraa mukana. Joista yhden esitti omistajansa ja toisen tietenkin isäntä. Ja koska se yksi oli sitten ilman esittäjää, niin tehtävä lankesi minulle. Tosin olisinhan minä sille jonkun esittäjän saanut jos olisin tosissani halunnut. Mutta tämän halusin nyt esittää itse, koska se oli minun ja sen uroksen "viimeinen yhteinen juttu".
Pentueesta oli yksi vähän pidempään kotona ja olin jo oikeastaan miettinyt, etten aktiivisesti kaupittele sitä urosta. Koska väitän, että tämä yksilö oli sellainen "kerran elämässä" - yksilö. Järki sanoi, että ei voi jäädä kotiin. Koska ei vaan ole koiranpaikkaa vapaana. Sydän sanoi, että älä laske käsistäsi! Tämän kanssa mietintämyssy sauhusi. Jätkä on niin upea luonteeltaan, etten varmaan ikinä pysty kasvattamaan samanlaista. Ja kun vertaa siihen, ettei aikaisemmatkaan mitään vatipäitä ole, niin voitte vaan kuvitella miten hieno tämä yksilö on!
No, eräänä kauniina päivänä minulle vaan sitten tuli sellainen puhelinsoitto, mistä ensimmäisen kolmen lauseen jälkeen tunsin, ettei minulla ole yhtään järkevää selitystä itselleni, miksi en myisi tätä koiraa tälle perheelle. Ja tämän perheen kanssa sovittiin uroksen luovutus sen pentunäyttelyn jälkeen. Halusin sen vielä siellä esittää.
Se oli ihmeellisintä, että en jännittänyt sitä esittämistä nyt sitten lainkaan. Varmastikin oli hyvä nyt, että minulla oli muuten tunteet niin muualla kuin siinä näyttelyssä. Oli luonnostaan sellainen tilanne, että minä en voinut enää lykätä sitä kehään menoa millään tekosyyllä. Minä en voinut selittää itselleni, että esitän sitten seuraavalla kerralla. Voiton vei se ajatus, että haluan tämän hienon jätkän esittää. Ja tämä on minun viimeinen mahdollisuuteni. Ja meillä oli kivaa!
Kun minä taas saisin itselleni sen luoton ja uskon, että minä en enää ole se sairaalloisen lihava kuitenkaan. Ja että minä kykenen jo liikkumaan niin, että se ei suurta huomiota (sääliä) herätä. Ja kun sen taas uskoisin, että en minä siellä kehässä kuitenkaan mieti mitään muuta kuiin sitä koiraa. Kun keskittyy siihen koiraan, niin se jännityskin unohtuu. Oikeastaan koko ulkopuolinen maailma unohtuu. Ja niin kävi tälläkin kertaa.
No nyt on yksi este ylitetty. Ja minulle tällä on suuri merkitys. Tavallaan tämän projektin osasyynä on ollut se, että pystyn esittämään koiriamme kehässä. Alkuun näitä meidän pienempiä. Ja kilojen karistessa uudeksi tavoitteeksi tuli isomman esittäminen. Ja se on nyt korkattu.
(Ja tätä loistoyksilöä on edelleen vaan suunnaton ikävä. En tavallaan kadu, että luovuin. Joskus on vain otettava järki käteen. Ja jätkä on niin upeassa perheessä, että se ei aiheuta murheita. Ja tämä perhe tajuaa jätkän hienouden/viisauden. Se riittää.)
tiistai 3. marraskuuta 2015
Jaahas.... Mistä aloittaisin?
Minun on pitänyt niin monen monituista kertaa kirjoittaa tänne. On pitänyt. Ja en ole pystynyt. Ja olen potenut tunnontuskia!
Tämä hommani on nyt hukassa.
Ja taistelen nyt niiden tuntojen kanssa, että tiikeri ei raidoistaan pääse! Miten tämä hyvin yksinkertainen asia - syöminen - voi olla niin vaikeata? Miten minä en voi näköjään ikinä elää "normaalisti" syömisteni kanssa? Enkö oikeasti ikinä voi saavuttaa sellaista tasapainoa itseni kanssa?
Kävin kesäkuussa ravitsemusterapeutilla ja silloin painoni oli 95,5. Eli kiloja on hiipinyt takaisin. En minä tästä mitenkään suuremmin masentunut. Koska kokonaisuutena kuitenkin olen plussan puolella. Ja nämä takaisin tulleet kilot johtuvat vain ja ainoastaan huonoista valinnoista. Makea ja muu höttö maistuu paremmin.
Tai ei edes maistu. Sehän se ihmeellistä onkin, että kun makeasta esim. jää pitkäksi aikaa jälkikäteen hirvittävän paha maku suuhun. Ja se muu höttö ei pidä nälkää yhtään. Mutta jollain tasolla homma ei ole lähtenyt täysin lapasesta - kun yritän pitää edes siitä rytmistä kiinni.
Nyt kun olen pohtinut tätä takapakkiani, niin olenpa tehnyt sellaisen havainnon, että se mikä sieltä ruokavaliosta tippuu, on ne kasvikset. Heti kun laistaa sen oikean ruoanlaiton, niin kasvikset jää lautaselta pois. Sitä menee sieltä, mistä aita on matalin. Tai minä kuvittelen niin. Otan vain jotain, mikä on nopeasti syötävissä. Ja minun tapauksessani se on sitten heti sillä voileipä-/herkkulinjalla.
Viime viikot olen kärvistellyt häpeän kanssa. Sen häpeän, että minä en pysty.
Tämä on niin tuttua! Nyt kun kilot eivät ole enää tippuneet niin minulle tulee se vanha kunnon häpeä ja epäonnistumisen tunne. Alan jälleen välttelemään ihmisiä. Koska en halua kuulla niitä kysymyksiä "mitäs painolle kuuluu"? Nämä ovat kiusallisia! Olen myös pohtinut sitä, että suhtaudutaanko tässä ympärillä olevassa maailmassakin siten, että kun ihminen laihtuu/laihduttaa, niin tavoitteena on aina normaalipaino? Ja jos ihminen ei sitä saavuta, niin homma on ollut turhaa.
Ja jotenkin tällainen olo minulle tulee kun mietin niitä vastauksia mitä saan kun kerron kiloja tulleen vähän takaisin päin.
Ja sitten häpeän! Ja takaraivoon hiipii myös pelko siitä, että näinkö minulle taas käy. Niin kuin aina aikaisemminkin. Monta kertaa aikaisemmin. Että syön ne kadotetut kiloni pikkuhiljaa takaisin. Ja vieläpä sen ekstra kymmenen kilon kanssa. Voiko minulle jälleen käydä niin?
Ja kyllähän se voi! Minä en ikinä voi suhtautua "normaalisti" ruokailuuni. Minä en ikinä pääse sellaiseen olotilaan että minun ei tarvitsisi ajatella syömisiäni. Että se tulisi selkärangasta. Tiikeri ei raidoistaan pääse.
Tämä hommani on nyt hukassa.
Ja taistelen nyt niiden tuntojen kanssa, että tiikeri ei raidoistaan pääse! Miten tämä hyvin yksinkertainen asia - syöminen - voi olla niin vaikeata? Miten minä en voi näköjään ikinä elää "normaalisti" syömisteni kanssa? Enkö oikeasti ikinä voi saavuttaa sellaista tasapainoa itseni kanssa?
Kävin kesäkuussa ravitsemusterapeutilla ja silloin painoni oli 95,5. Eli kiloja on hiipinyt takaisin. En minä tästä mitenkään suuremmin masentunut. Koska kokonaisuutena kuitenkin olen plussan puolella. Ja nämä takaisin tulleet kilot johtuvat vain ja ainoastaan huonoista valinnoista. Makea ja muu höttö maistuu paremmin.
Tai ei edes maistu. Sehän se ihmeellistä onkin, että kun makeasta esim. jää pitkäksi aikaa jälkikäteen hirvittävän paha maku suuhun. Ja se muu höttö ei pidä nälkää yhtään. Mutta jollain tasolla homma ei ole lähtenyt täysin lapasesta - kun yritän pitää edes siitä rytmistä kiinni.
Nyt kun olen pohtinut tätä takapakkiani, niin olenpa tehnyt sellaisen havainnon, että se mikä sieltä ruokavaliosta tippuu, on ne kasvikset. Heti kun laistaa sen oikean ruoanlaiton, niin kasvikset jää lautaselta pois. Sitä menee sieltä, mistä aita on matalin. Tai minä kuvittelen niin. Otan vain jotain, mikä on nopeasti syötävissä. Ja minun tapauksessani se on sitten heti sillä voileipä-/herkkulinjalla.
Viime viikot olen kärvistellyt häpeän kanssa. Sen häpeän, että minä en pysty.
Tämä on niin tuttua! Nyt kun kilot eivät ole enää tippuneet niin minulle tulee se vanha kunnon häpeä ja epäonnistumisen tunne. Alan jälleen välttelemään ihmisiä. Koska en halua kuulla niitä kysymyksiä "mitäs painolle kuuluu"? Nämä ovat kiusallisia! Olen myös pohtinut sitä, että suhtaudutaanko tässä ympärillä olevassa maailmassakin siten, että kun ihminen laihtuu/laihduttaa, niin tavoitteena on aina normaalipaino? Ja jos ihminen ei sitä saavuta, niin homma on ollut turhaa.
Ja jotenkin tällainen olo minulle tulee kun mietin niitä vastauksia mitä saan kun kerron kiloja tulleen vähän takaisin päin.
Ja sitten häpeän! Ja takaraivoon hiipii myös pelko siitä, että näinkö minulle taas käy. Niin kuin aina aikaisemminkin. Monta kertaa aikaisemmin. Että syön ne kadotetut kiloni pikkuhiljaa takaisin. Ja vieläpä sen ekstra kymmenen kilon kanssa. Voiko minulle jälleen käydä niin?
Ja kyllähän se voi! Minä en ikinä voi suhtautua "normaalisti" ruokailuuni. Minä en ikinä pääse sellaiseen olotilaan että minun ei tarvitsisi ajatella syömisiäni. Että se tulisi selkärangasta. Tiikeri ei raidoistaan pääse.
lauantai 30. toukokuuta 2015
Vanhoja traumoja 3
Tulipa mieleeni tässä kipeä muisto siltä ajalta kun odotin esikoistani/ainokaistani. Toisaalta se oli myös huvittava...
En ihan tarkkaan muista missä vaiheessa raskautta tämä oli, mutta kuitenkin niin pitkällä, että liikkeet tuntuivat kunnolla.
Oli sitten neuvolakäynti ja neuvolantäti kysyi minulta niistä liikkeistä, että kuinka usein tunnen vauvan liikkeet. No minä kerroin, että vauva liikauttaa tasan yhden kerran kättään tai jalkaansa n. klo 19 aikaan illalla kun asetun nojatuoliin katsomaan televisiota. Täti ei uskonut minua ollenkaan ja mietti siinä ääneen, että minun pitäisi tehdä liikelaskentaseurantaa. Kun kysyin, mitä tämä tarkoittaa, niin hän selitti, että päivän aikaan pitäisi sekä aamu- että iltapäivällä tuntua tunnin aikana 10 liikettä siis 20 liikettä yhteensä.
Minä siihen sitten totesin, että minun ei kannata mitään liikelaskentalomakkeita ottaa, koska vauva ei liikahda kuin silloin illalla. Ja että minä huolestun vasta siinä vaiheessa jos joku ilta en liikettä tunne. Sinänsä en itse ymmärtänyt tästä sen kummemmin huolestua, eikä se neuvolantätikään sen vertaa, että olisi katsonut aiheelliseksi asiaa tarkemmin tutkia.
Kun hän pohti näitä vähiä vauvan liikkeitä siinä itsekseen, minä odotin mihin johtopäätökseen hän tulee. Ja olin aivan äimänkäkenä kun hän vihdoin sanoi "sinä et varmaan tunne niitä liikkeitä kun sinulla on noin paksusti tuota rasvakerrosta".
Vähän aikaa sain miettiä, että mitä se nyt oikein sanoi ja mitä sillä tarkoitti. Onneksi minä olin silloin niin napakka, että sanoin sille etten usko tämän läskikerroksen vaikuttavan siihen miten tunnen vauvan liikkeet. Sisältä päinhän ne tunnetaan! Jotenkin en siinä hetkessä kokenut sitä niin loukkaavana - lähinnä huvittavalta ja täysin absurdilta.
Mutta jälkeenpäin minua alkoi tämä kommentti rasittamaan ja häiritsemään. Koko neuvolakäynneistä tuli hyvin vastenmielisiä ja en kyllä käynyt siellä edes "kaikkia pakollisia". Äitiysvalmennuksestahan kieltäydyin täysin, koska tämä samainen neuvolantäti sitä veti.
En ihan tarkkaan muista missä vaiheessa raskautta tämä oli, mutta kuitenkin niin pitkällä, että liikkeet tuntuivat kunnolla.
Oli sitten neuvolakäynti ja neuvolantäti kysyi minulta niistä liikkeistä, että kuinka usein tunnen vauvan liikkeet. No minä kerroin, että vauva liikauttaa tasan yhden kerran kättään tai jalkaansa n. klo 19 aikaan illalla kun asetun nojatuoliin katsomaan televisiota. Täti ei uskonut minua ollenkaan ja mietti siinä ääneen, että minun pitäisi tehdä liikelaskentaseurantaa. Kun kysyin, mitä tämä tarkoittaa, niin hän selitti, että päivän aikaan pitäisi sekä aamu- että iltapäivällä tuntua tunnin aikana 10 liikettä siis 20 liikettä yhteensä.
Minä siihen sitten totesin, että minun ei kannata mitään liikelaskentalomakkeita ottaa, koska vauva ei liikahda kuin silloin illalla. Ja että minä huolestun vasta siinä vaiheessa jos joku ilta en liikettä tunne. Sinänsä en itse ymmärtänyt tästä sen kummemmin huolestua, eikä se neuvolantätikään sen vertaa, että olisi katsonut aiheelliseksi asiaa tarkemmin tutkia.
Kun hän pohti näitä vähiä vauvan liikkeitä siinä itsekseen, minä odotin mihin johtopäätökseen hän tulee. Ja olin aivan äimänkäkenä kun hän vihdoin sanoi "sinä et varmaan tunne niitä liikkeitä kun sinulla on noin paksusti tuota rasvakerrosta".
Vähän aikaa sain miettiä, että mitä se nyt oikein sanoi ja mitä sillä tarkoitti. Onneksi minä olin silloin niin napakka, että sanoin sille etten usko tämän läskikerroksen vaikuttavan siihen miten tunnen vauvan liikkeet. Sisältä päinhän ne tunnetaan! Jotenkin en siinä hetkessä kokenut sitä niin loukkaavana - lähinnä huvittavalta ja täysin absurdilta.
Mutta jälkeenpäin minua alkoi tämä kommentti rasittamaan ja häiritsemään. Koko neuvolakäynneistä tuli hyvin vastenmielisiä ja en kyllä käynyt siellä edes "kaikkia pakollisia". Äitiysvalmennuksestahan kieltäydyin täysin, koska tämä samainen neuvolantäti sitä veti.
perjantai 22. toukokuuta 2015
Tärkeä huomio 5
On menty nyt kuukausia kilojen jumituksen kanssa. Eikä minulla ole edes tarkkaa tietoa, missä mennään. Vaatteista päätellen oletan, että 90-92 kilon hujakoilla.
Vaikka on tullut vähän takaisin päin alimmasta lukemasta, niin silti minun pääkopassani ei ole tapahtunut totaalista repsahtamista. Mikä siis joka ainoan muun kuurin kanssa minulla on tapahtunut. Ja se repsahtaminen on tapahtunut jo siitä, että olen sen ensimmäisen kerran sortunut syömään jotain kiellettyä. Se yksi lipsuminen on aina aikaisemmin aiheuttanut sen, että millään ei ole ollut sen jälkeen väliä ja tiputetut kilot on syöty takaisin ennätysajassa.
Nyt tämä on jännä, että vaikka valintani eivät ole olleet aina järkeviä, niin elämäni ei ole oikeastaan hetkahtanut mihinkään suuntaan! Ja vaikka kiloja on tullut vähän takaisinkin päin, niin sekään ei ole saanut minua kokonaan raiteiltaan. Minä tuossa oikein muutamana päivänä pohdin, että mitä tässä on ehkä tapahtunut. Ja tuliin siihen tulokseen, että minulle ei tule enää sitä sellaista epäonnistumisen tunnetta eikä morkkista, mikä aikaisemmin on aina tullut! Minulle ei tule huono omatunto huonommankaan valinnan jälkeen.
Luulen, että tämä on elämää suurempi muutos minun pääkopassa.
Ja oletan, että kyllähän tämä nyt perustuu siihen, että minulla on "velvollisuus" syödä vain tasaisesti pitkin päivää ja noudattaa sitä ruokarytmiä. Ja tästähän minä en ole lipsunut. Ja kun rytmistä pidän kiinni, niin nämä nälkä/kylläisyys jutut vain toimii ja elimistö ilmoittaa sitten niiden huonompienkin valintojen kohdalla, että nyt riittää.
Sellaistakin pohtiessani varovasti ajattelin, että onkohan minulla jotenkin pikkuhiljaa syntymässä ylipäätään sellainen normaali suhde ruokaan? En tiedä osaanko selittää, mutta minusta tuntuu jotenkin, että minun ei tarvitse enää ajatella sitä, ei kokea huonoa omatuntoa sen takia, osaan nauttia ruokailusta, osaan syödä hitaasti ja oikeasti maistaa mitä suuhuni laitan.
Vaikka on tullut vähän takaisin päin alimmasta lukemasta, niin silti minun pääkopassani ei ole tapahtunut totaalista repsahtamista. Mikä siis joka ainoan muun kuurin kanssa minulla on tapahtunut. Ja se repsahtaminen on tapahtunut jo siitä, että olen sen ensimmäisen kerran sortunut syömään jotain kiellettyä. Se yksi lipsuminen on aina aikaisemmin aiheuttanut sen, että millään ei ole ollut sen jälkeen väliä ja tiputetut kilot on syöty takaisin ennätysajassa.
Nyt tämä on jännä, että vaikka valintani eivät ole olleet aina järkeviä, niin elämäni ei ole oikeastaan hetkahtanut mihinkään suuntaan! Ja vaikka kiloja on tullut vähän takaisinkin päin, niin sekään ei ole saanut minua kokonaan raiteiltaan. Minä tuossa oikein muutamana päivänä pohdin, että mitä tässä on ehkä tapahtunut. Ja tuliin siihen tulokseen, että minulle ei tule enää sitä sellaista epäonnistumisen tunnetta eikä morkkista, mikä aikaisemmin on aina tullut! Minulle ei tule huono omatunto huonommankaan valinnan jälkeen.
Luulen, että tämä on elämää suurempi muutos minun pääkopassa.
Ja oletan, että kyllähän tämä nyt perustuu siihen, että minulla on "velvollisuus" syödä vain tasaisesti pitkin päivää ja noudattaa sitä ruokarytmiä. Ja tästähän minä en ole lipsunut. Ja kun rytmistä pidän kiinni, niin nämä nälkä/kylläisyys jutut vain toimii ja elimistö ilmoittaa sitten niiden huonompienkin valintojen kohdalla, että nyt riittää.
Sellaistakin pohtiessani varovasti ajattelin, että onkohan minulla jotenkin pikkuhiljaa syntymässä ylipäätään sellainen normaali suhde ruokaan? En tiedä osaanko selittää, mutta minusta tuntuu jotenkin, että minun ei tarvitse enää ajatella sitä, ei kokea huonoa omatuntoa sen takia, osaan nauttia ruokailusta, osaan syödä hitaasti ja oikeasti maistaa mitä suuhuni laitan.
maanantai 18. toukokuuta 2015
Aika varattu
Tämä kirjoitusinto palautti myös nyt muutenkin intoa tähän touhuun.
Sain vihdoin varatuksi ajan ravitsemusenkelilleni. Tosin se meni nyt aika pitkälle, mutta ei sen väliä. Pääasia, että sain itseäni niskasta kiinni.
Tapaamme seuraavan kerran, pitkän tauon jälkeen, 30.6.2015
Sain vihdoin varatuksi ajan ravitsemusenkelilleni. Tosin se meni nyt aika pitkälle, mutta ei sen väliä. Pääasia, että sain itseäni niskasta kiinni.
Tapaamme seuraavan kerran, pitkän tauon jälkeen, 30.6.2015
lauantai 16. toukokuuta 2015
Pienten askelten vaikeus
Niin piintyneitä tavat ja ajatusmallit ovat ihmisen päässä, että järkyttävän ison työn saa tehdä itsensä kanssa päästäkseen niistä eroon. Tai edes saada niitä jotenkin hallintaansa.
Tämän kevään aikana kun edistystä kilojen poistumisen myötä ei ole tapahtunut olen huomannut itseni aina välillä miettimässä, että paljonko olisi voinut poistua, jos olisin ollut "kunnolla". Ja saman ti.en olen havainnut sättiväni itseäni.
Se vanha laihdutuskuurilainen minussa nostaa aina välillä päätään ja alkaa ajattelemaan niitä ihannepainoja ja aikarajoja. Ja vaikka ymmärrän, että ne ovat kohdallani täysin tuhoon tuomittu tie, niin silti niistä en ole päässyt täysin eroon.
Onneksi minulle nyt on kuitenkin melkoisen vahvasti iskostunut takaraivoon tämä säännöllisen syömisen tärkeys ja vaikutus. Ja minä voin siitä ammentaa itselleni niitä pieniä juttuja, jotka ovat toimineet - valinnoistani huolimatta. Minä niin hyvin (MINÄ JOS KUKA) tajuan sen, että jos olisin nyt viime kuukausina hukannut ruokarytmini, niin olisin lihonut helposti takaisin sen mitä olen pois saanut!
Tämä ajatus kantaa ja antaa uskoa tämän systeemin toimivuuteen. Ja olenhan minä joka tapauksessa aivan eri ihminen kuin kaksi vuotta sitten. Lähes päivittäin minä huomaan ajattelevani "en olisi suoriutunut tästä pari vuotta sitten"! Ihan vaan niinkin yksinkertainen juttu kuin kaupassa käyminen. Minä en jää enää autoon istumaan ja odottamaan tekosyiden varjolla, että mieheni käy kaupassa. Ja minä käyn jo aivan itsekin ruokaostoksilla. Tavallaan tuntuu jo "kaukaiselta" tavallaan se olotilani, kun en ole jaksanut kävellä 100 metriä. Että tosiaan pelkkä kauppareissu on ollut ylivoimainen.
Mutta näiden pienten askelten ja huomioiden kanssa joutuu edelleen vaan tekemään paljon töitä. Että näen sen mitä minussa on tapahtunut. Kuvista jo kommentoin itsekin, etten enää niin valtavalta näytä. Mutta sekin on jännä, miten traumaattista minulle on ollut valokuvat ja peilit. Aina. Ja edelleenkin minulla on joku kiero tapa katsoa itseäni. Minä en edelleenkään osaa katsoa itseäni sellaisenaan. Edelleen minä ajatuksissani vertaan johonkin. Niin paljon kun olen töitä tehnyt ja silti en ole tästä peikosta eroon päässyt. Työsarkaa on vielä paljon.
Ja tässäkin minun pitää takoa niitä pieniä askelia. Rakennanhan minä nyt kyllä oikeastaan aivan uusiksi omaa kuvaani. Eikä sekään varmaan hetkessä tapahdu kun se on koko elmäni ollut keturallaan.
Tämän kevään aikana kun edistystä kilojen poistumisen myötä ei ole tapahtunut olen huomannut itseni aina välillä miettimässä, että paljonko olisi voinut poistua, jos olisin ollut "kunnolla". Ja saman ti.en olen havainnut sättiväni itseäni.
Se vanha laihdutuskuurilainen minussa nostaa aina välillä päätään ja alkaa ajattelemaan niitä ihannepainoja ja aikarajoja. Ja vaikka ymmärrän, että ne ovat kohdallani täysin tuhoon tuomittu tie, niin silti niistä en ole päässyt täysin eroon.
Onneksi minulle nyt on kuitenkin melkoisen vahvasti iskostunut takaraivoon tämä säännöllisen syömisen tärkeys ja vaikutus. Ja minä voin siitä ammentaa itselleni niitä pieniä juttuja, jotka ovat toimineet - valinnoistani huolimatta. Minä niin hyvin (MINÄ JOS KUKA) tajuan sen, että jos olisin nyt viime kuukausina hukannut ruokarytmini, niin olisin lihonut helposti takaisin sen mitä olen pois saanut!
Tämä ajatus kantaa ja antaa uskoa tämän systeemin toimivuuteen. Ja olenhan minä joka tapauksessa aivan eri ihminen kuin kaksi vuotta sitten. Lähes päivittäin minä huomaan ajattelevani "en olisi suoriutunut tästä pari vuotta sitten"! Ihan vaan niinkin yksinkertainen juttu kuin kaupassa käyminen. Minä en jää enää autoon istumaan ja odottamaan tekosyiden varjolla, että mieheni käy kaupassa. Ja minä käyn jo aivan itsekin ruokaostoksilla. Tavallaan tuntuu jo "kaukaiselta" tavallaan se olotilani, kun en ole jaksanut kävellä 100 metriä. Että tosiaan pelkkä kauppareissu on ollut ylivoimainen.
Mutta näiden pienten askelten ja huomioiden kanssa joutuu edelleen vaan tekemään paljon töitä. Että näen sen mitä minussa on tapahtunut. Kuvista jo kommentoin itsekin, etten enää niin valtavalta näytä. Mutta sekin on jännä, miten traumaattista minulle on ollut valokuvat ja peilit. Aina. Ja edelleenkin minulla on joku kiero tapa katsoa itseäni. Minä en edelleenkään osaa katsoa itseäni sellaisenaan. Edelleen minä ajatuksissani vertaan johonkin. Niin paljon kun olen töitä tehnyt ja silti en ole tästä peikosta eroon päässyt. Työsarkaa on vielä paljon.
Ja tässäkin minun pitää takoa niitä pieniä askelia. Rakennanhan minä nyt kyllä oikeastaan aivan uusiksi omaa kuvaani. Eikä sekään varmaan hetkessä tapahdu kun se on koko elmäni ollut keturallaan.
perjantai 15. toukokuuta 2015
Nyt saa tää jo riittää...
Ei hätää. Tämä hiljaisuus saa nyt riittää! Tauko kirjoittamisesta alkaa olla tehnyt tehtävänsä ja jo parin viikon ajan on taas ajatuksissa pyörinyt, mistä minun pitää kirjoittaa.
Aika ollut kortilla. Tai tekosyitähän ne on.
Kirjoitan nytkin aivan pikaiseen ja lupaan, että piakkoin kirjoitan kunnolla. Mutta uutta intoa hommaan toi taas minun rakas lihavuusleikattu ystäväni, joka lahjoitti minulle säkillisen vaatteita.
En edes katsonut niitä vaatteita kolmeen viikkoon. Kun olin aivan varma, että niistä ei vielä mikään mahdu minulle päälle. Koska tämä ystäväni menee arvioni mukaan reilu 10kg edelläni. Vihdoin sitten kaivoin sen säkin esiin ja aloin inventeeraamaan niitä. Ja olin aivan ymmyrkäisenä, sillä 4 housut meni jalkaani, joista yhdet aivan heittämällä. Ja ne kolmetkin ovat sen verran sopivia, että kehtaan pitää niitä päälläni, vaikka vähän läskimakkaraa jääkin.
Vitsi, että minä olin onnellinen! Ja minä sain heittää pois useammat housut, jotka olivat minulle aivan liian isot.
Eli ei tässä aivan kauhean "mettässä" olla. Eikä varmaan mitään järkkyjä kilolukemia ole voinut tulla takaisin päin. Vaikka koko keväänä en ole tehnyt asian hyväksi mitään. Siis en mitään.
Ja sekin on hieno saavutus, että en tänä aikana ole syönyt kilojani takaisin. Sekin nimittäin olisi aivan mahdollista parissa kuukaudessa. Ja sen +10 kilon kanssa. Mutta kyllä minä nyt uskon, että olen jotain oppinut. Ja kerron pian lisää :)
Aika ollut kortilla. Tai tekosyitähän ne on.
Kirjoitan nytkin aivan pikaiseen ja lupaan, että piakkoin kirjoitan kunnolla. Mutta uutta intoa hommaan toi taas minun rakas lihavuusleikattu ystäväni, joka lahjoitti minulle säkillisen vaatteita.
En edes katsonut niitä vaatteita kolmeen viikkoon. Kun olin aivan varma, että niistä ei vielä mikään mahdu minulle päälle. Koska tämä ystäväni menee arvioni mukaan reilu 10kg edelläni. Vihdoin sitten kaivoin sen säkin esiin ja aloin inventeeraamaan niitä. Ja olin aivan ymmyrkäisenä, sillä 4 housut meni jalkaani, joista yhdet aivan heittämällä. Ja ne kolmetkin ovat sen verran sopivia, että kehtaan pitää niitä päälläni, vaikka vähän läskimakkaraa jääkin.
Vitsi, että minä olin onnellinen! Ja minä sain heittää pois useammat housut, jotka olivat minulle aivan liian isot.
Eli ei tässä aivan kauhean "mettässä" olla. Eikä varmaan mitään järkkyjä kilolukemia ole voinut tulla takaisin päin. Vaikka koko keväänä en ole tehnyt asian hyväksi mitään. Siis en mitään.
Ja sekin on hieno saavutus, että en tänä aikana ole syönyt kilojani takaisin. Sekin nimittäin olisi aivan mahdollista parissa kuukaudessa. Ja sen +10 kilon kanssa. Mutta kyllä minä nyt uskon, että olen jotain oppinut. Ja kerron pian lisää :)
tiistai 24. maaliskuuta 2015
Motivaatiopula
Tuntuu nyt jotenkin tämä blogikirjoittelu työläältä. Tuntuu, että minulla ei ole mitään annettavaa tällä hetkellä. Tai itsestäni tyhjennettävää. En lopeta tätä, mutta nyt mennään varmaan vähän aikaa harvemmilla päivityksillä. Jossain vaiheessa sitten vauhti kiihtyy kyllä.
En ole saanut aikaiseksi varata aikaa ravitsemusenkelilleni. Mutta tilanne stabiili. Rytmiä ylläpidetään ja viime aikoina myös valinnat ihan järkeviä. Vaatteista päätellen kilot pysyneet siinä 90 hujakoilla.
Pitäisi varmaan alkaa ottamaan - tai otattamaan enemmän kuvia itsestä. Sellaisia kuvia, missä on myös muita ihmisiä. Minusta oli niin jännä kun harrastelehdessä oli yhdistyksen kunniamerkein palkituista ryhmäkuva. Minä en näyttänyt siinä mitenkään erityisen isolta. Ja paneuduin nyt oikein siihen, että katsoin sitä kuvaa itsestäni muiden joukossa. En vain sivuuttanut sitä.
Se mikä oli edelleen jännää, niin siihenkin kuvaan olin koittanut piiloutua muiden taakse. Niin syvällä se kuvauskammo on. Tämä on asia mitä minä saan nyt alkaa harjoittelemaan. Ehkä se on avuksi itsensä hahmottamiseen. Edelleenkään minä en jotenkin näe sitä, minkä kokoinen olen. Takaraivossa on kuva siitä parin vuoden takaisesta valtavan isosta... Ehkä siitä pääsee joskus eroon.
Alkanut siitepölykausi on ottanut taas lujille. Minähän olen pahimmassa kunnossa heti helmikuussa kun pähkinäpensas ja leppä pölyttävät. Tietenkin tilannetta helpottaisi, että vetäisi astmapiippuja säännöllisesti, eikä vasta siinä vaiheessa kun on aivan tukossa. Mutta nyt on olo asiallinen kun olen huolehtinut lääkityksestä. Henkiki kulkee.
Muuten tässä elän aika "jännittäviä" aikoja. Olen hakenut yhteishaussa opiskelupaikkaa... Näin 50-vuotiaana tuntuu hyvin hassulta. Mutta toisaalta olen innostunut ja toivon, että opiskelupaikka aukeaisi. Nyt täytyisi tilata pääsykoekirja ja alkaa pänttäämään. Uskoisin, itseni tuntien, että jos pääsen pääsykokeesta eteenpäin, niin sitten olen jo voiton puolella.
En ole saanut aikaiseksi varata aikaa ravitsemusenkelilleni. Mutta tilanne stabiili. Rytmiä ylläpidetään ja viime aikoina myös valinnat ihan järkeviä. Vaatteista päätellen kilot pysyneet siinä 90 hujakoilla.
Pitäisi varmaan alkaa ottamaan - tai otattamaan enemmän kuvia itsestä. Sellaisia kuvia, missä on myös muita ihmisiä. Minusta oli niin jännä kun harrastelehdessä oli yhdistyksen kunniamerkein palkituista ryhmäkuva. Minä en näyttänyt siinä mitenkään erityisen isolta. Ja paneuduin nyt oikein siihen, että katsoin sitä kuvaa itsestäni muiden joukossa. En vain sivuuttanut sitä.
Se mikä oli edelleen jännää, niin siihenkin kuvaan olin koittanut piiloutua muiden taakse. Niin syvällä se kuvauskammo on. Tämä on asia mitä minä saan nyt alkaa harjoittelemaan. Ehkä se on avuksi itsensä hahmottamiseen. Edelleenkään minä en jotenkin näe sitä, minkä kokoinen olen. Takaraivossa on kuva siitä parin vuoden takaisesta valtavan isosta... Ehkä siitä pääsee joskus eroon.
Alkanut siitepölykausi on ottanut taas lujille. Minähän olen pahimmassa kunnossa heti helmikuussa kun pähkinäpensas ja leppä pölyttävät. Tietenkin tilannetta helpottaisi, että vetäisi astmapiippuja säännöllisesti, eikä vasta siinä vaiheessa kun on aivan tukossa. Mutta nyt on olo asiallinen kun olen huolehtinut lääkityksestä. Henkiki kulkee.
Muuten tässä elän aika "jännittäviä" aikoja. Olen hakenut yhteishaussa opiskelupaikkaa... Näin 50-vuotiaana tuntuu hyvin hassulta. Mutta toisaalta olen innostunut ja toivon, että opiskelupaikka aukeaisi. Nyt täytyisi tilata pääsykoekirja ja alkaa pänttäämään. Uskoisin, itseni tuntien, että jos pääsen pääsykokeesta eteenpäin, niin sitten olen jo voiton puolella.
maanantai 2. maaliskuuta 2015
Vaikeuksista huolimatta
Kävin vaatekaupassa viikko sitten. Oli pakko laittaa hautajaisiin sopivaa.
Siellä minulla taas silmät aukesivat! Ja tuli hyvä mieli kun tajusin, että olenhan minä paljon pienempi kuin oletan.
Minä ostin itselleni Polan mustat housut kokoa 46. Ja tämän valmistajan vaatteita ei ole tarvinnut edes haaveilla sovittavansa päällensä 20 vuoteen! Ja saman firman neulejakku kokoa XL. Eikä kumpikaan vaatteisa ole sen näköisiä, että olisi pitänyt ottaa kokoa suurempi.
Vaikka nyt on menty pitkään, että pudotusta ei ole tapahtunut. Päinvastoin tullut vähän takaisinkin päin, mutta silti! Onhan tämä nyt hurjan hienoa. Kun vaan tajuaisin sen...
Nyt sitten miettinyt tätä, että mikä kumma siinä on, että heti kun kiloja tulee yhtään takaisinpäin, niin mieli mustuu täysin. Ainoa mitä osaa ajatella on se, että "no niin, kuukauden päästä minä olen samoissa kun aloittaessani". Tämä pelko on niin järkyttävän syvällä. Pääseekö siitä koskaan eroon?
Ja kun järjellä minä edelleen ymmärrän, että vaikka en saisi yhtään kiloa pois, niin tämä tilanne on täysin eri maailmasta kuin 2 vuotta sitten. Ja järjellä ymmärrän, että kun pidän säännöllisyydestä huolen, niin minä en "huku". Vaikka ne valinnat eivät olisi koko ajan fiksuja, niin minä en kuitenkaan menetä hommaa lapasesta.
En ole saanut vielä soitettua uutta aikaa ravitsemusterapeutilleni. Mutta otan nyt itseäni niskasta kiinni sen suhteen. Noista 46 kokoisista housuista tuli kuitenkin niiiiiiiin hyvä mieli, että antoi taas tsemppiä paljon tulevaan.
Siellä minulla taas silmät aukesivat! Ja tuli hyvä mieli kun tajusin, että olenhan minä paljon pienempi kuin oletan.
Minä ostin itselleni Polan mustat housut kokoa 46. Ja tämän valmistajan vaatteita ei ole tarvinnut edes haaveilla sovittavansa päällensä 20 vuoteen! Ja saman firman neulejakku kokoa XL. Eikä kumpikaan vaatteisa ole sen näköisiä, että olisi pitänyt ottaa kokoa suurempi.
Vaikka nyt on menty pitkään, että pudotusta ei ole tapahtunut. Päinvastoin tullut vähän takaisinkin päin, mutta silti! Onhan tämä nyt hurjan hienoa. Kun vaan tajuaisin sen...
Nyt sitten miettinyt tätä, että mikä kumma siinä on, että heti kun kiloja tulee yhtään takaisinpäin, niin mieli mustuu täysin. Ainoa mitä osaa ajatella on se, että "no niin, kuukauden päästä minä olen samoissa kun aloittaessani". Tämä pelko on niin järkyttävän syvällä. Pääseekö siitä koskaan eroon?
Ja kun järjellä minä edelleen ymmärrän, että vaikka en saisi yhtään kiloa pois, niin tämä tilanne on täysin eri maailmasta kuin 2 vuotta sitten. Ja järjellä ymmärrän, että kun pidän säännöllisyydestä huolen, niin minä en "huku". Vaikka ne valinnat eivät olisi koko ajan fiksuja, niin minä en kuitenkaan menetä hommaa lapasesta.
En ole saanut vielä soitettua uutta aikaa ravitsemusterapeutilleni. Mutta otan nyt itseäni niskasta kiinni sen suhteen. Noista 46 kokoisista housuista tuli kuitenkin niiiiiiiin hyvä mieli, että antoi taas tsemppiä paljon tulevaan.
maanantai 16. helmikuuta 2015
Nyt on vaikeata
Tämä sairastaminen vie hermot. Jalka ei ole vieläkään kunnossa. Verikokeissa pitää ravata vähän väliä ja siitäkin on tullut painajainen, koska joka kerta tökitään ja kaivetaan nyt moneen kertaan. Kun suonet vaan karkaavat! En ole koskaan ollut piikkikammoinen, mutta nyt alkaa jo stressaammaan verikokeisiin meno.
Tämän taudin takia jäi nyt sitten ensimmäinen kerta ravitsemusterapeutin tapaaminen väliin. Ja en ole saanut varatuksi uutta aikaa. Ja minun pitäisi varata se nyt pian. Ettei tämä homma lähde lapasesta.
Paino keikkuu varmaan nyt jossain 92kg paikkeilla. Tai ainakin luulen niin. Tosin - onko tämä nyt taas sitten niitä valheita itselleni.
Rytmistä koitan pitää kiinni kynsin hampain. Mutta valintoja en saa ruotuun! Vanhat pelot täyttää takaraivon. Tässäkö tämä nyt taas oli? Kuinka kauan kestää syödä kaikki poistuneet kilot takaisiin? Kun ajattelen asiaa, niin syvä itseinho palaa mieleen. En pysty nauttimaan nyt siitäkään, että olen paljon, paljon pienempi ja hyväkuntoisempi kuin kaksi vuotta sitten.
Minä olen miettinyt, että pitäisin taukoa blogin kirjoittamisessa. Mutta sittenhän minä olen luovuttanut kokonaan! Sittenhän minä jälleen palaan siihen valheen maailmaan, josta niin sinnikkäästi olen yrittänyt päästä eroon!
Miten hitossa tämä voi olla näin vaikeata? Miksi minä en löydä tasapainoa itseni kanssa? Miksi syömiset muodossa tai toisessa hallitsevat elämääni? Minusta tuntuu, että suurimmat ongelmat ovat tulleet sen jälkeen kun olen alkanut ajattelemaan tavoitteita! Kun päästin ajatuksiini sen, että "enää ihmismäiseen painoon on reilu 20kg matkaa". Ja kun aloin miettimään missä ajassa sen pystyisi pudottamaan.
Minä olen oitis helisemässä kun ajattelen ihannepainoa! Oravanpyörä on valmis. Ja miksi se ulkonäkökeskeinen ajattelu on vaan edelleen olemassa minussa? En osaa olla tyytyväinen tämän hetkiseen ulkonäkööni. En näe itseäni tällaisenaan.
Olen jälleen palannut pyörittelemään ajatusta lihavuusleikkauksesta. Olisiko se nyt minulle se oikea apuväline? Vaikka eihän sekään valintojen tekemistä helpota...
Tämän taudin takia jäi nyt sitten ensimmäinen kerta ravitsemusterapeutin tapaaminen väliin. Ja en ole saanut varatuksi uutta aikaa. Ja minun pitäisi varata se nyt pian. Ettei tämä homma lähde lapasesta.
Paino keikkuu varmaan nyt jossain 92kg paikkeilla. Tai ainakin luulen niin. Tosin - onko tämä nyt taas sitten niitä valheita itselleni.
Rytmistä koitan pitää kiinni kynsin hampain. Mutta valintoja en saa ruotuun! Vanhat pelot täyttää takaraivon. Tässäkö tämä nyt taas oli? Kuinka kauan kestää syödä kaikki poistuneet kilot takaisiin? Kun ajattelen asiaa, niin syvä itseinho palaa mieleen. En pysty nauttimaan nyt siitäkään, että olen paljon, paljon pienempi ja hyväkuntoisempi kuin kaksi vuotta sitten.
Minä olen miettinyt, että pitäisin taukoa blogin kirjoittamisessa. Mutta sittenhän minä olen luovuttanut kokonaan! Sittenhän minä jälleen palaan siihen valheen maailmaan, josta niin sinnikkäästi olen yrittänyt päästä eroon!
Miten hitossa tämä voi olla näin vaikeata? Miksi minä en löydä tasapainoa itseni kanssa? Miksi syömiset muodossa tai toisessa hallitsevat elämääni? Minusta tuntuu, että suurimmat ongelmat ovat tulleet sen jälkeen kun olen alkanut ajattelemaan tavoitteita! Kun päästin ajatuksiini sen, että "enää ihmismäiseen painoon on reilu 20kg matkaa". Ja kun aloin miettimään missä ajassa sen pystyisi pudottamaan.
Minä olen oitis helisemässä kun ajattelen ihannepainoa! Oravanpyörä on valmis. Ja miksi se ulkonäkökeskeinen ajattelu on vaan edelleen olemassa minussa? En osaa olla tyytyväinen tämän hetkiseen ulkonäkööni. En näe itseäni tällaisenaan.
Olen jälleen palannut pyörittelemään ajatusta lihavuusleikkauksesta. Olisiko se nyt minulle se oikea apuväline? Vaikka eihän sekään valintojen tekemistä helpota...
torstai 29. tammikuuta 2015
Ruusun kylkiäisinä
Eipä olisi huvittanut herätä tähän aamuun.
Itse ruusuun tuntuu nyt tuo IV -antibiootti purevan. Ei ole enää tulehtunut alue jalassa kasvanut, tosin ei ole vielä lähtenyt pienentymäänkään. Mutta pahin kipu on helpottanut ja käveleminen ei ole enää mahdotonta. Toki vielä jokainen askel tuntuu
Olen nyt tämän ruusun takia ajellut sen 25km suuntaansa kerran päivään. Mutta ei siis ole mennyt hukkaan se aika!
Mutta sitten se tämä aamu... Raivostuttava loiseni, herpes, on sitten jälleen saapunut. Ja oikein silleen kunnolla! Suun ympärys on tietenkin aivan rakkuloilla. Sen vielä kestäisin. MUTTA kun nyt sitten tämän lisäksi koko oikean silmän ympärys on rakkuloilla myös. Aivan käsittämättömän kipeä!
Ei tuo kipukaan se suurin ongelma ole. Pahinta on pelko siitä, että leviää sarveiskalvolle. Minulla on siitäkin kokemusta. Vasemmassa silmässä se on ollut 2 kertaa aikaisemmin.
Soitin heti aamulla tuonne TK:hon, missä käyn tiputuksessa, että pääsenkö tulemaan sovittua aikaisemmin ja voinko tavata myös lääkärin. Onneksi tämä järjestyi. Ja onneksi ne ottivat tilanteen tosissaan. Tosin on tuo naama nyt aika hurjan näköinen.
Ei lähdetty leikkimään millään herpesvoiteilla vaan aloitettiin heti asiclovir IV:nä myös. Tämä nyt sitten vaan on kolme kertaa päivässä tiputettava. Että ajamista riittää muutamaksi päiväksi eteen päin.
Toivottavasti tämä nyt suojaa tuon sarveiskalvon!
Oli kyllä kaikesta huolimatta ihan hauska reissu. Kun menin sinne niin hoitajanani oli henkilö, jota en ole vielä tavannut näiden päivien aikana. Ihmettelin kun hän katsoi minua jotenkin pitkään.
Siinä odotellessani hän tuli uudelleen luokseni ja sanoi "tuo meidän tieto tuolla papereissa painostasi ei taida pitää aivan paikkansa! Et ainakaan näytä siltä." Minua alkoi naurattamaan ja sanoin että eihän se nyt aivan pidä. Käytiin sitten vaa'alla kun hän halusi ajankohtaisemman tiedon papereihin.
Sitten kun hän tuli vaihtamaan antibiootin siihen asicloviriin niin nauraen kertoi, että onneksi hän ei ollut tehnyt tippaa minulle valmiiksi. Ihmettelin tietenkin ja hän kertoi, että asiclovir tippa annostellaan x ml/kg. Oli siis lääkeaineen menekki aika paljon pienempi kuin edelliskerralla kun olen sitä saanut!
(Tässä yksi "hyvä" konkreettinen esimerkki miten me lihavat tulemme yhteiskunnalle kalliimmaksi ja sitähän voisi tietenkin joskus enemmänkin pohtia...)
Mutta tämän hoitajan kommentit ja jutut saivat minut kyllä aika hyvälle tuulelle ruususta ja herpeksestä huolimatta! Kyllä tämä tästä taas paremmaksi muuttuu.
Itse ruusuun tuntuu nyt tuo IV -antibiootti purevan. Ei ole enää tulehtunut alue jalassa kasvanut, tosin ei ole vielä lähtenyt pienentymäänkään. Mutta pahin kipu on helpottanut ja käveleminen ei ole enää mahdotonta. Toki vielä jokainen askel tuntuu
Olen nyt tämän ruusun takia ajellut sen 25km suuntaansa kerran päivään. Mutta ei siis ole mennyt hukkaan se aika!
Mutta sitten se tämä aamu... Raivostuttava loiseni, herpes, on sitten jälleen saapunut. Ja oikein silleen kunnolla! Suun ympärys on tietenkin aivan rakkuloilla. Sen vielä kestäisin. MUTTA kun nyt sitten tämän lisäksi koko oikean silmän ympärys on rakkuloilla myös. Aivan käsittämättömän kipeä!
Ei tuo kipukaan se suurin ongelma ole. Pahinta on pelko siitä, että leviää sarveiskalvolle. Minulla on siitäkin kokemusta. Vasemmassa silmässä se on ollut 2 kertaa aikaisemmin.
Soitin heti aamulla tuonne TK:hon, missä käyn tiputuksessa, että pääsenkö tulemaan sovittua aikaisemmin ja voinko tavata myös lääkärin. Onneksi tämä järjestyi. Ja onneksi ne ottivat tilanteen tosissaan. Tosin on tuo naama nyt aika hurjan näköinen.
Ei lähdetty leikkimään millään herpesvoiteilla vaan aloitettiin heti asiclovir IV:nä myös. Tämä nyt sitten vaan on kolme kertaa päivässä tiputettava. Että ajamista riittää muutamaksi päiväksi eteen päin.
Toivottavasti tämä nyt suojaa tuon sarveiskalvon!
Oli kyllä kaikesta huolimatta ihan hauska reissu. Kun menin sinne niin hoitajanani oli henkilö, jota en ole vielä tavannut näiden päivien aikana. Ihmettelin kun hän katsoi minua jotenkin pitkään.
Siinä odotellessani hän tuli uudelleen luokseni ja sanoi "tuo meidän tieto tuolla papereissa painostasi ei taida pitää aivan paikkansa! Et ainakaan näytä siltä." Minua alkoi naurattamaan ja sanoin että eihän se nyt aivan pidä. Käytiin sitten vaa'alla kun hän halusi ajankohtaisemman tiedon papereihin.
Sitten kun hän tuli vaihtamaan antibiootin siihen asicloviriin niin nauraen kertoi, että onneksi hän ei ollut tehnyt tippaa minulle valmiiksi. Ihmettelin tietenkin ja hän kertoi, että asiclovir tippa annostellaan x ml/kg. Oli siis lääkeaineen menekki aika paljon pienempi kuin edelliskerralla kun olen sitä saanut!
(Tässä yksi "hyvä" konkreettinen esimerkki miten me lihavat tulemme yhteiskunnalle kalliimmaksi ja sitähän voisi tietenkin joskus enemmänkin pohtia...)
Mutta tämän hoitajan kommentit ja jutut saivat minut kyllä aika hyvälle tuulelle ruususta ja herpeksestä huolimatta! Kyllä tämä tästä taas paremmaksi muuttuu.
keskiviikko 28. tammikuuta 2015
Ruusu
Ensimmäistä kertaa elämässäni sain sitten ruusun vasempaan jalkaan.
Tämä on aivan - sanonko mistä! Tulehtunut alue on yli kahden kämmenen kokoinen. Tapani mukaan kun sairastan, niin sairastan sitten pohjanmaan kautta. Vähempikin olisi jälleen kerran riittänyt.
Tänään on käveleminen ollut melkein mahdotonta. Jalkaa ei kärsi pitää alaspäin ollenkaan.
Päivittäin ravaan nyt terveyskeskuksessa ottamassa antibioottia tippana. Ja tuon kanyylin kanssa koitan säätää kotona. Mielenkiintoista.
Minua ottaa niin päähän, että on vaikea hengittää. Koitan nyt olla ajattelematta, miten pitkä projekti tämä on - tarinat kertovat, että voi kestää tosi pitkään. Ei jaksaisi!
Tämä on aivan - sanonko mistä! Tulehtunut alue on yli kahden kämmenen kokoinen. Tapani mukaan kun sairastan, niin sairastan sitten pohjanmaan kautta. Vähempikin olisi jälleen kerran riittänyt.
Tänään on käveleminen ollut melkein mahdotonta. Jalkaa ei kärsi pitää alaspäin ollenkaan.
Päivittäin ravaan nyt terveyskeskuksessa ottamassa antibioottia tippana. Ja tuon kanyylin kanssa koitan säätää kotona. Mielenkiintoista.
Minua ottaa niin päähän, että on vaikea hengittää. Koitan nyt olla ajattelematta, miten pitkä projekti tämä on - tarinat kertovat, että voi kestää tosi pitkään. Ei jaksaisi!
keskiviikko 21. tammikuuta 2015
Ruokapäiväkirja takaisin käyttöön
Miettinyt pitkään, että miten nyt saisin tämän homman hallintaan näiden valintojen suhteen. Rytmihän minulta ei ole hävinnyt mihinkään, mutta syömiset eivät ole olleet kovin järkeviä.
Tulipa sitten mieleeni hymynaama ruokapäiväkirjani. Enhän minä sitä ole tarvinnut konkreettisesti enää pitkään aikaan. Mutta nyt ajatuksena olikin se, että otan hymynaamat käyttöön siten, että ansaitsen sen hyvästä ateriavalinnasta.
Nyt on muutama päivä mennyt niin, että päiväkirja on takaraivossani ja se on toiminut valintojen tekemiseen! Ja tarpeen tullen tulostan taas A4:n mihin piirrän oikeasti sen hymynaaman, mikäli tuntuu, että mentaalinen päiväkirja ei riitä.
Minä en kyllä enää yhtään vähättele hymynaamojen merkitystä! On ajatukseni muuttunut täysin siihen verrattuna, mitä se oli kun aloitin tämän homman.
Tulipa sitten mieleeni hymynaama ruokapäiväkirjani. Enhän minä sitä ole tarvinnut konkreettisesti enää pitkään aikaan. Mutta nyt ajatuksena olikin se, että otan hymynaamat käyttöön siten, että ansaitsen sen hyvästä ateriavalinnasta.
Nyt on muutama päivä mennyt niin, että päiväkirja on takaraivossani ja se on toiminut valintojen tekemiseen! Ja tarpeen tullen tulostan taas A4:n mihin piirrän oikeasti sen hymynaaman, mikäli tuntuu, että mentaalinen päiväkirja ei riitä.
Minä en kyllä enää yhtään vähättele hymynaamojen merkitystä! On ajatukseni muuttunut täysin siihen verrattuna, mitä se oli kun aloitin tämän homman.
tiistai 20. tammikuuta 2015
Vanhoja traumoja 2
Kerron vielä yhden. Koska se on myös tällainen syvälle viiltänyt.
Soitin lapsena viulua konservatoriossa. Ja olin lahjakaskin. Kerran olin kesällä musiikkileirillä ja siellä yksi pianisti (nimenkin muistan....) kysyi tai pohti moneen kertaan "miten sinä voit soittaa viulua kun sinulla on noin paksut sormet?"
Jälleen siinä oli muutamia ihmisiä kuuntelemassa. Saman ikäisiä. Minä olin n. 11-vuotias.
Kyllä nämä sanat osuivat ja upposivat. Minä aloin inhoamaan koko viulunsoittoa. Ja varsinkin kenenkään nähden. Eikä siitä sellaisesta mitään tule. Ei tästä kovin kauaa mennyt kun lopetin soittotuntini. Yhden talven lintsasin viulutunneilta ja lopulta sain ilmoitettua vanhemmilleni etten halua enää jatkaa.
Soitin lapsena viulua konservatoriossa. Ja olin lahjakaskin. Kerran olin kesällä musiikkileirillä ja siellä yksi pianisti (nimenkin muistan....) kysyi tai pohti moneen kertaan "miten sinä voit soittaa viulua kun sinulla on noin paksut sormet?"
Jälleen siinä oli muutamia ihmisiä kuuntelemassa. Saman ikäisiä. Minä olin n. 11-vuotias.
Kyllä nämä sanat osuivat ja upposivat. Minä aloin inhoamaan koko viulunsoittoa. Ja varsinkin kenenkään nähden. Eikä siitä sellaisesta mitään tule. Ei tästä kovin kauaa mennyt kun lopetin soittotuntini. Yhden talven lintsasin viulutunneilta ja lopulta sain ilmoitettua vanhemmilleni etten halua enää jatkaa.
perjantai 16. tammikuuta 2015
Vanhoja traumoja
Minä olen käsitellyt nyt syksyn kuukaudet käsitellyt muistojen sopukoista huonoja ja ikäviä muistojani. Yksittäisiä tilanteita, sanomisia, jotka ovat selkeästikin jättäneet minuun isomman jäljen kuin olen koskaan itselleni myöntänyt.
Melkein on mennyt piehtaroinnin puolelle ja liekö osaksi vaikuttanut ruokailuihini. Kun senkin olen nyt itsestäni oppinut, että olen tunnesyöppö.
Niin, hamasta lapsuudesta näitä muistoja on tullut mieleeni. Ensimmäinen ehkä sieltä kun olen ollut n. 6-vuotias ja olin viettänyt kesällä 2 viikkoa sukulaisissani Pohjanmaalla. Kun tulin kotiin tältä reissulta, niin mummoni siunasi suureen ääneen "mitä ihmettä ne ovat syöttäneet kun olet noin lihonut!". Ja siinä ympärillä olivat kaikki sisarukseni sekä vanhempani. Äitini yritti kääntää puhetta muuhun, mutta ei onnistunut siinä.
Minä itse en tajunnut ennen näitä sanoja, että olin lihonut paljon. Minua hävetti ja harmitti suunnattomasti, että kukaan ei huomannut uusia farkkuja ja puseroa, jotka sukulaiseni olivat ostaneet minulle. Ja nämä farkut olivat sikäli merkitykselliset, että ne olivat elämäni ensimmäiset kaupasta ostetut housut!
Eräs kipeä muisto haavoittavista sanoista osuu ala-asteikään. Siihen aikaan oli muodissa ponchot ja minä sekä 2 nuorempaa sisarustamme saimme sellaiset. Muistan hyvin, että omani oli pääväriltään valkoinen ja siinä oli punaisella ja sinisellä kuvioita. Olin tulossa koulusta kotiin ja sillä kerralla käveliin yksin kotimatkaa. Takaani lähestyi muutaman pojan, jotka asuivat lähistöllämme kerrostaloissa, porukka. Ja jotenkin minä olin varuillani niiden suhteen yritin edetä kovempaa. Ne alkoivat huutelemaan takanani "pontso, ei sinulle mikään muu sopisikaan", "norsu, sinua pukee hyvin tuo poncho". Minä kiihdytin vauhtiani minkä pystyin. Onneksi kotiini ei ollut enää pitkä matka. Ja kerkesin pihaamme, ennen kuin nämä pojat saavuttivat minut.
Sanomattakin on varmastikin selvää, että minä en enää ikinä suostunut pukemaan ponchoa päälleni. Äitini tavallaan varmastikin ymmärsi jollain tasolla, miksi en suostunut pukemaan sitä. Mummoni ihmetteli ääneen, mikä on kun ei kelpaa. Muistan vaan sen, että se sitten mystisesti hävisi ja siitä ei tarvinnut enää keskustella.
Tämän jälkeenhän minä yritin aina sovittaa koulumatkani siten, että minun ei olisi tarvinnut kävellä yksin. Ja jos jouduin kävelemään yksin, niin lähdin joko niin aikaisin, että tiesin näiden poikien lähtevän paljon myöhemmin. Tai sitten odotin ja seurasin, että he olivat menneet riittävän paljon ennen minua. Koulusta päästyäni odotin aina pitkään ennen kuin lähdin kävelemään kotiin. Että ne pojat ovat paljon minun edelläni.
Tähän samaan ala-asteikään, n. 11-vuotiaana, liittyy myös muisto sisarukseni sanomiseen. En erittele tähän nyt sen kummemmin kuka heistä. Mutta oli kesä ja kuuma päivä. Minulla alkoi silloin tämä atooppinen ihoni oireilemaan tosi pahoin ja nahka oli hyvin kipeä. Niin kipeä, että vaatteita oli inhottava pukea päälle.
Yhtenä päivänä minä puin ihoni takia päälleni jonkun vanhan, ohueksi kauhtuneen pussilakanan. Tein vaan sinne ylälaitaan saksilla päänaukon. Tämä ohut kangas tuntui hyvältä ihollani ja oli kaiken lisäksi viileän tuntuinen kuumana kesäpäivänä. Olin takapihallamme lukemassa ja kun tulin sieltä sisälle hakemaan juomaa tms. vastaani ovella tuli yksi sisarussarjastamme. Hän katsoi minua ja sanoa töksäytti "ei sinulle mikään muu mahtuisikaan".
Tämä on itseasiassa aika pirun kipeä muisto. Sanoja oli kotonani, yksi minun rakkaimistani. Tämä muisto itkettää vieläkiin. Huh.
Tällaisia pieniä murentavia juttuja minulla on ollut läpi elämäni. Nyt on ollut aika käsitellä niitä. Ja niitä on käsitelty myös lohtusyömisten kanssa. Nyt minulla on vahva olo, että minä voin jättää nämä taakseni. Minun on ollut pakko käsitellä näitä muistoja, jotka ovat vaivanneet minua enemmän kuin olen itselleni myöntänyt. Tai minähän olen sulkenut ne syvälle sisälleni.
Nämä pienet muistot minä nyt voin luovuttaa itsestäni pois.
Melkein on mennyt piehtaroinnin puolelle ja liekö osaksi vaikuttanut ruokailuihini. Kun senkin olen nyt itsestäni oppinut, että olen tunnesyöppö.
Niin, hamasta lapsuudesta näitä muistoja on tullut mieleeni. Ensimmäinen ehkä sieltä kun olen ollut n. 6-vuotias ja olin viettänyt kesällä 2 viikkoa sukulaisissani Pohjanmaalla. Kun tulin kotiin tältä reissulta, niin mummoni siunasi suureen ääneen "mitä ihmettä ne ovat syöttäneet kun olet noin lihonut!". Ja siinä ympärillä olivat kaikki sisarukseni sekä vanhempani. Äitini yritti kääntää puhetta muuhun, mutta ei onnistunut siinä.
Minä itse en tajunnut ennen näitä sanoja, että olin lihonut paljon. Minua hävetti ja harmitti suunnattomasti, että kukaan ei huomannut uusia farkkuja ja puseroa, jotka sukulaiseni olivat ostaneet minulle. Ja nämä farkut olivat sikäli merkitykselliset, että ne olivat elämäni ensimmäiset kaupasta ostetut housut!
Eräs kipeä muisto haavoittavista sanoista osuu ala-asteikään. Siihen aikaan oli muodissa ponchot ja minä sekä 2 nuorempaa sisarustamme saimme sellaiset. Muistan hyvin, että omani oli pääväriltään valkoinen ja siinä oli punaisella ja sinisellä kuvioita. Olin tulossa koulusta kotiin ja sillä kerralla käveliin yksin kotimatkaa. Takaani lähestyi muutaman pojan, jotka asuivat lähistöllämme kerrostaloissa, porukka. Ja jotenkin minä olin varuillani niiden suhteen yritin edetä kovempaa. Ne alkoivat huutelemaan takanani "pontso, ei sinulle mikään muu sopisikaan", "norsu, sinua pukee hyvin tuo poncho". Minä kiihdytin vauhtiani minkä pystyin. Onneksi kotiini ei ollut enää pitkä matka. Ja kerkesin pihaamme, ennen kuin nämä pojat saavuttivat minut.
Sanomattakin on varmastikin selvää, että minä en enää ikinä suostunut pukemaan ponchoa päälleni. Äitini tavallaan varmastikin ymmärsi jollain tasolla, miksi en suostunut pukemaan sitä. Mummoni ihmetteli ääneen, mikä on kun ei kelpaa. Muistan vaan sen, että se sitten mystisesti hävisi ja siitä ei tarvinnut enää keskustella.
Tämän jälkeenhän minä yritin aina sovittaa koulumatkani siten, että minun ei olisi tarvinnut kävellä yksin. Ja jos jouduin kävelemään yksin, niin lähdin joko niin aikaisin, että tiesin näiden poikien lähtevän paljon myöhemmin. Tai sitten odotin ja seurasin, että he olivat menneet riittävän paljon ennen minua. Koulusta päästyäni odotin aina pitkään ennen kuin lähdin kävelemään kotiin. Että ne pojat ovat paljon minun edelläni.
Tähän samaan ala-asteikään, n. 11-vuotiaana, liittyy myös muisto sisarukseni sanomiseen. En erittele tähän nyt sen kummemmin kuka heistä. Mutta oli kesä ja kuuma päivä. Minulla alkoi silloin tämä atooppinen ihoni oireilemaan tosi pahoin ja nahka oli hyvin kipeä. Niin kipeä, että vaatteita oli inhottava pukea päälle.
Yhtenä päivänä minä puin ihoni takia päälleni jonkun vanhan, ohueksi kauhtuneen pussilakanan. Tein vaan sinne ylälaitaan saksilla päänaukon. Tämä ohut kangas tuntui hyvältä ihollani ja oli kaiken lisäksi viileän tuntuinen kuumana kesäpäivänä. Olin takapihallamme lukemassa ja kun tulin sieltä sisälle hakemaan juomaa tms. vastaani ovella tuli yksi sisarussarjastamme. Hän katsoi minua ja sanoa töksäytti "ei sinulle mikään muu mahtuisikaan".
Tämä on itseasiassa aika pirun kipeä muisto. Sanoja oli kotonani, yksi minun rakkaimistani. Tämä muisto itkettää vieläkiin. Huh.
Tällaisia pieniä murentavia juttuja minulla on ollut läpi elämäni. Nyt on ollut aika käsitellä niitä. Ja niitä on käsitelty myös lohtusyömisten kanssa. Nyt minulla on vahva olo, että minä voin jättää nämä taakseni. Minun on ollut pakko käsitellä näitä muistoja, jotka ovat vaivanneet minua enemmän kuin olen itselleni myöntänyt. Tai minähän olen sulkenut ne syvälle sisälleni.
Nämä pienet muistot minä nyt voin luovuttaa itsestäni pois.
tiistai 13. tammikuuta 2015
Akvaarioprojekti
Aikamme on vienyt poikani asuntoon perustettu akvaario. Noin 2 kuukautta. Tämä on ollut ihanaa äiti-poika laatuaikaa.
Palaamme uusvanhan harrastuksen pariin. Työnjako menee hyvin; minä pähkäilen sisustuksen ja pojan heiniä on tekniikka ja vesikemia. Perustaminen on sujunut ongelmitta ja kasvit & kalasto alkaa olla valmiina. Nyt vain nautimme!
Tässä vähän kuvasatoa. Harmi, että altaan naarmut hyppäävät näin räikeästi kuviin. "Luonnossa" ei näy näin hyvin. (Projekti on tehty tosi pienellä rahalla; käytetty allas, kasvit etsitty harrastajilta tosi edullisesti, kuin myös kalat)
Palaamme uusvanhan harrastuksen pariin. Työnjako menee hyvin; minä pähkäilen sisustuksen ja pojan heiniä on tekniikka ja vesikemia. Perustaminen on sujunut ongelmitta ja kasvit & kalasto alkaa olla valmiina. Nyt vain nautimme!
Tässä vähän kuvasatoa. Harmi, että altaan naarmut hyppäävät näin räikeästi kuviin. "Luonnossa" ei näy näin hyvin. (Projekti on tehty tosi pienellä rahalla; käytetty allas, kasvit etsitty harrastajilta tosi edullisesti, kuin myös kalat)
 |
| Rusokirjoahvenia |
 |
| Corydoras cw10 |
 |
| Partamonni. Tyttö pirttihirmu |
 |
| Minun lempparikasvi, minkä tieteellinen nimi on vielä hukassa |
perjantai 9. tammikuuta 2015
Projekteja ja kiireitä
Nyt on niin monta rautaa tulessa, että en yksinkertaisesti ole kerinnyt kasaamaan ajatuksiani kirjoittamista varten.
Minä taidan olla herännyt henkiin!
Ilmoitin sen meidän isomman koiran näytelmiin, mutta en taida vielä rohjeta kehiin itse. Suuri juttu on Se, että tämä meidän prinsessa myös astutettiin. Viimeisimmästä kasvattamastani pentueesta onkin 3 vuotta. En ole tuntenut, että jaksan paneutua täysillä pentueen hoitoon. Ja silloin on parempi olla tekemättä!
Nyt olen niiiiiiin täpinöissäni - aivan kun ensimmäistä pentuetta oltaisiin tekemässä.
Muutakin on nyt paljon meneillään ja ehkä aika suurta uuden alkuakin! Mutta kirjoitan niistä paremmalla aikaa.
Hyvin minulla menee. Kilot jumittaa, hyvä niin. Tottumista tämän kokoiseen minäänkin on.
Minä taidan olla herännyt henkiin!
Ilmoitin sen meidän isomman koiran näytelmiin, mutta en taida vielä rohjeta kehiin itse. Suuri juttu on Se, että tämä meidän prinsessa myös astutettiin. Viimeisimmästä kasvattamastani pentueesta onkin 3 vuotta. En ole tuntenut, että jaksan paneutua täysillä pentueen hoitoon. Ja silloin on parempi olla tekemättä!
Nyt olen niiiiiiin täpinöissäni - aivan kun ensimmäistä pentuetta oltaisiin tekemässä.
Muutakin on nyt paljon meneillään ja ehkä aika suurta uuden alkuakin! Mutta kirjoitan niistä paremmalla aikaa.
Hyvin minulla menee. Kilot jumittaa, hyvä niin. Tottumista tämän kokoiseen minäänkin on.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)