tiistai 27. toukokuuta 2014

Paluu salille

Tänään olin salilla pitkän, pitkän tauon jälkeen.

Lähteminen oli tosi takkuista ja vastenmielistä. Mietin kaikki mahdolliset tekosyyt, että olisin voinut jättää lähtemättä. Mutta lähdin sitten kuitenkin - hyvin vastahakoisesti.

Tämä oli sittenkin hyvä päätös tälle päivälle. Oma "personal trainerini" on vaan niin ihana. Emme ole nähneet helmikuun jälkeen kertaakaan. Ja vaikka tekeminen oli melko takkuista, niin mukavalta se loppujen lopuksi tuntui. Huomasi vaan keuhkojen olevan vielä aika tukossa ja hengästyin tavanomaista helpommin. Taudista lopullinen toipuminen vie vaan aikansa.

Mutta piristävää palautetta tuli - useampi ihminen sanoi, että "oletpa sinä pienentynyt". Tämä tuli hyvään saumaan. Vaikka ne kilot eivät ole tippuneet, niin ulkoisesti on jotain kuitenkin tapahtunut. Ja sain sille tuntemukselleni, että olen pienentynyt, vahvistusta.

Salin sain jälleen palautettua kuvioihin ja ensi viikolla jatkamme. Mahdollisesti otetaan myös uimahallia kuvioihin. Se riippuu vaan tuosta minun nahkasta. Tällä hetkellä nilkat ovat jonkin verran auki atopiani takia, mutta jos saan niitä siedettävään kuntoon, niin sitten hallille. Ja sehän olisi järkyttävän iso askel minulle. Ajatuksen tasolla voisin kuvitella meneväni.

maanantai 26. toukokuuta 2014

Ravintoterapeutin tapaaminen 9 (part 2)

Nyt on sulateltu muutama päivä. Ja eiköhän tämä tästä iloksi jälleen muutu. Ja onkin jo muuttunut! Minä tiedän, miten tästä jatketaan. Säännöllinen 4-5 krt. päivässä ruokailu. Ja vaikka ei tippuisi gramman grammaa, niin säännöllisyydellä voin pitää tämän painoni - ja se on hyvin paljon vähemmän kuin keväällä 2013.

Onhan tässä viimeaikoina ollut kanssa monenlaista tekijää, mikä on saattanut vaikuttaa. RT:ni mainitsi myös, että nämä kolme antibioottikuuria kuukauden sisään ovat voineet sotkea suolistoni bakteeriflooran ja se on osaltaan vaikuttamassa tilanteeseen.

Myös se, että liikkumisenihan on ollut nyt viimeisen kuukauden aikana aivan minimissään. On ollut vaan niin vetämätön ja tukkoinen olo, ettei ole jaksanut. Eikä se varmasti olisi ollut suotavaakaan. Keuhkoni olivat kuitenkin aika finaalissa ja muutama askel sai minut jälleen puuskuttamaan vanhaan, tuttuun malliin.

Ja sitten vaan aivan se, että elimistö yksinkertaisesti käyttäytyy näin.

Minulle oli yllätys vähäinen pudotusmäärä, koska minä tunnen kuitenkin kehossani, että sieltä olisi lähtenyt. Vaatteeni tuntuvat vähän löysemmiltä jne. Ja ammennan nyt tästä tuntemuksestani sitä voimaa ja uskoa. Edelleen palaan siihen, että tietyssä mielessä kilot eivät merkitse mitään ja lukemista huolimatta keskityn nauttimaan tästä olostani, joka on kuitenkin valovuoden päässä viime keväisestä tilanteesta.


torstai 22. toukokuuta 2014

Järjellä ajatellen

Se sairaalloisen lihava ihminen, joka sisimmässäni asuu, koittaa ottaa valtaa minussa ja peittää järjen äänen.

Sairaalloisen lihavan mieleni taistelee järkeä vastaan ja koittaa tehdä tästä kaikesta turhaa. Koittaa lannistaa minut ja uskotella, että en minä tähän kuitenkaan pysty. Palauttaa mieleeni ne kaikki aikaisemmin takaisin syödyt kilot. Tuo sen pelon takaraivooni.

Sairaalloisen lihava minäni laskee paljonko olisi voinut kiloja mennä vielä enemmän. Yrittää peittää sairaan ajatuksensa alle sen hyvän tuloksen, mitä olen saanut jo aikaan. Se yrittää saada minut unohtamaan, että ajalla ja kiloilla ei ole merkitystä.

Elän via doloroosaani nyt.

Minun on löydettävä vahvemmaksi oma terve maalaisjärkeni. Minun on palautettava vahva uskoni säännöllisyyteen ja sen tuomaan tulokseen. Onhan se jo toimivuutensa todistanut!

Olen koko ajan tiennyt jumin tulevan ja olen osannut odottaa sitä. Mutta silti en ole osannut valmistautua sen mukanaan tuomaan tunnereaktioon. Tämä reaktioni on aika järkytys, ei niinkään tämä jumi.

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Ravintoterapeutin tapaaminen 9 (part 1)

Nyt on sulattelemista! Ja ensimmäistä kertaa tunnen pettymystä ja turhautuneisuutta.

Päivän paino 96,3.

perjantai 16. toukokuuta 2014

Pieni huomio 15

Pakko kertoa vielä pikaiseen.

Sormukseni menee peukaloon!

Ravintoterapeutin tapaaminen 8 (part 3)

Tänä aamuna kuulin radiosta, että on tehty joku tutkimus, jonka mukaan syömishäiriöstä toipuminen "lopullisesti" ottaa aikaa naisilla n. 5 vuotta.

Tästä tulikin mieleeni, että keskustelimme edellisellä käynnillä tästä, että milloin minä voin alkaa luottamaan itseeni? Milloin minä mahdollisesti olen siinä tilanteessa, että hallitsen säännöllisen syömisen ja elimistöni ei mene sekaisin nälkä-/kylläisyyssäätelynsä kanssa pienistä epätarkkuuksista?

RT kertoi, että sitten kun se joku "haluttu" taso on saavutettu painonpudotuksessa (tai anorektikoilla painon nostamisessa) niin siitä menee vielä n. 2 vuotta, että tämä syöminen saadaan haltuun ja siitä tulee osa normaalia elämää.

No, näinhän se varmaan menee. Tässä nyt varmaan 2 - 3 vuotta opetellaan tätä säännöllisyyttä ja sen jälkeen sitten joskus sopeudutaan elämään asian kanssa. Tai ehkäpä se on sitä, että alan luottamaan itseeni.

Puhuimme myös tähän liittyen siitä, että tämä n. vuosi uuden elämän opettelua sisältää myös suuren vaaran ajan! Ja olen sen huomannut itsessäni. On meinannut säännöllisyys lipsua ja olen joutunut ottamaan hymynaamat takaisin käyttöön. Olen joutunut ajattelemaan näitä ruoka-aikojani. Ja olen edelleen joutunut terästäytymään sen kanssa, että myös päivän 3 ensimmäistä ruokailua tulee suoritettua.

Tähän vuoden etappiin kuuluu vähän asiassa kuin asiassa (esim. tupakan lopetus) se, että alan kuvittelemaan hallitsevani jonkun homman ja tämä kuvitelma tuo mukanaan helposti sen, että "voin vähän". Ja tähänastisen elämäni aikana minä luulen vihdoin uskovani sen, että minä en voi!

Miten helppo minun on edelleen olla syömättä. Se on käsittämätöntä. No, siihen tämä minun maallinen majani on tottunut ja sopeutunut. Ja se käsitys ruokailusta on sitten vaan niin pitkään takaraivossani. Maalaisjärjellä ajateltuna, niinhän sen pitääkin olla! Jos sitä on koko aikuisikänsä syönyt väärin, niin mitenkäpä elimistöni voisi vuodessa tai parissa oppia uutta systeemiä.

Mutta kun puntaroin näitä kaikkia tämän vuoden aikana oppimiani asioita niin aina tulen lopputulokseen, että minun kannattaa jatkaa tätä ja luottaa tämän toimivuuteen. Tämä ruokailun säännöllisyys tekee kaikesta kuitenkin niin helppoa. Minun ei tarvitse rääkätä itseäni eikä miettiä sen enempää tavoitteita kuin aikojakaan.

Kaikki vain tapahtuu omalla painollaan ja minullahan ei ole muuta kuin aikaa.

Ensi viikolla minulla on siis sitten RT:n kanssa tärskyt tiistaina. Aikaisemmin olen tainnut kirjoitella mitä sattuu päivämääriä tähän liittyen, mutta eiköhän se ole 21.5.

Ja se on aikalailla jäljellä olevan elämäni 1-vuotis syntymäpäivä.

maanantai 12. toukokuuta 2014

Pieni huomio 14

Tämä on niin jännää ja outoa kun aina vaan tulee niitä uusia asioita, mitkä normaalipainoisille ovat luonnollisia, mutta minulle aivan uutta ja hämmästystä aiheuttavaa.

Viimeisen parin viikon aikana minä olen havainnut, että myös minulla on luita!

Kun nyt olen paljon kutonut ja kutoessani istun sängyllä televisiota katsellen. Pidän yleensä jalat suorina rinnakkain. Välillä olen puutumisen estämiseksi ja vain jalkoja liikutellakseni siirtänyt toisen jalan toisen päälle. Mutta se ei olekaan tuntunut hyvältä - alemman jalan sääriluu painaa ylemmän pohjetta.

Aivan uskomaton ja käsittämätön tunne! Ensimmäisellä kerralla en edes uskonut sen olevan totta. Joudun asettelemaan jalkani siten, ettei sääriluu paina.

Toissapäivänä autoa ajellessani jonotin risteyksessä ja samalla rapsutin kutiavaa olkapäätäni. Ja huomasin itseni tunnustelevan olkaani. Jäin ihmettelemään sen outoa olemusta. Luut! Havaitsin,että sillä pienellä alueella löytyy useampia erilaisia kohtia. Luisia kohtia.

Niin paljon häkellyin huomiostani, että unohduin siihen ihmettelemään. Pitkästä aikaa minulle soitettiin torvea kun en itse tajunnut risteyksen tyhjentyneen.

Kotiuduttuani asiaa piti varmistaa ja tulin sitten koittaneeksi kylkiluitanikin. Ja kyllä nekin sieltä löytyy . Ei heittämällä helposti, mutta löytyy - ei siitä niin kauan aikaa ole kun niitä ei ole löytänyt runnomallakaan. Ei edes hyvällä tahdolla eikä mielikuvituksella.

Tämä minua huvitti. Koiraihmisenä ensimmäisenä mieleeni tuli paljon käyttämäni määritelmä: koira on sopivassa kunnossa kun kylkiluut löytyvät kevyesti koittamalla, mutta luiden ja nahan välissä on oltava vähän rasvaa.

Tuohon minulla on vielä matkaa. Mutta voin konkreettisesti tuntea nyt jo, että minkä verran sitä rasvaa on!

lauantai 10. toukokuuta 2014

Pieni huomio 13

Jouduin ostamaan uusia alushousuja. Sain ostaa kokoa XL.

Ei siis XXXXL! Ja kaupassa jopa osasin vähän silmämääräisesti tajuta useampien X:n pikkareiden olevan nyt aivan liian isoja. Alkaako pääkoppani pikkuhiljaa tajuamaan koon missä mennään?

Ja sekin vielä, että näistä XL:stä ei ole yksikään kuminauhasauma ratkennut. Ei vyötäröltä eikä lahkeista.

Vuosi sitten se ei niiden isoimpienkaan kohdalla mennyt koskaan niin. Ensimmäisellä pukemiskerralla vähintään pieni ratkeama tuli, yleensä vyötärönauhaan. Pahimmillaan ratkeili niin lahjakkaasti, ettei niistä ollut enää käyttöön.

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Sitkeä tauti

Alkaa mennä hermot tämän flunssa/keuhkokuumeen kanssa.

Olin muutaman päivän ilman antibioottia. Tiesin kyllä olossani jo silloin toisen kuurin loppuessa, että en minä vielä kunnossa ole. Ja olin oikeassa. Ja mietitytti sekin kun kuurin loppuessa CRP oli 12. Ei siis mikään hälyyttävä, mutta ei normaalikaan. Luulisi, että 2 kuuria olisi saanut sen normaaliksi.

Toissa iltana sitten jälleen pirullinen ystäväni, lievä lämpö, muistutti olemassa olostaan. Ja olinhan minä keuhkotuntemuksia tunenut koko ajan. Hengittäminen aivan riittävän raskasta, vaikka täydellistä romahdusta ei olekaan tapahtunut. Minun täydellinen romadus on ollut sellainen, että happi ei riitä kahden sanan sanomiseen peräkkäin. Ja muutamatkin askeleet ovat mahdottomia.

Eilen menin sitten heti aamusta terveyskeskukseen. Sen verran alan olla tuttu siellä, että eivät enää "kitise" minun kanssani. Hoitaja laittoi heti verikoemääräykset ja suoraan CRP-tuloksen kanssa pääsin lääkärin pakeille.

CRP oli 38 ja keuhkot kuulostivat lääkärin mukaan lurisevalta putkistolta. ja oikeassa korvassakin havaittiin tulehdus (minä sanoin tästä jo aivan ensimmäisellä käynnillä 8.4. mutta silloin ei ollut kuulema mitään). Antibiootti meni sitten vaihtoon ja rinnalle otettiin nyt toistamiseen kortisoni.

Siinä pari viikkoa sitten otetussa keuhkoröntgenissä oli näkynyt tulehdukseen viittaavia pesäkkeitä.

Minä tunnen oloni aika raadoksi. Onhan tässä nyt sitten yli kuukausi sairastettu ja oltu puolikuntoisena, antibioottia syöty jo 2 x 10vrk ja nyt aloitettiin 3. kuuri.

Edelleenkään ei nähdä tarvetta tutkia tarkemmin. Tai en minä tiedä voidaanko sitä edes tutkia tarkemmin. Mutta kun jotenkin on sellainen olo, että arpomalla haetaan nyt sitä antibioottia kuuri kerrallaan ja toivotaan, että joku tepsisi. Minulla vaan on sellainen olo, että jossain vaiheessa tämä kunto romahtaa joka tapauksessa ja sitten minä olen siellä osastolla jälleen.

Syömisten kanssa tämä sairastelu on ärsyttävää. Makeanhimo on jatkuvasti läsnä. Ja kun olen sen syitä miettinyt, niin kai se sieltä jostain lapsuudesta juontaa. Silloinhan sairastaessa sai jäätelöä ja keltaista jaffaa. "Syö nyt edes jäätelöä, maistuisiko jäätelo". Minun lapsuudessani ne eivät todellakaan olleet 5-lapsisen tavallisen työläisperheen joka päiväistä herkkua. Ja ei näitä spesiaaleja sairaanakaan ylenmäärin saanut, mutta sen verran, että takaraivoon on jotenkin jäänyt nämä sairasteluherkutukset.

En minä ole tämän rupeaman aikana ostanut kuin yhden keltaisen jaffan ja jäätelöä en ole syönyt sen enempää kuin muutoinkaan. Makeanhimoni olen nyt tietoisesti yrittänyt tyydyttää banaanilla, viinirypäleillä, päärynöillä ja herkullisilla rahkoilla. Ja olen siinä hyvin onnistunutkin. Mutta lähes jatkuvaa tiedostamista tämä nyt tarvitsee.