Päivän paino 90,9kg. Plussaa 2,9kg.
Mutta tiedättekö, että minulla ei ole mitään hätää! Ei ole epäonnistujan olo. En ole pettynyt tai musertunut. Nyt vaan mennään tässä ja minun on hyvä olla!
keskiviikko 31. joulukuuta 2014
lauantai 27. joulukuuta 2014
Huonoja valintoja
Tä huonompi jakso jatkuu vaan. Rytmi on säilynyt, mutta ateriavalinnat eivät ole olleet niitä fiksuimpia.
Se on jännä, että kuitenkaan en pysty mättämään tolkuttomasti. Stoppi tulee kuitenkin jossain vaiheessa.
En oikein ymmärrä, miksi nyt mennään näin. Ehkä nyt vaikuttaa elämäni muut kiemurat. Suurimpana ehkäpä raha-asiat. Nyt mennään taas siinä tilanteessa, että kaikki asuani ovat levällään ja mistään ei ole tullut minulle rahaa marraskuun alusta lähtien. Se "vähän" kiristää. Eikä ole oikein tietoa, milloin rahaa alkaa tulemaan... Kaikenmaailman käsittelythän kestää tunnetusti viikkokaupalla!
Sekin on sitten jännä, että nyt tässä rahatilanteessa ostosvalinnat menevät aivan hulluiksi. Huomaan palanneeni siihen harhaan, että terveellinen ruoka on kalliimpaa! Ja muka edullisemman hinnan takia teen huonompia valintoja. Ja selkeästi nyt huomaan itsessäni, että lohdutan itseäni nyt tähän ketutukseen herkuilla helpommin. Ihan kuin se tilannetta minkään suhteen parantaisi!
Onneksi minulla on RT:n kanssa tapaaminen (muistaakseni) 31.12. Uskon, että paino on noussut edelliseen verrattuna. Mutta siitä olen kuitenkin pitänyt huolen, että samat vaatteet menevät päälleni. Suurempiin ei ole tarvinnut palata.
Tämäkin tuntuu hyvältä, että odotan RT:n tapaamista. Huonommasta jaksosta huolimatta. Eikä minulle ole tullut oloa, että haluan perua ajan. Minä voin mennä sinne tilanteesta huolimatta. Tämäkin on uutta. Aikaisemmassa elämässä takapakit on hoidettu niin, että niitä ei ole haluttu kohdata. Olen vain lakaissut ne maton alle ja antanut homman livetä käsistäni täysin.
Se on jännä, että kuitenkaan en pysty mättämään tolkuttomasti. Stoppi tulee kuitenkin jossain vaiheessa.
En oikein ymmärrä, miksi nyt mennään näin. Ehkä nyt vaikuttaa elämäni muut kiemurat. Suurimpana ehkäpä raha-asiat. Nyt mennään taas siinä tilanteessa, että kaikki asuani ovat levällään ja mistään ei ole tullut minulle rahaa marraskuun alusta lähtien. Se "vähän" kiristää. Eikä ole oikein tietoa, milloin rahaa alkaa tulemaan... Kaikenmaailman käsittelythän kestää tunnetusti viikkokaupalla!
Sekin on sitten jännä, että nyt tässä rahatilanteessa ostosvalinnat menevät aivan hulluiksi. Huomaan palanneeni siihen harhaan, että terveellinen ruoka on kalliimpaa! Ja muka edullisemman hinnan takia teen huonompia valintoja. Ja selkeästi nyt huomaan itsessäni, että lohdutan itseäni nyt tähän ketutukseen herkuilla helpommin. Ihan kuin se tilannetta minkään suhteen parantaisi!
Onneksi minulla on RT:n kanssa tapaaminen (muistaakseni) 31.12. Uskon, että paino on noussut edelliseen verrattuna. Mutta siitä olen kuitenkin pitänyt huolen, että samat vaatteet menevät päälleni. Suurempiin ei ole tarvinnut palata.
Tämäkin tuntuu hyvältä, että odotan RT:n tapaamista. Huonommasta jaksosta huolimatta. Eikä minulle ole tullut oloa, että haluan perua ajan. Minä voin mennä sinne tilanteesta huolimatta. Tämäkin on uutta. Aikaisemmassa elämässä takapakit on hoidettu niin, että niitä ei ole haluttu kohdata. Olen vain lakaissut ne maton alle ja antanut homman livetä käsistäni täysin.
keskiviikko 17. joulukuuta 2014
Selätinköhän nutellan?
Viimeksi olen ostanut nutellan noin viikko sitten.
Sen kanssa kävi niin, että syötyäni siitä noin 1/3:n ihmettelin itseäni, että mitä siitä saan. Se maistuu pahalle, ja suussa äklö olo. Ja mahassakin!
Ajelin päämäärättömästi eteenpäin. Ja sitten minä poltin tupakan. Sen loputtua minä avasin ikkunan kokonaan auki ja heitin sen nutellapurkin jorvakkoon!
Se tuntui hyvältä. Se oli jotenkin erityinen hetki. Sen jälkeen on ollut helppo ohittaa nutellat kaupassa.
Sen kanssa kävi niin, että syötyäni siitä noin 1/3:n ihmettelin itseäni, että mitä siitä saan. Se maistuu pahalle, ja suussa äklö olo. Ja mahassakin!
Ajelin päämäärättömästi eteenpäin. Ja sitten minä poltin tupakan. Sen loputtua minä avasin ikkunan kokonaan auki ja heitin sen nutellapurkin jorvakkoon!
Se tuntui hyvältä. Se oli jotenkin erityinen hetki. Sen jälkeen on ollut helppo ohittaa nutellat kaupassa.
maanantai 15. joulukuuta 2014
Äkkiä pakko kertoa
Tänään törmäsin siihen yhteen paikalliseen naiseen (josta nyt en sano rumasti, ettei kukaan vedä herneenpalkoja nenuun), josta kerroin joskus aikoja, aikoja sitten.
Kun Se on niin... Tulin kassajonoon hänen taakseen. Hän vilkaisi. Kääntyi sitten hetken päästä uudestaan ja oikeasti tuijotti päästä varpaisiin. Silleen hölmön näköisenä suu auki. Täysin häikäilemättömästi. Sitten minua tuijottaen töni poikaansa, joka myös sitten pällisteli.
Minulla oli päälläni tämä nro 40 villakangastakki. Ja kyllä minä nautin tästä tilanteesta - omalla sairaalla tavallani!
Tuttu kassahuomasi tilanteen ja suullaan ääneti sanoi "voi hel....tti, kun on yksinkertainen". Ja suureen ääneen siihen perään "kylläpä sitä nyt ollaan niin tyylikkäänä".
Päivä pelastettu!
Kun Se on niin... Tulin kassajonoon hänen taakseen. Hän vilkaisi. Kääntyi sitten hetken päästä uudestaan ja oikeasti tuijotti päästä varpaisiin. Silleen hölmön näköisenä suu auki. Täysin häikäilemättömästi. Sitten minua tuijottaen töni poikaansa, joka myös sitten pällisteli.
Minulla oli päälläni tämä nro 40 villakangastakki. Ja kyllä minä nautin tästä tilanteesta - omalla sairaalla tavallani!
Tuttu kassahuomasi tilanteen ja suullaan ääneti sanoi "voi hel....tti, kun on yksinkertainen". Ja suureen ääneen siihen perään "kylläpä sitä nyt ollaan niin tyylikkäänä".
Päivä pelastettu!
sunnuntai 14. joulukuuta 2014
Takki kiinni
On ollut hiljaiseloa. Blogissa.
Ei minulla suurta hätää! Ajatukseni ja arkeni on vaan täyttänyt alvaarioprojekti. Se ei tule kotiin, vaan poikani asuntoon. Mutta on kuitenkin sellainen yhteisprojekti.
Olen nauttinut tämän projektin tuomasta yhteisestä ajasta. Se kaikki muu keskustelu projektin lomassa on ollut se tärkein.
Tämän touhuamisen myötä minusta ylipäätään tuntuu, että alan heräämään jostain talvihorroksesta. Minä alan tunnistamaan itsessäni sitä persoonaa,joka minä olen ollut. Minä huomaan miten fyysisen kyntoni paraminen vihdoin alkaa elvyttämään mieltäni.
Oikeasti tuntuu, että tunnelin päässä on valo, joka kirkastuu koko ajan voimakkaammaksi!
Ja näitä pieniä, mutta kuitenkin niin mahdottoman suuria, havaintoja. Uskaltauduin sovittamaan kirpparilla talvitakkia. Vilkakankaista, pohjepituista - kokonumero 40:stä huolimatta. Meni kiinni ja on muiden kommenttien mukaan hyvän näköinen. Itse vähän kakoilen tyköistuvuutta. Mutta opettelen nyt sitten tätä tuntemusta.
Mietiskelin vaan tuossa, että pirun monta talvea on kuljettu takki auki. Koska nro 60:ään ei ole mennyt kiinni ja toisekseen aina on ollut tuskanhiki. En ole tuntenut kylmää. Niin, sekin on jännä, että minä palelen ja joudun pukemaan enemmän vaatetta päälleni.
Lueskelin kommenttinne! Olette ihania. En minä häviä ja vastailen paremmalla ajalla.
Ei minulla suurta hätää! Ajatukseni ja arkeni on vaan täyttänyt alvaarioprojekti. Se ei tule kotiin, vaan poikani asuntoon. Mutta on kuitenkin sellainen yhteisprojekti.
Olen nauttinut tämän projektin tuomasta yhteisestä ajasta. Se kaikki muu keskustelu projektin lomassa on ollut se tärkein.
Tämän touhuamisen myötä minusta ylipäätään tuntuu, että alan heräämään jostain talvihorroksesta. Minä alan tunnistamaan itsessäni sitä persoonaa,joka minä olen ollut. Minä huomaan miten fyysisen kyntoni paraminen vihdoin alkaa elvyttämään mieltäni.
Oikeasti tuntuu, että tunnelin päässä on valo, joka kirkastuu koko ajan voimakkaammaksi!
Ja näitä pieniä, mutta kuitenkin niin mahdottoman suuria, havaintoja. Uskaltauduin sovittamaan kirpparilla talvitakkia. Vilkakankaista, pohjepituista - kokonumero 40:stä huolimatta. Meni kiinni ja on muiden kommenttien mukaan hyvän näköinen. Itse vähän kakoilen tyköistuvuutta. Mutta opettelen nyt sitten tätä tuntemusta.
Mietiskelin vaan tuossa, että pirun monta talvea on kuljettu takki auki. Koska nro 60:ään ei ole mennyt kiinni ja toisekseen aina on ollut tuskanhiki. En ole tuntenut kylmää. Niin, sekin on jännä, että minä palelen ja joudun pukemaan enemmän vaatetta päälleni.
Lueskelin kommenttinne! Olette ihania. En minä häviä ja vastailen paremmalla ajalla.
perjantai 21. marraskuuta 2014
Ravintoterapeutin tapaaminen 13 (part 4)
Tällä kerralla juttelimme enemmänkin näistä salasyömisistäni.
Pohdimme sitä, miksi osa herkutteluista ei tuota vaikeuksia syödä julkisesti ja sitten välillä on näitä, että homma lähtee vähän lapasesta. Todettiin positiivisena kuitenkin se, että enää en osta kerrallaan kuin sen yhden, enkä syö sitä yhdeltä istumalta. Ja että en koe sitä edes oikeastaan hyvänä ja minä en nauti siitä äklö olosta.
Hän on ensimmäinen ihminen, jolle olen puhunut ääneen näistä ja minä olen tuntenut tämän avauksen helpottavana! Hän ei siunaillut eikä tuominnut.
Tämä asiasta avautuminen saattaisi olla se tie, että pääsisin itseni herraksi. Sain nyt vähän niinkuin kotiläksyksi, että yrittäisin ylittää kynnyksen ja puhua tämän ääneen lähimpieni kanssa.
Vielä en ole pystynyt, mutta hyvä avaus minusta on se, että saan purettua näitä tänne.
Jotenkin minulla on sellainen hassu olo, että tämä nutella-seikkailuni tuli pintaan juurikin siksi, että pidän ikäänkuin viimeisiä hetkiä kiinni pikku salaisuudestani. Tai jotain - en tiedä!
Pohdimme sitä, miksi osa herkutteluista ei tuota vaikeuksia syödä julkisesti ja sitten välillä on näitä, että homma lähtee vähän lapasesta. Todettiin positiivisena kuitenkin se, että enää en osta kerrallaan kuin sen yhden, enkä syö sitä yhdeltä istumalta. Ja että en koe sitä edes oikeastaan hyvänä ja minä en nauti siitä äklö olosta.
Hän on ensimmäinen ihminen, jolle olen puhunut ääneen näistä ja minä olen tuntenut tämän avauksen helpottavana! Hän ei siunaillut eikä tuominnut.
Tämä asiasta avautuminen saattaisi olla se tie, että pääsisin itseni herraksi. Sain nyt vähän niinkuin kotiläksyksi, että yrittäisin ylittää kynnyksen ja puhua tämän ääneen lähimpieni kanssa.
Vielä en ole pystynyt, mutta hyvä avaus minusta on se, että saan purettua näitä tänne.
Jotenkin minulla on sellainen hassu olo, että tämä nutella-seikkailuni tuli pintaan juurikin siksi, että pidän ikäänkuin viimeisiä hetkiä kiinni pikku salaisuudestani. Tai jotain - en tiedä!
maanantai 17. marraskuuta 2014
Vanhaan malliin
Kunpa minun ei ikinä olisi tarvinnut kirjoittaa tätä. Mutta pakko minun on.
Aivan entiseen malliin minä voin valehdella itselleni. Huijata itseäni. Pettää itseäni! Monta päivää olen nyt miettinyt, että tämä asia minun pitää saada itsestäni ulos. Monta kertaa olen aloittanut kirjoittamaan - ja yhtä monta kertaa sulkenut läppärin.
Viime päivät ovat olleet erittäin vaikeita. Makeanhimon kanssa eläminen ei ole helppoa. Ja olenkin nyt sitten antanut periksi mieliteoilleni. Tällä kertaa se ei ollutkaan choco banaanit. Niistä pääsin jo eroon. Mutta niin sitä vaan minä keksin koko ajan itselleni uusia kompastuskiviä.
Nyt se sitten on ollut pähkinäsuklaa -levite. Nutella.
Ja en ole kaupassa nyt pystynyt kiertämään sitä. Kolmeen kertaan. Ja se se mistä olen itseni kanssa nyt järkyttynein, minä pystyn syömään aivan vanhaan tapaani koko purkillisen. Tuosta noin vaan. Vaikka se on kamalaa. Ja tosi ällömakeata. Ja ties mitä! Ja minä syön sen salaa. Minä en syö sitä mieheni nähden. Minä aloitan sen jo autossa - matkalla kotiin.
Enkä minä tajua itseäni, että mitä minä siitä saan. Oikeasti se ei ole edes ollut hyvää. Oikeasti pähkinät aiheuttavat vain ongelmia nahkaani. Oikeasti minulla on huono olo sen syömisen jälkeen!
Ja ongelmat sitten vain kertautuvat kun kuvittelen, että vähennän jostain oikeasta ruoasta. Jätän jonkun aterian väliin. Kun ei se toimi. Enkö minä nyt vieläkään ymmärrä, ettei se toimi! Ainoa, mikä mielitekojenkin kanssa toimii, että pitää vielä tarkemmin ateriarytmistä kiinni. Että vielä tarkemmin huolehtii siitä, ettei tule nälkä. Mieluummin vaikka lisää ylimääräisen aterian jos ei muuten pärjää. Makeanhimollekin on nälkäisenä niin helppo antaa periksi. Niin petollisen helppo.
Ei tämä mikään ylitsepääsemätön "romahdus" ole. Onpahan ehkä tervettäkin huomata, että ei tiikeri raidoistaan pääse. Tässä on nyt kyllä ISO pähkinä purtavaksi ja työstettäväksi. Hyvä askel on, että kirjoitan tämän itsestäni ulos. Olen itselleni rehellinen.
Minun pitää varmasti ottaa nämä herkutukset jotekin avoimesti elämääni. Nyt en ole pitkiin aikoihin käynyt iltajäätelöllä. Ehkä se on otettava ohjelmaan uusiksi. Kun en halua makeaa itseltäni kieltääkään ja eikä se ole koko aikana ollut suurempi ongelma. Niin kauan kun olen "sallitusti" itselleni sen suonut. Eikä tämä nutella-seikkailuni mitään nytkään mihinkään romahduta, mutta haluaisin saada hallintaani tällaisen käyttäytymisen, missä ei ole mitään järkeä!
Aivan entiseen malliin minä voin valehdella itselleni. Huijata itseäni. Pettää itseäni! Monta päivää olen nyt miettinyt, että tämä asia minun pitää saada itsestäni ulos. Monta kertaa olen aloittanut kirjoittamaan - ja yhtä monta kertaa sulkenut läppärin.
Viime päivät ovat olleet erittäin vaikeita. Makeanhimon kanssa eläminen ei ole helppoa. Ja olenkin nyt sitten antanut periksi mieliteoilleni. Tällä kertaa se ei ollutkaan choco banaanit. Niistä pääsin jo eroon. Mutta niin sitä vaan minä keksin koko ajan itselleni uusia kompastuskiviä.
Nyt se sitten on ollut pähkinäsuklaa -levite. Nutella.
Ja en ole kaupassa nyt pystynyt kiertämään sitä. Kolmeen kertaan. Ja se se mistä olen itseni kanssa nyt järkyttynein, minä pystyn syömään aivan vanhaan tapaani koko purkillisen. Tuosta noin vaan. Vaikka se on kamalaa. Ja tosi ällömakeata. Ja ties mitä! Ja minä syön sen salaa. Minä en syö sitä mieheni nähden. Minä aloitan sen jo autossa - matkalla kotiin.
Enkä minä tajua itseäni, että mitä minä siitä saan. Oikeasti se ei ole edes ollut hyvää. Oikeasti pähkinät aiheuttavat vain ongelmia nahkaani. Oikeasti minulla on huono olo sen syömisen jälkeen!
Ja ongelmat sitten vain kertautuvat kun kuvittelen, että vähennän jostain oikeasta ruoasta. Jätän jonkun aterian väliin. Kun ei se toimi. Enkö minä nyt vieläkään ymmärrä, ettei se toimi! Ainoa, mikä mielitekojenkin kanssa toimii, että pitää vielä tarkemmin ateriarytmistä kiinni. Että vielä tarkemmin huolehtii siitä, ettei tule nälkä. Mieluummin vaikka lisää ylimääräisen aterian jos ei muuten pärjää. Makeanhimollekin on nälkäisenä niin helppo antaa periksi. Niin petollisen helppo.
Ei tämä mikään ylitsepääsemätön "romahdus" ole. Onpahan ehkä tervettäkin huomata, että ei tiikeri raidoistaan pääse. Tässä on nyt kyllä ISO pähkinä purtavaksi ja työstettäväksi. Hyvä askel on, että kirjoitan tämän itsestäni ulos. Olen itselleni rehellinen.
Minun pitää varmasti ottaa nämä herkutukset jotekin avoimesti elämääni. Nyt en ole pitkiin aikoihin käynyt iltajäätelöllä. Ehkä se on otettava ohjelmaan uusiksi. Kun en halua makeaa itseltäni kieltääkään ja eikä se ole koko aikana ollut suurempi ongelma. Niin kauan kun olen "sallitusti" itselleni sen suonut. Eikä tämä nutella-seikkailuni mitään nytkään mihinkään romahduta, mutta haluaisin saada hallintaani tällaisen käyttäytymisen, missä ei ole mitään järkeä!
keskiviikko 12. marraskuuta 2014
Ravintoterapeutin tapaaminen 13 (part 3)
Kävimme läpi jälleen ruokapyramidia. Tsekkailtiin, mitä minä saan ja miten ravintoni koostuu.
Proteiinithan minulle tulee lähinnä maitotuotteista, lihaa syön hyvin harvoin.
Viljat tuntuvat nyt vähän ongelmallisilta ja ne lisäävät nälän tunnetta ja makean mielitekoja. Tämä kaikki on kuitenkin normaalia. Jatkan kuitenkin.
Rasvoja minä en ole saanut oikein riittävästi. Ja nyt ohjelmaan otettiin öljy - n. ruokalusikallinen päivässä. Kävinkin heti hakemassa valkosipulilla maustetun oliiviöljyn ja lorauttelen sitä salaatteihin. Ja itseasiassa loraus raejuustoon on oikein mainio juttu. Minun makuuni!
Näitä makeita kävimme myös läpi ja pohdimme, miten saisin tietyt salasyömiset kuriin. Kun sinänsä hötötkään ei ole syntiä ja on aivan ok, että niitä kuuluu ruokavalioon (ravintopyramidinkin mukaan) n. 10%:n osuus.
Tässä minulla on työmaata.
Proteiinithan minulle tulee lähinnä maitotuotteista, lihaa syön hyvin harvoin.
Viljat tuntuvat nyt vähän ongelmallisilta ja ne lisäävät nälän tunnetta ja makean mielitekoja. Tämä kaikki on kuitenkin normaalia. Jatkan kuitenkin.
Rasvoja minä en ole saanut oikein riittävästi. Ja nyt ohjelmaan otettiin öljy - n. ruokalusikallinen päivässä. Kävinkin heti hakemassa valkosipulilla maustetun oliiviöljyn ja lorauttelen sitä salaatteihin. Ja itseasiassa loraus raejuustoon on oikein mainio juttu. Minun makuuni!
Näitä makeita kävimme myös läpi ja pohdimme, miten saisin tietyt salasyömiset kuriin. Kun sinänsä hötötkään ei ole syntiä ja on aivan ok, että niitä kuuluu ruokavalioon (ravintopyramidinkin mukaan) n. 10%:n osuus.
Tässä minulla on työmaata.
maanantai 10. marraskuuta 2014
Kehässä 2
Minulta jäi kertomatta, että nyt lauantaina minusta kävi ensimmäisen kerran se, ettei tuttavani tunnistanut minua heti!
Odotimme omaa vuoroamme ja tämä tuttavani tuli seuraamaan oman rotunsa arvostelua siihen kehän laidalle. Tervehdin häntä ja hän vastasi "yliolkaisesti" takaisin.
Koska hän on ulkomuototuomari (koirien), niin en sen enempää tuppautunut juttusille ja hänellä oli siinä sitten muita juttukavereita.
Satuimme sitten vessajonoon yhtäaikaa ja hän vilkaisi minua kerran. Kääntyi sitten uudestaan ja näin hänen silmistään, että nyt hän oivalsi kuka olen. Ei kommentoinut asiasta mitään, mutta muuten rupateltiin "entiseen" tapaamme.
Ja myös eräs toinenkin ihminen ohitettuamme kääntyi takaisin sanoen "sinähän se olet"!
Nämä kyllä tuntuivat, ja tuntuvat edelleen, mahdottoman hyvältä. Vaikkakaan en meinaa käsittää. Mutta on se aivan totta, että muutos on melkoinen.
Odotimme omaa vuoroamme ja tämä tuttavani tuli seuraamaan oman rotunsa arvostelua siihen kehän laidalle. Tervehdin häntä ja hän vastasi "yliolkaisesti" takaisin.
Koska hän on ulkomuototuomari (koirien), niin en sen enempää tuppautunut juttusille ja hänellä oli siinä sitten muita juttukavereita.
Satuimme sitten vessajonoon yhtäaikaa ja hän vilkaisi minua kerran. Kääntyi sitten uudestaan ja näin hänen silmistään, että nyt hän oivalsi kuka olen. Ei kommentoinut asiasta mitään, mutta muuten rupateltiin "entiseen" tapaamme.
Ja myös eräs toinenkin ihminen ohitettuamme kääntyi takaisin sanoen "sinähän se olet"!
Nämä kyllä tuntuivat, ja tuntuvat edelleen, mahdottoman hyvältä. Vaikkakaan en meinaa käsittää. Mutta on se aivan totta, että muutos on melkoinen.
lauantai 8. marraskuuta 2014
Kehässä
Tänään olin kehässä pienemmän rotuisen koiramme kanssa. Eihän se ole sinänsä uutta.
Mutta se on, että nyt en kertaakaan ajatellut miltä minä mahdan näyttää! Minä en juuri edes hengästynyt! Ja minä vedin koiran kanssa useamman ringin - ilman, että ajattelin "lopeta jo"!
Minä halusin mennä myös ryhmäkehään koirani kanssa, eikä tullut mieleenkään laistaa sitä millään tekosyyllä!
Nämä on minulle tärkeitä etappeja. Ja tuntuu pirun hyvälle. Ei se halu isommankaan esittämiseen ole enää kaukana.
Mutta se on, että nyt en kertaakaan ajatellut miltä minä mahdan näyttää! Minä en juuri edes hengästynyt! Ja minä vedin koiran kanssa useamman ringin - ilman, että ajattelin "lopeta jo"!
Minä halusin mennä myös ryhmäkehään koirani kanssa, eikä tullut mieleenkään laistaa sitä millään tekosyyllä!
Nämä on minulle tärkeitä etappeja. Ja tuntuu pirun hyvälle. Ei se halu isommankaan esittämiseen ole enää kaukana.
torstai 6. marraskuuta 2014
Kuvapäivitys
Toivottu kuvaa, missä mennään tällä hetkellä. Olen nyt valmis laittamaan, vaikka koville ottaakin. Laitan myös uudelleen sen kesän 2013 juhannuskuvan, ettei tarvitse penkoa sitä vanhoista päivityksistä. Tämä uudempi kuva on sitten kännykällä otettu, että laatu ei päätä huimaa. Mutta ehkä siitä oleellisen näkee.
.jpg)
keskiviikko 5. marraskuuta 2014
Ravintoterapeutin tapaaminen 13 (part 2)
Aika paljon keskustelimme nyt tällä kertaa näistä viljoista.
Olen siis syönyt nyt tattaripuuroa. Ja huomannut, että atooppinen ihoni on ollut selvästi huonompi ja hankalampi tattarin syömisen alettua. RT kysyi, onko minulla nikkeliallergia. Ja eihän minulla ole sitä testein tutkittu, mutta kyllähän esim. rintsikoiden hakaset kutiavat ja varsinkin sitten kun riisun ne pois. Rituaali on oikein selän raapiminen sen jälkeen.
No, kun on sitten sellainen mahdollisuus, että nikkeliallergiset voivat reagoida myös tiettyihin ruoka-aineisiin. Ja tattari kuuluu näihin. Myös hirssi.
Nythän tämä on sitten sangen mielenkiintoista. Kun on se keliakia, joka sulkee kotimaiset viljat. Ja nyt sitten olen tilanteessa, että ehkä mikään ei käy.
Sovimme nyt niin, että jatkan kuitenkin viljan kokeilua ja siten, että otan puhdaskauran käyttöön ja rinnalle nyt hirssi. Ja koitan vaihdella niitä siten, että sitä hirssiä ei tulisi nyt niin usein. Kun näissä saattaa olla sellainen tilanne, että pienempiä määriä voi kestää silloin tällöin.
Tämä on niin tätä. Mutta tuttujahan nämä ruokaongelmat ja rajoitukset ovat minulle.
Olen siis syönyt nyt tattaripuuroa. Ja huomannut, että atooppinen ihoni on ollut selvästi huonompi ja hankalampi tattarin syömisen alettua. RT kysyi, onko minulla nikkeliallergia. Ja eihän minulla ole sitä testein tutkittu, mutta kyllähän esim. rintsikoiden hakaset kutiavat ja varsinkin sitten kun riisun ne pois. Rituaali on oikein selän raapiminen sen jälkeen.
No, kun on sitten sellainen mahdollisuus, että nikkeliallergiset voivat reagoida myös tiettyihin ruoka-aineisiin. Ja tattari kuuluu näihin. Myös hirssi.
Nythän tämä on sitten sangen mielenkiintoista. Kun on se keliakia, joka sulkee kotimaiset viljat. Ja nyt sitten olen tilanteessa, että ehkä mikään ei käy.
Sovimme nyt niin, että jatkan kuitenkin viljan kokeilua ja siten, että otan puhdaskauran käyttöön ja rinnalle nyt hirssi. Ja koitan vaihdella niitä siten, että sitä hirssiä ei tulisi nyt niin usein. Kun näissä saattaa olla sellainen tilanne, että pienempiä määriä voi kestää silloin tällöin.
Tämä on niin tätä. Mutta tuttujahan nämä ruokaongelmat ja rajoitukset ovat minulle.
tiistai 4. marraskuuta 2014
Ravintoterapeutin tapaaminen 13 (part 1)
Päivän paino 88kg. Viime kerrasta -1kg.
Olen erittäin tyytyväinen, koska tämä ei ole ollut helppo jakso. Oli pysynyt alle 90kg - jota vähän pelkäsin kuitenkin.
Olen erittäin tyytyväinen, koska tämä ei ole ollut helppo jakso. Oli pysynyt alle 90kg - jota vähän pelkäsin kuitenkin.
maanantai 3. marraskuuta 2014
Ravintoterapeutin tapaaminen 12 (part 4)
RT:ni kertoi minulle myös, että painonpudotukseni on upea saavutus. Ja kysyi minulta, että ymmärränkö, että tämä pudotus on niin hieno - jopa leikatulle tämä olisi hieno saavutus.
Ymmärränhän minä sen tavallaan, mutta hassua silti, että kun luen tai kuulen muiden painonpudotusmääriä, jotka alkaa 3:lla tai 4:lla, niin minä olen aivan "waude"! Ja jotenkin en nyt tajua ollenkaan sitä, että myös minun lukemani on waude!!! Hassua.
Ja ymmärtääkseni minä olen pudottanut yli 50% ylipainostani. En niin tarkkaan laske, koska nämä lukemat ei ole se juttu. Mutta välillä helpottaa ymmärtämään tekosiani.
Seuraava tapaamisemme onkin jo huomenna! Minulla ei ole nyt oikein tuntumaa, että missä nyt mennään suhteessa viime kertaan. On sellainen olo, puuroiluista ja sen mukanaan tuomasta nälästä & makeanhimosta huolimatta, että ei ehkä ole mennyt suuntaan eikä toiseen. Minä en kuolemaksenikaan muista, että menikö yhdet "motivaatiohousut" kiinni edellisen tapaamisen aikaan! Nyt ne kuitenkin menee kiinni. Ja aivan seisaaltaan - ei tarvitse mennä sänkyyn selälleen ja vetää mahaa sisään selkärankaan asti.
Laitanpa Indonesian kuvia vaihteeksi.
Ymmärränhän minä sen tavallaan, mutta hassua silti, että kun luen tai kuulen muiden painonpudotusmääriä, jotka alkaa 3:lla tai 4:lla, niin minä olen aivan "waude"! Ja jotenkin en nyt tajua ollenkaan sitä, että myös minun lukemani on waude!!! Hassua.
Ja ymmärtääkseni minä olen pudottanut yli 50% ylipainostani. En niin tarkkaan laske, koska nämä lukemat ei ole se juttu. Mutta välillä helpottaa ymmärtämään tekosiani.
Seuraava tapaamisemme onkin jo huomenna! Minulla ei ole nyt oikein tuntumaa, että missä nyt mennään suhteessa viime kertaan. On sellainen olo, puuroiluista ja sen mukanaan tuomasta nälästä & makeanhimosta huolimatta, että ei ehkä ole mennyt suuntaan eikä toiseen. Minä en kuolemaksenikaan muista, että menikö yhdet "motivaatiohousut" kiinni edellisen tapaamisen aikaan! Nyt ne kuitenkin menee kiinni. Ja aivan seisaaltaan - ei tarvitse mennä sänkyyn selälleen ja vetää mahaa sisään selkärankaan asti.
Laitanpa Indonesian kuvia vaihteeksi.
 |
| Singapore Zoo'sta. Tämä kuva ja muisto on saanut uuden projektin liikkeelle ;) |
 |
| Nusa Penidalla Dream Beach. Yksi parhaimmistoa. |
 |
| Matkalla Ringan saarelle. |
sunnuntai 26. lokakuuta 2014
Puuroilua
Sitä on harjoiteltu sitten puuron syöntiä, että saadaan kuitua ruokavalioon.
Tattarista olen lähinnä tehnyt, maitoon mikrotettuna. Ja päälle puolukkahilloa. Hyväähän se on.
Mutta. En ole nyt varma, että reagoiko minun nahkani nyt tattarillekin? Iho on ollut huonompana. Ja se on raivostuttavan rasittavaa! Riisille tiedän oireilevani. Pitää varmaan kokeilla hirssiä.
Ja olen ollut huomaavinani tämän viljan mukaantulon jälkeen, että minulla on koko ajan nälkä. Ja koko ajan aivan sietämätön makeanhimo.
Nyt on ollut selvästi vaikeampaa tehdä "hyviä" valintoja ruoka-aikaan! Rytmistä olen pitänyt silti kiinni.
Sellainen harmitus olo on nyt päällänsä.
Tattarista olen lähinnä tehnyt, maitoon mikrotettuna. Ja päälle puolukkahilloa. Hyväähän se on.
Mutta. En ole nyt varma, että reagoiko minun nahkani nyt tattarillekin? Iho on ollut huonompana. Ja se on raivostuttavan rasittavaa! Riisille tiedän oireilevani. Pitää varmaan kokeilla hirssiä.
Ja olen ollut huomaavinani tämän viljan mukaantulon jälkeen, että minulla on koko ajan nälkä. Ja koko ajan aivan sietämätön makeanhimo.
Nyt on ollut selvästi vaikeampaa tehdä "hyviä" valintoja ruoka-aikaan! Rytmistä olen pitänyt silti kiinni.
Sellainen harmitus olo on nyt päällänsä.
torstai 16. lokakuuta 2014
Hyvä kävely!!!!
Nythän minä tajusin, että ei tämä minun "suoriutuminen" ole pelkästään kunnosta kiinni. Oleellinen tekijä on minun keuhkojeni tila.
Tänään olimme sen ryhmän kanssa taas sauvakävelyllä ja minä suoriuduin hyvin. Ja tajusin, että nyt minun oli helppo hengittää ja kakkineen oli kevyempi edetä.
Ja olihan nuo keuhkot tässä taas vähän pidempään tukkoisemmat. Olen joutunut tuplaamaan lääkityksen.
Tunne oli nyt niin hyvä, että illalla kahville mennessämme pyysin isäntää jättämään minut n. 2,5km aikaisemmin kyydistä ja me isompien kanssa käveltiin loppumatka.
Tänään olimme sen ryhmän kanssa taas sauvakävelyllä ja minä suoriuduin hyvin. Ja tajusin, että nyt minun oli helppo hengittää ja kakkineen oli kevyempi edetä.
Ja olihan nuo keuhkot tässä taas vähän pidempään tukkoisemmat. Olen joutunut tuplaamaan lääkityksen.
Tunne oli nyt niin hyvä, että illalla kahville mennessämme pyysin isäntää jättämään minut n. 2,5km aikaisemmin kyydistä ja me isompien kanssa käveltiin loppumatka.
maanantai 13. lokakuuta 2014
Ihana kommentti
Eilen minä sain ensimmäisen kerran kommentin "herranjestas, en meinnannut tuntea".
Tuntuihan Se mielettömän hyvälle!
Sellaiselta ihmiseltä, jonka olen viimeksi nähnyt yli vuosi sitten.
Tuntuihan Se mielettömän hyvälle!
Sellaiselta ihmiseltä, jonka olen viimeksi nähnyt yli vuosi sitten.
torstai 9. lokakuuta 2014
Hyvä liikuntakokemus!
Tänään siinä kehontuntemusryhmässä oli alkutreeninä "sulkapalloa".
Se oli minusta kivaa!!!
Minulle tuli jopa sellainen olo, että tätähän voisi mennä omaehtoisestikin pelailemaan. Mietin vaan kuka minun kanssani lähtisi.
Kyllähän miehenikin voisi innostua. En vaan ole varma haluanko hänen kanssaan. Koska hän on niin kilpailuhenkinen, että en usko hänen malttavan vain pelailla.
Täytyy miettiä keneltä kysyisi!
Se oli minusta kivaa!!!
Minulle tuli jopa sellainen olo, että tätähän voisi mennä omaehtoisestikin pelailemaan. Mietin vaan kuka minun kanssani lähtisi.
Kyllähän miehenikin voisi innostua. En vaan ole varma haluanko hänen kanssaan. Koska hän on niin kilpailuhenkinen, että en usko hänen malttavan vain pelailla.
Täytyy miettiä keneltä kysyisi!
keskiviikko 8. lokakuuta 2014
Ravintoterapeutin tapaaminen 12 (part 3)
Ja se toinen juttu mistä puhuttiin ja joka sai minut ymmälleen; roikkokeskustelu.
RT:ni otti asian puheeksi ja kysyi missä mielestäni mennän. Ja kerroin, että en ole vielä kokenut mitenkään ongelmaksi. Tokihan löysää nahkaa on. Vähän joka puolella, mutta mielestäni ihmeen vähän. Enkä koe, että suuremmin haittaisivat. Mahanahkan alunen on tietysti koko ajan enemmän tai vähemmän hikinihkeä, mutta hiertymiä tms ei ole ilmaantunut.
Itselleni mahdollinen roikkoleikkaus ei ole vielä tullut mieleenkään, koska silkkaa läskiä on vielä reilusti. RT:ni oli kuitenkin sitä mieltä, että hän keskustelee kirurgin kanssa käytännöistä ja kriteereistä. Ja tiedustelee, missä vaiheessa minulle varataan vastaanottoaikaa hänelle.
Huh!
RT:ni otti asian puheeksi ja kysyi missä mielestäni mennän. Ja kerroin, että en ole vielä kokenut mitenkään ongelmaksi. Tokihan löysää nahkaa on. Vähän joka puolella, mutta mielestäni ihmeen vähän. Enkä koe, että suuremmin haittaisivat. Mahanahkan alunen on tietysti koko ajan enemmän tai vähemmän hikinihkeä, mutta hiertymiä tms ei ole ilmaantunut.
Itselleni mahdollinen roikkoleikkaus ei ole vielä tullut mieleenkään, koska silkkaa läskiä on vielä reilusti. RT:ni oli kuitenkin sitä mieltä, että hän keskustelee kirurgin kanssa käytännöistä ja kriteereistä. Ja tiedustelee, missä vaiheessa minulle varataan vastaanottoaikaa hänelle.
Huh!
maanantai 6. lokakuuta 2014
My dream team
Siinä olen onnekas, että olen saanut ympärilleni trion, jonka kanssa teen nyt töitä monella saralla. Ja minä olen ottanut tämän avun vastaan.
Tärkeimpänä teamissani on ravitsemustetapeuttini. Ja onhan minun psykologini kyllä oikeastaan aivan yhtä tärkeä! Mielenterveystoimiston asiakkaaksi ajauduin oikeastaan aluksi muista syistä, mutta kyllä siellä viimeaikoina on paljon purettu näitä lihavuuteen liittyviä traumojani. Koko elämäni ajalta.
Miekkarin kautta olen myös saanut sen oman "Personal trainerini", joka pitää minulle yksityisiä kuntosalitreenejä ja joka vetää nyt myös sitä pientä ryhmää, johon osallistun.
Pitkä prosessihan tämä on, mutta minä tunnen, että minulla on nyt oikeat keinot. Oikeat palikat käsissäni. Ja oikea tahtotila.
Tärkeimpänä teamissani on ravitsemustetapeuttini. Ja onhan minun psykologini kyllä oikeastaan aivan yhtä tärkeä! Mielenterveystoimiston asiakkaaksi ajauduin oikeastaan aluksi muista syistä, mutta kyllä siellä viimeaikoina on paljon purettu näitä lihavuuteen liittyviä traumojani. Koko elämäni ajalta.
Miekkarin kautta olen myös saanut sen oman "Personal trainerini", joka pitää minulle yksityisiä kuntosalitreenejä ja joka vetää nyt myös sitä pientä ryhmää, johon osallistun.
Pitkä prosessihan tämä on, mutta minä tunnen, että minulla on nyt oikeat keinot. Oikeat palikat käsissäni. Ja oikea tahtotila.
lauantai 4. lokakuuta 2014
Ensimmäistä kertaa
Kävin laskemassa pitkästä aikaa BMI:n muutosta. Sehän oli suurimmillaan jotain päälle 52 ja nyt lukema oli 33,9
Jos oikein muistan.
Mutta se laskuri näytti myös luvun 24 ja jotain. En katsonut sitä sen tarkemmin. Mutta se jäi vaivaamaan minua.
Viime yönä piti mennä uudestaan katsomaan ja olihan se lukema, että mitä on matkaa johonkin ihannepainoon! Ylärajalle ehkä.
Ensimmäisen kerran tajuntaani iski ajatus, että tuo lukema ei ole mahdoton. Tuo lukema on jo ihan inhimillinen. Minulle! Jollekin toiselle se olisi järkyttävä.
Tai kun minä olisin joskus noissa lukemissa ymmärtänyt tehdä asialle jotain! Järkevästi! En olisi yrittänyt mitään kuureja - olisin vain syönyt säännöllisesti. Mutta turhahan tällaista on märehtiä. Minun tieni on ollut tämä ja onneksi edes nyt olen löytänyt avun.
Onneksi tielleni osui juuri tämä ravintoenkelini, joka näki minut ja ymmärsi "kieleni". Kyllä hän on elämäni pelastaja!
Sen verran tuosta reilu 24kg:stä - ei minun tavoitteeni ole mihinkään muuttunut. Se on edelleen se, että haluaisin pystyä esittämään koiranäytelmissä sen meidän isomman neidin!
Eikä se ole enää hirveän kaukana. Ajatuksiini on jo tullut, että mihin voisin ilmoittaa! Ja nyt näen sellaisen ehkä mahdollisuuden "ympyrän sulkeutumiseen". Sillä 2013 tammikuussahan minulle kävi se, että en pystynyt esittämään sitä pienempää koiraamme ja tämä minun prosessi käynnistyi. Silloin tajusin, että jos aion elää niin minun on tehtävä jotain!
Nyt minä oivalsin, että ensi tammikuussa olisi mahdollisuus mennä sinne samaan näytelmään ja esittää se meidän isompi neiti. Alusta loppuun!
(Tämä ajatus saa vaan jo ajatustasolla kyyneleet silmiini... Että voisi olla aika kamalaa katsottavaa jos oikeasti toteutuu!)
Jos oikein muistan.
Mutta se laskuri näytti myös luvun 24 ja jotain. En katsonut sitä sen tarkemmin. Mutta se jäi vaivaamaan minua.
Viime yönä piti mennä uudestaan katsomaan ja olihan se lukema, että mitä on matkaa johonkin ihannepainoon! Ylärajalle ehkä.
Ensimmäisen kerran tajuntaani iski ajatus, että tuo lukema ei ole mahdoton. Tuo lukema on jo ihan inhimillinen. Minulle! Jollekin toiselle se olisi järkyttävä.
Tai kun minä olisin joskus noissa lukemissa ymmärtänyt tehdä asialle jotain! Järkevästi! En olisi yrittänyt mitään kuureja - olisin vain syönyt säännöllisesti. Mutta turhahan tällaista on märehtiä. Minun tieni on ollut tämä ja onneksi edes nyt olen löytänyt avun.
Onneksi tielleni osui juuri tämä ravintoenkelini, joka näki minut ja ymmärsi "kieleni". Kyllä hän on elämäni pelastaja!
Sen verran tuosta reilu 24kg:stä - ei minun tavoitteeni ole mihinkään muuttunut. Se on edelleen se, että haluaisin pystyä esittämään koiranäytelmissä sen meidän isomman neidin!
Eikä se ole enää hirveän kaukana. Ajatuksiini on jo tullut, että mihin voisin ilmoittaa! Ja nyt näen sellaisen ehkä mahdollisuuden "ympyrän sulkeutumiseen". Sillä 2013 tammikuussahan minulle kävi se, että en pystynyt esittämään sitä pienempää koiraamme ja tämä minun prosessi käynnistyi. Silloin tajusin, että jos aion elää niin minun on tehtävä jotain!
Nyt minä oivalsin, että ensi tammikuussa olisi mahdollisuus mennä sinne samaan näytelmään ja esittää se meidän isompi neiti. Alusta loppuun!
(Tämä ajatus saa vaan jo ajatustasolla kyyneleet silmiini... Että voisi olla aika kamalaa katsottavaa jos oikeasti toteutuu!)
perjantai 3. lokakuuta 2014
Ravintoterapeutin tapaaminen 12 (part 2)
Tämä käynti oli kaikenkaikkiaan hyvin jännittävä. Keskusteluun tuli pari sellaista asiaa, että en osannut niitä odottaa. Ja hämmästyin kovin.
Ravintoenkelini otti puheeksi tämän painonpudotustahdin. Eli hän on sitä mieltä, että nyt pitää pudotustahtia saada hidastumaan. Ihanne olisi se n. 500g viikossa. Kevään jumituksen jälkeen pudotustahti on ollut taas sitä melkein kilo/viikko.
Ja tämähän tarkoittaa sitä, että minua kehotettiin syömään enemmän. Siis pyhä jysäys - minua ei ole kyllä eläissäni käsketty syömään enemmän. Päinvastoin on kysytty mitä syön ja mistä voisin vähentää...
Pudotustahti olisi nyt sen vuoksi saatava hitaammaksi, ettei elimistöstäni häviäisi kaikki hivenaineet ja vitamiinit. Tai jotain sinne päin. Muutoinkin olemme nyt niissä lukemissa, että joudutaan varmastikin kohta varmistamaan verikokein elimistöni tilaa.
Se mitä nyt sovittiin syömisiini tehtävän muutosta on, että otan mukaan viljatuotteita. Edelleenkään en uskalla käyttää leipää kotona, mutta puuroa lupasin nyt ottaa valikoimaani mukaan. Kävinkin heti ostamassa tattariryynejä ja maitoon keitettynä nyt syön aamupuuron, jonka maustan hillolla tai marjoilla. Ostin myös paahdettuja pellavansiemeniä lisättäväksi viiliin, jugurttiin tai rahkaan. Muutoin jatkan samalla hyväksi havaitulla linjalla. Ja tärkeimpänä tietenkin se, että pidän ruokailuajoistani kiinni.
Tätä tietoa nyt sulattelen ja yritän saada itseni tajuamaan, etten ole enää sairaalloisen lihava. Miten pääkoppa voikin tulla näin jälkijunassa? Ravitsemusenkelini sanoi, että kun tulin käytävällä häntä vastaan, niin minun olemus ei ole enää huomattavan lihavan ihmisen olemus. Vaan alan kuulema näyttämään "normi-ihmiseltä". Kaipa oma päänikin tämän joskus sisäistää.
Ravintoenkelini otti puheeksi tämän painonpudotustahdin. Eli hän on sitä mieltä, että nyt pitää pudotustahtia saada hidastumaan. Ihanne olisi se n. 500g viikossa. Kevään jumituksen jälkeen pudotustahti on ollut taas sitä melkein kilo/viikko.
Ja tämähän tarkoittaa sitä, että minua kehotettiin syömään enemmän. Siis pyhä jysäys - minua ei ole kyllä eläissäni käsketty syömään enemmän. Päinvastoin on kysytty mitä syön ja mistä voisin vähentää...
Pudotustahti olisi nyt sen vuoksi saatava hitaammaksi, ettei elimistöstäni häviäisi kaikki hivenaineet ja vitamiinit. Tai jotain sinne päin. Muutoinkin olemme nyt niissä lukemissa, että joudutaan varmastikin kohta varmistamaan verikokein elimistöni tilaa.
Se mitä nyt sovittiin syömisiini tehtävän muutosta on, että otan mukaan viljatuotteita. Edelleenkään en uskalla käyttää leipää kotona, mutta puuroa lupasin nyt ottaa valikoimaani mukaan. Kävinkin heti ostamassa tattariryynejä ja maitoon keitettynä nyt syön aamupuuron, jonka maustan hillolla tai marjoilla. Ostin myös paahdettuja pellavansiemeniä lisättäväksi viiliin, jugurttiin tai rahkaan. Muutoin jatkan samalla hyväksi havaitulla linjalla. Ja tärkeimpänä tietenkin se, että pidän ruokailuajoistani kiinni.
Tätä tietoa nyt sulattelen ja yritän saada itseni tajuamaan, etten ole enää sairaalloisen lihava. Miten pääkoppa voikin tulla näin jälkijunassa? Ravitsemusenkelini sanoi, että kun tulin käytävällä häntä vastaan, niin minun olemus ei ole enää huomattavan lihavan ihmisen olemus. Vaan alan kuulema näyttämään "normi-ihmiseltä". Kaipa oma päänikin tämän joskus sisäistää.
torstai 2. lokakuuta 2014
INHOAN
Milloin liikkuminen muuttuu helpommaksi? Minä en kestä tätä, että en kyllä saa minkäänlaista nautintoa.
Ja ryhmässä minä menen aivan nippuun. Ahdistun ja kaikki tarmoni menee siihen kun nielen itkua.
Tänään kävimme sauvakävelemässä ja tuntuu, ettei tästä mitään tule. Suurin vikahan on omassa päässäni!
Arvatkaa vaan voinko minä mihinkään vesijumppaan mennä? Kun tämänkin jälkeen on ihan hukassa.
Ja ryhmässä minä menen aivan nippuun. Ahdistun ja kaikki tarmoni menee siihen kun nielen itkua.
Tänään kävimme sauvakävelemässä ja tuntuu, ettei tästä mitään tule. Suurin vikahan on omassa päässäni!
Arvatkaa vaan voinko minä mihinkään vesijumppaan mennä? Kun tämänkin jälkeen on ihan hukassa.
tiistai 30. syyskuuta 2014
Ravintoterapeutin tapaaminen 12 (part 1)
Apua, apua. En usko itsekään mitä olen tehnyt. Itku tuli, eikä siitä meinannut tulla loppuakaan. Ja tärinä ei ole loppunut vieläkään!
Päivän paino 89kg. KAHDEKSANKYMMENTÄ YHDEKSÄN. Kasilla alkava! Siitä on yli 20 vuotta aikaa kun tällaisissa lukemissa olen ollut.
Jakson pudotus 3,8 ja kokonaispudotus 44,7. Suurimmasta painostani 48,7.
Nyt on aika hyvä fiilis!!!
Päivän paino 89kg. KAHDEKSANKYMMENTÄ YHDEKSÄN. Kasilla alkava! Siitä on yli 20 vuotta aikaa kun tällaisissa lukemissa olen ollut.
Jakson pudotus 3,8 ja kokonaispudotus 44,7. Suurimmasta painostani 48,7.
Nyt on aika hyvä fiilis!!!
keskiviikko 24. syyskuuta 2014
Vaikuttaako lihavuushistoria
Tässä nyt on tullut useampikin asia mieleen sen suhteen, että miten lihavuushistoria vaikuttaa erinäisiin asioihin. Ja olen tullut tulokseen omalla kohdallani, että kyllä se taitaa vaikuttaa.
Kun meitä lihavia on niin erilaisia - kuka on ollut lapsesta saakka enemmän tai vähemmän lihava, kuka lihonut murrosiässä ja toiset sitten vasta aikuisiällä, naiset yleisimmin kai raskauden jälkeen. Ja miten tämä sitten vaikuttaa yksilöön.
Omalta kohdaltani vaikkapa tuo liikunta. Kun olen ollut aina lihava ja koskaan en ole oikeastaan nauttinut liikunnasta. Ja nytkin se tuntuu niin vaikealta. Minulta puuttuu luontainen halu liikkumiseen. Siis sellaiseen säännölliseen harrastamiseen. Olisiko minun helpompi ottaa liikunta tämän elämänmuutokseni avuksi, jos minulla olisi takaraivossani sieltä lapsuudesta/nuoruudesta miellyttävät liikkumisen muistot? Luulen, että olisi.
Minähän käyn nyt salilla kerran viikossa ja on sitä edistymistä tapahtunut, mutta en minä siitä mitään erikoisempia kikcsejä saa. Joka kerta minun tekisi mieleni peruuttaa menoni, mutta koska "personal trainerini" on niin ihana, niin en kehtaa perua vaan pakotan itseni menemään. Ja kyllä minä vähän saan siitä hyvän mielen kun huomaan, että onhan edistystä tapahtunut.
Minä joudun tekemään paljon töitä, että saisin tämän liikunnan tuntumaan miellyttävältä ja haluttavalta. Ja minun varmaan pitäisi löytää sellainen laji, josta tykkäisin. Minulla ei ole vaan minkäänlaista aavistustakaan, mitä se voisi olla! Ja se kynnys, että saisin itseni kokeilemaan eri lajeja, on korkea. Himalajan korkuinen...
Sitten tämä omakuva ja käsitys itsestäni. Luulen siihenkin suuresti vaikuttaneen sen, että olen ollut aina lihava ja jotenkin lapsuudesta saakka peitellyt itseäni ja hävennyt milloin mitäkin. Vieläkään minä en osaa pitää suht' tyköistuvia vaatteita. Ja nautin tavallaan niistä liian isoista vaatteista. Ainahan minä olen peitellyt itseäni väljien (tosin lihavimmillani ollessani mikään ei kyllä ollut väljä) vaatteiden alle. Ja mustien vaatteiden alle. Ja kuvitellut, että ne peittävät jotain!
Olisiko suhtautumiseni juuri vaatetukseenkin toisenlainen, jos minä joskus olisin ollut normaalikokoinen ja pukeutunut kokoni mukaisesti? Jos minulla olisi se käsitys itsestäni tyköistuvissa vaatteissa, niin olisiko minun nyt helpompi palata niihin? Luulenpa, että olisi.
Miten paljon elämäni kestänyt lihavuus on vaikuttanut sosiaalisiin suhteisiini. Sosiaalisiin kanssakäymisiin. En ole koskaan voinut mennä yhteissaunaan, edes parhaimpien kavereideni kanssa. Uimahallia en voi kuvitellakaan - siihen tosin sitten vielä vaikuttaa atooppinen ihoni. Uimarannallekaan en ole juuri voinut mennä. Ainakaan millekään suositulle. Tänä kesänä kyllä ylitin kynnystä aika paljon kun kävimme uimassa (hiljaisilla rannoilla), niin en kääntynyt pois jos siellä oli muita. Ja se sama ajatus, että jos minulla olisi nuoruudesta kokemuksia näistä asioista, niin olisiko minun nyt helpompi?
Esim. juuri tuo sauna, joka on supisuomalainen seurustelumuoto. Ja minulle on aina ollut lähes painajainen kyläillessä tuo saunoiminen. Kun joku kuitenkin ehdottaa, että mennään me naiset ensiksi saunaan... Minä olen sitten yleensä kieltäytynyt saunasta vetoamalla ihooni. Koska puolisonikin on tietenkin "innoissaan" menossa miesten kanssa saunaan - sen kerran kun kavereiden kanssa pääsee keskenään saunomaan. Nyt olen kyllä tästä pystynyt puhumaan hänelle ja vääntänyt rautalangan, että jos me emme mene yhdessä, niin minä en mene naisten kanssa enkä yksinänikään. Helpompi on sitten olla saunomatta.
Kuinka paljon tämä omakuvani onkaan kärsinyt lihavuudestani. Olisiko se kärsinyt vähemmän jos olisin lihonut vasta aikuisiällä? En tiedä. Oletan, että olisi. Jokatapauksessa nyt teen kovasti töitä itseni kanssa, että näkisin itseni sellaisena kun nyt olen. Ja osaisin nauttia näkemästäni.
Kun meitä lihavia on niin erilaisia - kuka on ollut lapsesta saakka enemmän tai vähemmän lihava, kuka lihonut murrosiässä ja toiset sitten vasta aikuisiällä, naiset yleisimmin kai raskauden jälkeen. Ja miten tämä sitten vaikuttaa yksilöön.
Omalta kohdaltani vaikkapa tuo liikunta. Kun olen ollut aina lihava ja koskaan en ole oikeastaan nauttinut liikunnasta. Ja nytkin se tuntuu niin vaikealta. Minulta puuttuu luontainen halu liikkumiseen. Siis sellaiseen säännölliseen harrastamiseen. Olisiko minun helpompi ottaa liikunta tämän elämänmuutokseni avuksi, jos minulla olisi takaraivossani sieltä lapsuudesta/nuoruudesta miellyttävät liikkumisen muistot? Luulen, että olisi.
Minähän käyn nyt salilla kerran viikossa ja on sitä edistymistä tapahtunut, mutta en minä siitä mitään erikoisempia kikcsejä saa. Joka kerta minun tekisi mieleni peruuttaa menoni, mutta koska "personal trainerini" on niin ihana, niin en kehtaa perua vaan pakotan itseni menemään. Ja kyllä minä vähän saan siitä hyvän mielen kun huomaan, että onhan edistystä tapahtunut.
Minä joudun tekemään paljon töitä, että saisin tämän liikunnan tuntumaan miellyttävältä ja haluttavalta. Ja minun varmaan pitäisi löytää sellainen laji, josta tykkäisin. Minulla ei ole vaan minkäänlaista aavistustakaan, mitä se voisi olla! Ja se kynnys, että saisin itseni kokeilemaan eri lajeja, on korkea. Himalajan korkuinen...
Sitten tämä omakuva ja käsitys itsestäni. Luulen siihenkin suuresti vaikuttaneen sen, että olen ollut aina lihava ja jotenkin lapsuudesta saakka peitellyt itseäni ja hävennyt milloin mitäkin. Vieläkään minä en osaa pitää suht' tyköistuvia vaatteita. Ja nautin tavallaan niistä liian isoista vaatteista. Ainahan minä olen peitellyt itseäni väljien (tosin lihavimmillani ollessani mikään ei kyllä ollut väljä) vaatteiden alle. Ja mustien vaatteiden alle. Ja kuvitellut, että ne peittävät jotain!
Olisiko suhtautumiseni juuri vaatetukseenkin toisenlainen, jos minä joskus olisin ollut normaalikokoinen ja pukeutunut kokoni mukaisesti? Jos minulla olisi se käsitys itsestäni tyköistuvissa vaatteissa, niin olisiko minun nyt helpompi palata niihin? Luulenpa, että olisi.
Miten paljon elämäni kestänyt lihavuus on vaikuttanut sosiaalisiin suhteisiini. Sosiaalisiin kanssakäymisiin. En ole koskaan voinut mennä yhteissaunaan, edes parhaimpien kavereideni kanssa. Uimahallia en voi kuvitellakaan - siihen tosin sitten vielä vaikuttaa atooppinen ihoni. Uimarannallekaan en ole juuri voinut mennä. Ainakaan millekään suositulle. Tänä kesänä kyllä ylitin kynnystä aika paljon kun kävimme uimassa (hiljaisilla rannoilla), niin en kääntynyt pois jos siellä oli muita. Ja se sama ajatus, että jos minulla olisi nuoruudesta kokemuksia näistä asioista, niin olisiko minun nyt helpompi?
Esim. juuri tuo sauna, joka on supisuomalainen seurustelumuoto. Ja minulle on aina ollut lähes painajainen kyläillessä tuo saunoiminen. Kun joku kuitenkin ehdottaa, että mennään me naiset ensiksi saunaan... Minä olen sitten yleensä kieltäytynyt saunasta vetoamalla ihooni. Koska puolisonikin on tietenkin "innoissaan" menossa miesten kanssa saunaan - sen kerran kun kavereiden kanssa pääsee keskenään saunomaan. Nyt olen kyllä tästä pystynyt puhumaan hänelle ja vääntänyt rautalangan, että jos me emme mene yhdessä, niin minä en mene naisten kanssa enkä yksinänikään. Helpompi on sitten olla saunomatta.
Kuinka paljon tämä omakuvani onkaan kärsinyt lihavuudestani. Olisiko se kärsinyt vähemmän jos olisin lihonut vasta aikuisiällä? En tiedä. Oletan, että olisi. Jokatapauksessa nyt teen kovasti töitä itseni kanssa, että näkisin itseni sellaisena kun nyt olen. Ja osaisin nauttia näkemästäni.
perjantai 19. syyskuuta 2014
Raskausarvet
Tämä on ehkä aihe, joka on monelle lihavalle arka paikka. Tai ainakin minulle on ollut. Minulle kun on raskausarvet ilmaantuneet paljon, paljon ennen raskautta.
Muistan kun eilisen päivän kun luokkakaverini Erja kysyi liikuntatunnin alussa, kun siirryimme pukuhuoneelta liikuntasaliin "mitä punaisia viiruja sinulla on reisissä?". Minä en ollut niitä itse edes huomannut, mutta kyllähän minä ne siinä sitten heti näin. Reisien sisäpuolella oli useita pitkiä punaisia viiruja. Molemmissa reisissä. Enkä minä silloin ymmärtänyt, mitä ne olivat.
Olimme silloin ala-asteen 5. tai 6. luokalla. Eli 11 - 12 vuotiaita.
En edes muista milloin minulle selvisi, että ne ovat raskausarpia. Mutta jotenkin minä ymmärsin kyllä heti hävetä niitä. Olin ollut niin iloinen kun olin saanut ensimmäistä kertaa elämässäni sellaisen oikean jumppapuvun; mustan pitkähihaisen. Mutta tämän jumppatunnin jälkeen minä en halunnut sitä enää koskaan pukea päälleni. Halusin peittää jalkani.
Minusta tuntuu, nyt kun muistelen näitä asioita, että kroppani peittely on ehkä lähtenyt näistä ajoista.
Seuraava häpeällinen muisto raskausarpiini liittyy ensimmäiseen ihotautiosasto hoitojaksoon. Olin siellä 13-vuotiaana. Eräällä aamukierrolla lääkäri osoitteli mahaani ja päivitteli raskausarpien määrää. Ja kaikki huoneen muut potilaat (50 ja kuoleman väliltä) kääntyivät katsomaan. Minä olisin halunnut vajota maan alle. Hataran muistikuvan mukaan lääkäri käytti sanaa stria, mutta olisiko sitten huonekaverini puhuneet raskausarvista. Mutta oletan, että näihin aikoihin minulle on selvinnyt, mitä nämä punaiset juovat pitkin vartaloani ovat.
Ja vartaloni peittely vain paheni. En halunnut mennä enää edes vanhempieni tai sisaruksieni kanssa saunaankaan. Vaan halusin käydä siellä yksin. Saatika, että olisin mennyt missään kylässä tms. yhteissaunaan. Tai koulussa ikäisieni kanssa suihkuun.
Minulla on siis ollut raskausarpia jo esipuberteetista lähtien. Ympäri kehoa. Jaloissa, käsissä, rinnoissa, vatsassa, lantiolla. Ne ovat olleet ennen raskautta. Raskaus ei arpien määrää lisännyt. Ovathan ne vaalentuneet, mutta kyllä ne selvästi näkyviä on.
Enää minä en niistä niin kamalasti kärsi. Mutta mietityttää tietenkin kuinka paljon ne vaikuttavat nahan kuroutumiseen nyt kun painoa tippuu. Roikot voivat olla, jos tästä vielä paljon pienennyn, jossain vaiheessa melkoiset. Mutta vielä ei ole aika ajatella niitä.
Muistan kun eilisen päivän kun luokkakaverini Erja kysyi liikuntatunnin alussa, kun siirryimme pukuhuoneelta liikuntasaliin "mitä punaisia viiruja sinulla on reisissä?". Minä en ollut niitä itse edes huomannut, mutta kyllähän minä ne siinä sitten heti näin. Reisien sisäpuolella oli useita pitkiä punaisia viiruja. Molemmissa reisissä. Enkä minä silloin ymmärtänyt, mitä ne olivat.
Olimme silloin ala-asteen 5. tai 6. luokalla. Eli 11 - 12 vuotiaita.
En edes muista milloin minulle selvisi, että ne ovat raskausarpia. Mutta jotenkin minä ymmärsin kyllä heti hävetä niitä. Olin ollut niin iloinen kun olin saanut ensimmäistä kertaa elämässäni sellaisen oikean jumppapuvun; mustan pitkähihaisen. Mutta tämän jumppatunnin jälkeen minä en halunnut sitä enää koskaan pukea päälleni. Halusin peittää jalkani.
Minusta tuntuu, nyt kun muistelen näitä asioita, että kroppani peittely on ehkä lähtenyt näistä ajoista.
Seuraava häpeällinen muisto raskausarpiini liittyy ensimmäiseen ihotautiosasto hoitojaksoon. Olin siellä 13-vuotiaana. Eräällä aamukierrolla lääkäri osoitteli mahaani ja päivitteli raskausarpien määrää. Ja kaikki huoneen muut potilaat (50 ja kuoleman väliltä) kääntyivät katsomaan. Minä olisin halunnut vajota maan alle. Hataran muistikuvan mukaan lääkäri käytti sanaa stria, mutta olisiko sitten huonekaverini puhuneet raskausarvista. Mutta oletan, että näihin aikoihin minulle on selvinnyt, mitä nämä punaiset juovat pitkin vartaloani ovat.
Ja vartaloni peittely vain paheni. En halunnut mennä enää edes vanhempieni tai sisaruksieni kanssa saunaankaan. Vaan halusin käydä siellä yksin. Saatika, että olisin mennyt missään kylässä tms. yhteissaunaan. Tai koulussa ikäisieni kanssa suihkuun.
Minulla on siis ollut raskausarpia jo esipuberteetista lähtien. Ympäri kehoa. Jaloissa, käsissä, rinnoissa, vatsassa, lantiolla. Ne ovat olleet ennen raskautta. Raskaus ei arpien määrää lisännyt. Ovathan ne vaalentuneet, mutta kyllä ne selvästi näkyviä on.
Enää minä en niistä niin kamalasti kärsi. Mutta mietityttää tietenkin kuinka paljon ne vaikuttavat nahan kuroutumiseen nyt kun painoa tippuu. Roikot voivat olla, jos tästä vielä paljon pienennyn, jossain vaiheessa melkoiset. Mutta vielä ei ole aika ajatella niitä.
maanantai 15. syyskuuta 2014
Tunnesyöppö?
Kuten olen jo aiemminkin todennut niin tämä projektini on ollut enemmän psyykeni kanssa työskentelyä kuin varsinaista laihduttamista. Kun analysoin itseäni nyt rehelliseltä pohjalta, enkä valehtele itselleni, niin käsitys itsestäni, suhteessa ruokaan ja syömiseen, olettamus olettamuksen perään romuttuu!
Minähän olen ollut aina myös sitä mieltä, että minä en ole tunnesyöppö. Minussa ei ole mitään siihen viittaavaa. Ja vasta nyt n. pari viikkoa sitten havaitsin itsestäni järkyttävän puolen. Tai minä nyt vasta tiedostin itsestäni, että olenhan minä tunnesyöppö.
Elikkäs meillä oli isännän kanssa kiivaampaa vääntöä aivan taas samasta iänikuisesta välejämme hiertävästä asiasta. Eikä se vääntö edelleenkään johtanut mihinkään. Mutta kun siinä sitten riidan päätteeksi kumpikin tahollaan veti hermosavuja, niin minulle tuli ensimmäisenä mieleen, että menen ostamaan "järki käteen ja ostoksille" -kaupasta niitä ihania choco banaaneja. Ja syön itsekseni koko laatikollisen...
Oikeasti minä näin selkeästi ymmärsin itsestäni ensimmäistä kertaa, että kyllä tunteeni vaikuttavat syömisiini. Ja nyt kun sitten olen analysoinut asiaa enemmän, niin havaintoni vain vahvistuu. Ja vihan/kiukun/suuttumuksen tunteita minä puran herkkuihin. Nimenomaan suklaaseen! Ja näinhän minä olen aina tehnyt.
Tuo ensimmäinen havahtumiseni oli kaikessa "järkyttävyydessään" hyvin PUHDISTAVA! Sillä kerralla minä järjellä käsittelin tunteeni ja päädyin lopulta siihen, että minä en tarvitse niitä suklaabanaaneja. Ja mieleni tuli siitä tosi hyväksi.
Tämän asian analysointi jatkuu itseni kanssa ja nyt kun tunnistan ja tunnustan itsessäni tunnesyöppöilyn, minun on helpompi elää mielitekojeni kanssa.
Minähän olen ollut aina myös sitä mieltä, että minä en ole tunnesyöppö. Minussa ei ole mitään siihen viittaavaa. Ja vasta nyt n. pari viikkoa sitten havaitsin itsestäni järkyttävän puolen. Tai minä nyt vasta tiedostin itsestäni, että olenhan minä tunnesyöppö.
Elikkäs meillä oli isännän kanssa kiivaampaa vääntöä aivan taas samasta iänikuisesta välejämme hiertävästä asiasta. Eikä se vääntö edelleenkään johtanut mihinkään. Mutta kun siinä sitten riidan päätteeksi kumpikin tahollaan veti hermosavuja, niin minulle tuli ensimmäisenä mieleen, että menen ostamaan "järki käteen ja ostoksille" -kaupasta niitä ihania choco banaaneja. Ja syön itsekseni koko laatikollisen...
Oikeasti minä näin selkeästi ymmärsin itsestäni ensimmäistä kertaa, että kyllä tunteeni vaikuttavat syömisiini. Ja nyt kun sitten olen analysoinut asiaa enemmän, niin havaintoni vain vahvistuu. Ja vihan/kiukun/suuttumuksen tunteita minä puran herkkuihin. Nimenomaan suklaaseen! Ja näinhän minä olen aina tehnyt.
Tuo ensimmäinen havahtumiseni oli kaikessa "järkyttävyydessään" hyvin PUHDISTAVA! Sillä kerralla minä järjellä käsittelin tunteeni ja päädyin lopulta siihen, että minä en tarvitse niitä suklaabanaaneja. Ja mieleni tuli siitä tosi hyväksi.
Tämän asian analysointi jatkuu itseni kanssa ja nyt kun tunnistan ja tunnustan itsessäni tunnesyöppöilyn, minun on helpompi elää mielitekojeni kanssa.
sunnuntai 14. syyskuuta 2014
Pieni huomio 17
.jpg)
Tässä kuva minusta juhannuksena 2013. Laihtumista on jo tapahtunut muutama kilo suurimmasta lukemastani...
Mutta tämän kuvan pointtina on tuo kaulaketju, mikäli yhtään pystytte näkemään sitä. Ketjuhan ei juuri roiku kaulassani. Jokin aika sitten havahduin autoa ajaessani, että minulla on tuon ketjun riipukset suussani! Meni vähän aikaa, ennen kuin tajusin, että ikinä aikaisemmin ketju ei ole yltänyt edes leukaani. Osasinkohan selittää mitä tarkoitan?
Nyt tämä ketju on niin pitkä, että kun kumarrun niin riipus osuu nenääni.
torstai 4. syyskuuta 2014
Annoskoko
Kun minä aloitin tätä syömisharjoitteluani, minä tein esim. itselleni tällaisen annoksen lounaaksi/päivälliseksi:
750g pakastekasvispussista 1/3
tomaattikastiketta n. desi
400g raejuustopurkista 1/2
1-2 tomaattia
jälkkäriksi hedelmä
juomana vesi/sokeriton virvoitusjuoma
Sitten ajan myötä tapahtui se, minkä ravitsemusterapeuttini kertoi tapahtuvan, että annoskoko lähtee pienentymään itsekseen. Mitä en silloin uskonut. Enkä uskonut pitkään aikaan. Mutta se on tosiaan tapahtunut. Tällä hetkellä vastaavanlainen annos on:
400g pakastekasvispussista 1/3 TAI 1-2 tomaattia (tms.)
tomaattikastiketta n. 2rkl
400g raejuustopurkista 1/3
ei jälkiruokaa ollenkaan
juomana vesi/sokeriton virvoitusjuoma
Tajusin vasta vähän aikaa sitten annoskoon pienentyneen näin paljon. Kun vertaan "samaan" ateriaan. Ja välillä tuntuu, että tuokin on vähän liikaa. Välillä hennon jättää kesken ja välillä syön "väkisin" lautasen tyhjäksi.
750g pakastekasvispussista 1/3
tomaattikastiketta n. desi
400g raejuustopurkista 1/2
1-2 tomaattia
jälkkäriksi hedelmä
juomana vesi/sokeriton virvoitusjuoma
Sitten ajan myötä tapahtui se, minkä ravitsemusterapeuttini kertoi tapahtuvan, että annoskoko lähtee pienentymään itsekseen. Mitä en silloin uskonut. Enkä uskonut pitkään aikaan. Mutta se on tosiaan tapahtunut. Tällä hetkellä vastaavanlainen annos on:
400g pakastekasvispussista 1/3 TAI 1-2 tomaattia (tms.)
tomaattikastiketta n. 2rkl
400g raejuustopurkista 1/3
ei jälkiruokaa ollenkaan
juomana vesi/sokeriton virvoitusjuoma
Tajusin vasta vähän aikaa sitten annoskoon pienentyneen näin paljon. Kun vertaan "samaan" ateriaan. Ja välillä tuntuu, että tuokin on vähän liikaa. Välillä hennon jättää kesken ja välillä syön "väkisin" lautasen tyhjäksi.
keskiviikko 3. syyskuuta 2014
Ravintoterapeutin tapaaminen 11 (part 4)
Olen pohtinut ja vakavasti (JÄLLEEN) miettinyt tupakanpolton lopettamista. Nyt on tullut vaan pelko puseroon siitä, että jos nyt lopetan, niin lihon sitten takaisinpäin. Kun eikös siinä niin tuppaa käymään?
Keskustelimme tästä RT:n kanssa. Ja hän selitti asian niin, että sinänsä tupakan lopettaminen ei lisää kiloja. Maksimissaan pari kiloa ja se johtuu siitä, että aineenvaihdunta muuttuu. Monille käy tietysti niin, että ylimääräinen naposteleminen lisääntyy ja sen takia kiloja tulee enemmän. Mutta jos säilytän tämän ruokarytmin, niin napostelemisenkaan ei pitäisi muodostua ongelmaksi. Ja tietenkin nikotiinikorvikkeita olisi hyvä käyttää alkuun.
Minun keuhkoillanihan ei todellakaan ole mitään järkeä vetää röökiä. Happi kulkee muutenkin huonosti. Ja minä olen ollut niin äärettömän typerä, että elämäni aikana olen lopettanut tupakan varmastikin viisi kertaa; milloin tarkoituksella ja milloin pakon sanelemana. Lähinnä kun olen ollut sairaalassa niin huonossa hapessa, ettei ole ollut edes mielitekoa ja olen sitten jatkanut polttamattomuutta kotiin päästyäni.
Ja joka kerta olen sitten aloittanut uudestaan 1 - 1½ vuoden polttamattomuuden jälkeen. (Että sitä voikin ihminen olla tyhmä!)
Tuo RT:ni kertoma, ettei sitä painoa mahdollisesti kilotolkulla tule lisää, oli hyvin lohduttava. Tämän asian jätän nyt hautumaan takaraivooni kypsymään, en tee itselleni siitä kuitenkaan kynnyskysymystä enkä päätä päivämääriä. Kaikki järkisyyt puoltavat sitä, että eroon on päästävä. Ja vaikka siitä tulisi vähän kiloja takaisinkin, niin silti se olisi ehdottoman järkevä päätös minun kohdallani. Eiköhän tämä taas tästä. Psyykkaan itseäni ja olen psyykannut jo pitkään. Jopa niin pitkälle, että mielestäni tupakka ei edes maistu hyvälle - sen takia en tupakalle mene. Ja inhoan sen hajua!
Seuraava tapaamisemme onkin sitten 30.9. Mikäli nyt ulkomuistista oikein muistan. Jatketaan hyväksi todetulla metodilla.
Keskustelimme tästä RT:n kanssa. Ja hän selitti asian niin, että sinänsä tupakan lopettaminen ei lisää kiloja. Maksimissaan pari kiloa ja se johtuu siitä, että aineenvaihdunta muuttuu. Monille käy tietysti niin, että ylimääräinen naposteleminen lisääntyy ja sen takia kiloja tulee enemmän. Mutta jos säilytän tämän ruokarytmin, niin napostelemisenkaan ei pitäisi muodostua ongelmaksi. Ja tietenkin nikotiinikorvikkeita olisi hyvä käyttää alkuun.
Minun keuhkoillanihan ei todellakaan ole mitään järkeä vetää röökiä. Happi kulkee muutenkin huonosti. Ja minä olen ollut niin äärettömän typerä, että elämäni aikana olen lopettanut tupakan varmastikin viisi kertaa; milloin tarkoituksella ja milloin pakon sanelemana. Lähinnä kun olen ollut sairaalassa niin huonossa hapessa, ettei ole ollut edes mielitekoa ja olen sitten jatkanut polttamattomuutta kotiin päästyäni.
Ja joka kerta olen sitten aloittanut uudestaan 1 - 1½ vuoden polttamattomuuden jälkeen. (Että sitä voikin ihminen olla tyhmä!)
Tuo RT:ni kertoma, ettei sitä painoa mahdollisesti kilotolkulla tule lisää, oli hyvin lohduttava. Tämän asian jätän nyt hautumaan takaraivooni kypsymään, en tee itselleni siitä kuitenkaan kynnyskysymystä enkä päätä päivämääriä. Kaikki järkisyyt puoltavat sitä, että eroon on päästävä. Ja vaikka siitä tulisi vähän kiloja takaisinkin, niin silti se olisi ehdottoman järkevä päätös minun kohdallani. Eiköhän tämä taas tästä. Psyykkaan itseäni ja olen psyykannut jo pitkään. Jopa niin pitkälle, että mielestäni tupakka ei edes maistu hyvälle - sen takia en tupakalle mene. Ja inhoan sen hajua!
Seuraava tapaamisemme onkin sitten 30.9. Mikäli nyt ulkomuistista oikein muistan. Jatketaan hyväksi todetulla metodilla.
tiistai 2. syyskuuta 2014
Kuntosalipäivä
Tänään oli jälleen kuntosalipäivä. Käyn siellä nyt kerran viikossa. Treeniä tehdään minun ehdoilla ja hitaasti edeten.
On kunto oman havaintoni mukaankin jo kuitenkin jonkin verran kohentunut. Tänään alkulämmittelynä poljin kuntopyörää 10 minuuttia ja koko treeni kesti n. 45 minuuttia. Eri lihasryhmiä tehdään 2 x 15 sarjoina. Ja painojakin on vähän nostettu, mutta en osaa sanoa minkä verran sitä nyt on.
Tärkeimpiä huomioita nyt on kuitenkin ollut, että minä saan ihan hien pintaan treenissä. Ja viime viikolla huomasin ensimmäistä kertaa, että treenin jälkeen tuli jälkilämpö. Ihmeellisiä uusia kokemuksia minulle. Kun muistelen, niin edelliset muistot moisesta on jostain yläasteajalta.
Tänään teimme myös erilaisia venytyksiä lattialla matolla. Ja tuntui hassulta, että minä sain esim. selinmakuulla polvi vatsan päälle nostettuna käteni ylettämään polven ympäri. Osasinkohan selittää... Mutta siis vuosi sitten moinen liike oli aivan mahdoton, koska maha esti sen. Tai että jalkaa venytettiin taivasta kohti ja samalla venytettii käsin pohkeista kiinni pitämällä. Ja minä pystyin ja yletin tekemään sen.
Pikkuhiljaa edetään. En minä vielä osaa sanoa, että missään määrin nauttisin, mutta tavallaan tulee huyvä mieli kun saan itseni pakotettua ja raahattua sinne salille.
On kunto oman havaintoni mukaankin jo kuitenkin jonkin verran kohentunut. Tänään alkulämmittelynä poljin kuntopyörää 10 minuuttia ja koko treeni kesti n. 45 minuuttia. Eri lihasryhmiä tehdään 2 x 15 sarjoina. Ja painojakin on vähän nostettu, mutta en osaa sanoa minkä verran sitä nyt on.
Tärkeimpiä huomioita nyt on kuitenkin ollut, että minä saan ihan hien pintaan treenissä. Ja viime viikolla huomasin ensimmäistä kertaa, että treenin jälkeen tuli jälkilämpö. Ihmeellisiä uusia kokemuksia minulle. Kun muistelen, niin edelliset muistot moisesta on jostain yläasteajalta.
Tänään teimme myös erilaisia venytyksiä lattialla matolla. Ja tuntui hassulta, että minä sain esim. selinmakuulla polvi vatsan päälle nostettuna käteni ylettämään polven ympäri. Osasinkohan selittää... Mutta siis vuosi sitten moinen liike oli aivan mahdoton, koska maha esti sen. Tai että jalkaa venytettiin taivasta kohti ja samalla venytettii käsin pohkeista kiinni pitämällä. Ja minä pystyin ja yletin tekemään sen.
Pikkuhiljaa edetään. En minä vielä osaa sanoa, että missään määrin nauttisin, mutta tavallaan tulee huyvä mieli kun saan itseni pakotettua ja raahattua sinne salille.
perjantai 29. elokuuta 2014
Ravintoterapeutin tapaaminen 11 (part 3)
Puhuttavaa oli paljon, mutta kerkesimme myös näitä minun ruokajuttuja käymään läpi. Muuta muutostahan minä en ollut tehnyt kuin sen, että en sitä leipää osta kotiin. Ja kuidut saan nyt muualtakin. Tähän minun leipäongelmaan palataan sitten taas joskus myöhemmin. Nyt jatketaan näin.
Keskustelimme jälleen lihavuusleikkauksestakin. Haluaisin sitä siksi, että en vielä yhtään luota itseeni, että osaisin pitää kiloni poissa. Järki ja tunne eivät kohtaa. Tiedän, että jatkamalla säännöllistä syömistä minä en voi lihoa takaisin. Mutta kaikki aikaisemat kokemukset aiheuttavat sen suuren pelon takaraivoon, että minä menetän tämän homman lapasesta.
Järki sanoo myös sen, että en tarvitse leikkausta. Ja järki kertoo senkin, että minun tapauksessani siihe liittyvät riskit ja mahdolliset ongelmat ovat tapauksessani ehkä liikaa. Ja itseäni mietityttää myös mahdolliset uudet ruokarajoitukset, mitä leikkaus toisi tullessaan. Mielestäni minulla on jo aika riittävästi noita rajoituksia. Minun olisi vaan parempi tulla ja pysyä sinuina tämän asian kanssa.
Mutta vieläkään emme tehneet päätöstä suuntaan eikä toiseen. Pidetään se lihavuusleikkaus taustalla mielessä. Mahdollisuutena. Mikäli tulee jossain vaiheessa niin ylitsepääsemättömiä ongelmia, että leikkaus on siihen sitten se ratkaisu. Mutta niin kauan kun mennää näin, minä tyydyn tähän.
Sen verran on asiaa selvitetty, että vaikka minun paino menisi leikkauskriteereiden alapuolelle, niin ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä minut voidaan mahdollisesti leikata myöhemminkin. Jos muu terveys antaa myöten. Onneksi minä olen tehnyt "virallisesti" tätä työtä - on olemassa oikeata faktaa painohistoriastani. Myöskin tämä säännöllisyyden opettelu mahdollisen pikkumahan kannalta on suuri etu.
Minua helpottaa se tieto, että tämä mahdollisuus on olemassa. Eikä minun tarvitse alkaa tekemään hätiköityjä päätöksiä sen takia, että paino menisi liian alas.
Keskustelimme jälleen lihavuusleikkauksestakin. Haluaisin sitä siksi, että en vielä yhtään luota itseeni, että osaisin pitää kiloni poissa. Järki ja tunne eivät kohtaa. Tiedän, että jatkamalla säännöllistä syömistä minä en voi lihoa takaisin. Mutta kaikki aikaisemat kokemukset aiheuttavat sen suuren pelon takaraivoon, että minä menetän tämän homman lapasesta.
Järki sanoo myös sen, että en tarvitse leikkausta. Ja järki kertoo senkin, että minun tapauksessani siihe liittyvät riskit ja mahdolliset ongelmat ovat tapauksessani ehkä liikaa. Ja itseäni mietityttää myös mahdolliset uudet ruokarajoitukset, mitä leikkaus toisi tullessaan. Mielestäni minulla on jo aika riittävästi noita rajoituksia. Minun olisi vaan parempi tulla ja pysyä sinuina tämän asian kanssa.
Mutta vieläkään emme tehneet päätöstä suuntaan eikä toiseen. Pidetään se lihavuusleikkaus taustalla mielessä. Mahdollisuutena. Mikäli tulee jossain vaiheessa niin ylitsepääsemättömiä ongelmia, että leikkaus on siihen sitten se ratkaisu. Mutta niin kauan kun mennää näin, minä tyydyn tähän.
Sen verran on asiaa selvitetty, että vaikka minun paino menisi leikkauskriteereiden alapuolelle, niin ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä minut voidaan mahdollisesti leikata myöhemminkin. Jos muu terveys antaa myöten. Onneksi minä olen tehnyt "virallisesti" tätä työtä - on olemassa oikeata faktaa painohistoriastani. Myöskin tämä säännöllisyyden opettelu mahdollisen pikkumahan kannalta on suuri etu.
Minua helpottaa se tieto, että tämä mahdollisuus on olemassa. Eikä minun tarvitse alkaa tekemään hätiköityjä päätöksiä sen takia, että paino menisi liian alas.
torstai 28. elokuuta 2014
Tärkeä huomio 4
Kun minä olen tässä nyt pitkään opetellut kaikenlaista, olen myös opetellut katsomaan itseäni peilistä. Ja minähän olen koko ajan sanonut, että kun katson itseäni edestä päin, minä näen muutoksen itsessäni. Sivulta katsottuna en ole sitä huomannut.
Nyt minä olen huomannut myös sivusuunnassa tapahtuneen muutoksen itsessäni. Tämä on minulle merkittävä askel oman minäkuvani uudelleenrakentamisessa.On se vaan jännä miten sitkeässä on takaraivossani se 40kg isompi ihminen. Mutta enköhän pääse sinuiksi pikkuhiljaa muuttuvan ulkoisen minäni kanssa.
Olen pohtinut myös tätä kirjoittamistani. Ja nimenomaan sitä, että alanko ajattelemaan liikaa lukijoitani. Nyt olen muistuttanut itselleni, että tämä on vain ja ainoastaan minun subjektiivista näkemystä ja tuntojeni purkamista. Siitä voi joku loukkaantua, mutta otan sen riskin. Minulla on oikeus tunteisiini ja tuntoihini. Erittäin tärkeä osa toipumisprosessiani on, että saan kaiken tavalla tai toisella itsestäni ulos. Monta loukkaantumista ja mielenipahoittamista tämä kaikki pitää takanaan.
Nyt minä olen huomannut myös sivusuunnassa tapahtuneen muutoksen itsessäni. Tämä on minulle merkittävä askel oman minäkuvani uudelleenrakentamisessa.On se vaan jännä miten sitkeässä on takaraivossani se 40kg isompi ihminen. Mutta enköhän pääse sinuiksi pikkuhiljaa muuttuvan ulkoisen minäni kanssa.
Olen pohtinut myös tätä kirjoittamistani. Ja nimenomaan sitä, että alanko ajattelemaan liikaa lukijoitani. Nyt olen muistuttanut itselleni, että tämä on vain ja ainoastaan minun subjektiivista näkemystä ja tuntojeni purkamista. Siitä voi joku loukkaantua, mutta otan sen riskin. Minulla on oikeus tunteisiini ja tuntoihini. Erittäin tärkeä osa toipumisprosessiani on, että saan kaiken tavalla tai toisella itsestäni ulos. Monta loukkaantumista ja mielenipahoittamista tämä kaikki pitää takanaan.
keskiviikko 27. elokuuta 2014
Minulta on pyydetty
Useampikin lukijani on toivonut jonkinlaista ruokapäiväkirjaa ja listaa syömisistäni. Olen jollekin kai luvannutkin, että sellainen ehkä tulee jossain vaiheessa.
Tämä asia on vaivannut minua. Ja tiedättekös, että minä en halua tehdä sellaista. Koska minä en sitä tässä omassa arjessanikaan tee. En ole tehnyt koko projektin aikana ja en usko, että tulen tekemäänkään. Ainoa päiväkirja mitä olen alkuun ja välilläkin (uskon vahvistukseksi) tehnyt on se hymy-/surunaama päiväkirja. Säännöllisen syömisen muistuttamiseksi tarkoitettu päiväkirja. Ja sen minä olen teille skannannut tänne. Enäähän minä en sitä itse tarvitse - ruoka-ajat ovat takaraivossani. Ja myös elimistöni kertoo, milloin on ruoka-aika.
Minä syön aivan tavallista ruokaa. Omat rajoitukseni, mitä on paljon ja lueteltukin jossain alkupostauksissani, huomioiden. Ja minulla on niin paljon niitä rajoituksia, että tuskin listani ketään auttaisivat.
Tässä reilu vuoden aikana KAIKKI ajatukseni ja mielipiteeni laihduttamisesta ovat heittäneet häränpyllyä! Minä en olisi kuunaan uskonut käyvän näin. Minulle, joka tiedän kaiken laihduttamisesta... Ja väitän, että me jokainen ylipainoinen tiedämme kyllä, mitkä ovat niitä järkeviä ruokavalintoja. Me olemme käveleviä kalorimäärätietäjiä.
Ja kun minä en ole koko aikana laskenut päivittäisiä kaloriannoksia. En kertaakaan. Enkä minä ole punninut ruokiani. En kertaakaan. Minun päätehtäväni on ollut opetella ruokarytmi. Ja se ei todellakaan ollut helppoa. Kellon kanssa minä ensimmäiset n. 4kk pakotin itseni syömään. Alkuun annoskoot olivat isompia. Mutta kaikki se, mitä ravitsemusenkelini kertoin ensimmäisellä kerralla annoskoon pienentymisestä, nälkä-/kylläisyyssysteemin toipumisesta, on tapahtunut.
Aivan juuri niin yksinkertaista. Tämä kaikki vaan tapahtui. Mutta siihen meni aikaa. Tuo annoskokokin on niin KÄSITTÄMÄTÖN juttu; on aivan sama vaikka mättäisin pesovadillisen ruokaa itselleni - kun en jaksa syödä. Elimistöni kertoo minulle milloin lopettaa. Kunhan keskityn myös siihen hitaasti syömiseen!
Edelleenkään minulla ei ole mitään (rajoituksiani lukuunottamatta) kiellettyä. Paitsi ruokailun väliinjättäminen. Tämän viimeisenkin jakson aikana minä olen käynyt kerran pitsalla. Ehkä n. 3 kertaa viikossa olen iltakahvittelulla nauttinut pehmiksen. En ole ottanut siihen mitään lisukekastikkeita, mutta vähintään jokatoisella kerralla olen ottanut sen marianne- tai salmiakkimurun kanssa. Tokihan ruokailuni perusrunko on ne kasvikset ja vihannekset. Kun lautasen mättää ensin täyteen niitä ja sitten lisukkeeksi proteiinit, niin siitä se normi arkiruokailu koostuu.
Ai niin, se gluteeniton leipä minulta on nyt kokonaan kiellettyjen listalla. Sitä kun en pysty hallitsemaan. Ja ei sekään ole totaalikielletty - jos tulee mieliteko, niin menen paikalliseen kahvilaan nauttimaan juustosämpylän. Nyt ei ole vain tullut mielitekoa.
Ja eihän minulla mitään liikuntaohjelmaakaan ole. Pyrin lisäämään pikkuhiljaa liikkumistani. Minusta tuntuu, että minä opettelen uudelleen liikkumaan. Minä työstän kovin asenteitani ja peikkojani liikunnan suhteen. Ja onhan toki edistystä tapahtunut kun lähtökohta oli se, että 50m tuntui ylitsepääsemättömältä! Kyllä minä nyt pyrin käymään siellä salilla kerran viikossa. Mutta kun minun kohdallani lähdetään siitä, että opettelen sietämään hengästymistä. Opettelen olemaan häpeämättä puuskutustani. Voi miten paljon minulla onkaan opeteltavaa! Opettelen hyväksymään, että ihminen hikoaa liikkuessaan eikä koe nolona pyyhkiä hikeä otsaltaan...
Mutta liikkumiseni ei varmastikaan vielä mitenkään edistä keventymistäni. Ehkä sen perimmäinen tarkoitus on oppia nyt alkuun kehonhallintaa. Eilen salilla tehtiin ensimmäistä kertaa niitä juttuja, että käsi menee eteen ja jalka taakse. Voitteko ymmärtää, kuika vaikeaa se voi olla?
Minä olin reilu vuosi sitten vaan niin pohjalla. Käsittämättömän pohjalla ja rikki. En minäkään uskonut ensikäynnillä sanaakaan. Pelkkä ajatus laihdutuskuurista musersi minut. Pelkkä ajatus siitä, että pitäisi laihduttaa 40kg, että pääsisi edes 100 kilon alle. Ja pelkkä ajatus siitä, kuinka kauan se veisi. Ja kuinka kauan minun pitäisi vaan kieltäytyä ja kitua! Se ajatus mursi minut täysin - ja söin vähän lisää, koska aivan sama painanko 130 vai 140. Mutta ravitsemusenkelini ei edes maininnut sanaa kuuri. Hän kertoi säännöllisyydestä ja sen vaikutuksista. Ja minun elämäni tärkein päätös oli ottaa se vastaan. Minulla ei ollut muutakaan. Minä en voinut menettää mitään. Ja en olisi uskonut silloin, mitä minä tulen saamaan tämän kanssa!
Minun ensimmäinen lauseeni blogia aloittaessani oli "enemmän tunteita kun reseptejä" ja siitä pidän edelleen kiinni. Minä niin haluaisin tulla ymmärretyksi, että tämä oikeasti toimii. Että osaisin kertoa tämän selkeästi. Minä toivon, että minulta ei enää pyydetä ruokalistoja päivän syömisistäni. Jokainen meistä osaa tehdä valinnat. Minun valintani on tämä <3
Tämä asia on vaivannut minua. Ja tiedättekös, että minä en halua tehdä sellaista. Koska minä en sitä tässä omassa arjessanikaan tee. En ole tehnyt koko projektin aikana ja en usko, että tulen tekemäänkään. Ainoa päiväkirja mitä olen alkuun ja välilläkin (uskon vahvistukseksi) tehnyt on se hymy-/surunaama päiväkirja. Säännöllisen syömisen muistuttamiseksi tarkoitettu päiväkirja. Ja sen minä olen teille skannannut tänne. Enäähän minä en sitä itse tarvitse - ruoka-ajat ovat takaraivossani. Ja myös elimistöni kertoo, milloin on ruoka-aika.
Minä syön aivan tavallista ruokaa. Omat rajoitukseni, mitä on paljon ja lueteltukin jossain alkupostauksissani, huomioiden. Ja minulla on niin paljon niitä rajoituksia, että tuskin listani ketään auttaisivat.
Tässä reilu vuoden aikana KAIKKI ajatukseni ja mielipiteeni laihduttamisesta ovat heittäneet häränpyllyä! Minä en olisi kuunaan uskonut käyvän näin. Minulle, joka tiedän kaiken laihduttamisesta... Ja väitän, että me jokainen ylipainoinen tiedämme kyllä, mitkä ovat niitä järkeviä ruokavalintoja. Me olemme käveleviä kalorimäärätietäjiä.
Ja kun minä en ole koko aikana laskenut päivittäisiä kaloriannoksia. En kertaakaan. Enkä minä ole punninut ruokiani. En kertaakaan. Minun päätehtäväni on ollut opetella ruokarytmi. Ja se ei todellakaan ollut helppoa. Kellon kanssa minä ensimmäiset n. 4kk pakotin itseni syömään. Alkuun annoskoot olivat isompia. Mutta kaikki se, mitä ravitsemusenkelini kertoin ensimmäisellä kerralla annoskoon pienentymisestä, nälkä-/kylläisyyssysteemin toipumisesta, on tapahtunut.
Aivan juuri niin yksinkertaista. Tämä kaikki vaan tapahtui. Mutta siihen meni aikaa. Tuo annoskokokin on niin KÄSITTÄMÄTÖN juttu; on aivan sama vaikka mättäisin pesovadillisen ruokaa itselleni - kun en jaksa syödä. Elimistöni kertoo minulle milloin lopettaa. Kunhan keskityn myös siihen hitaasti syömiseen!
Edelleenkään minulla ei ole mitään (rajoituksiani lukuunottamatta) kiellettyä. Paitsi ruokailun väliinjättäminen. Tämän viimeisenkin jakson aikana minä olen käynyt kerran pitsalla. Ehkä n. 3 kertaa viikossa olen iltakahvittelulla nauttinut pehmiksen. En ole ottanut siihen mitään lisukekastikkeita, mutta vähintään jokatoisella kerralla olen ottanut sen marianne- tai salmiakkimurun kanssa. Tokihan ruokailuni perusrunko on ne kasvikset ja vihannekset. Kun lautasen mättää ensin täyteen niitä ja sitten lisukkeeksi proteiinit, niin siitä se normi arkiruokailu koostuu.
Ai niin, se gluteeniton leipä minulta on nyt kokonaan kiellettyjen listalla. Sitä kun en pysty hallitsemaan. Ja ei sekään ole totaalikielletty - jos tulee mieliteko, niin menen paikalliseen kahvilaan nauttimaan juustosämpylän. Nyt ei ole vain tullut mielitekoa.
Ja eihän minulla mitään liikuntaohjelmaakaan ole. Pyrin lisäämään pikkuhiljaa liikkumistani. Minusta tuntuu, että minä opettelen uudelleen liikkumaan. Minä työstän kovin asenteitani ja peikkojani liikunnan suhteen. Ja onhan toki edistystä tapahtunut kun lähtökohta oli se, että 50m tuntui ylitsepääsemättömältä! Kyllä minä nyt pyrin käymään siellä salilla kerran viikossa. Mutta kun minun kohdallani lähdetään siitä, että opettelen sietämään hengästymistä. Opettelen olemaan häpeämättä puuskutustani. Voi miten paljon minulla onkaan opeteltavaa! Opettelen hyväksymään, että ihminen hikoaa liikkuessaan eikä koe nolona pyyhkiä hikeä otsaltaan...
Mutta liikkumiseni ei varmastikaan vielä mitenkään edistä keventymistäni. Ehkä sen perimmäinen tarkoitus on oppia nyt alkuun kehonhallintaa. Eilen salilla tehtiin ensimmäistä kertaa niitä juttuja, että käsi menee eteen ja jalka taakse. Voitteko ymmärtää, kuika vaikeaa se voi olla?
Minä olin reilu vuosi sitten vaan niin pohjalla. Käsittämättömän pohjalla ja rikki. En minäkään uskonut ensikäynnillä sanaakaan. Pelkkä ajatus laihdutuskuurista musersi minut. Pelkkä ajatus siitä, että pitäisi laihduttaa 40kg, että pääsisi edes 100 kilon alle. Ja pelkkä ajatus siitä, kuinka kauan se veisi. Ja kuinka kauan minun pitäisi vaan kieltäytyä ja kitua! Se ajatus mursi minut täysin - ja söin vähän lisää, koska aivan sama painanko 130 vai 140. Mutta ravitsemusenkelini ei edes maininnut sanaa kuuri. Hän kertoi säännöllisyydestä ja sen vaikutuksista. Ja minun elämäni tärkein päätös oli ottaa se vastaan. Minulla ei ollut muutakaan. Minä en voinut menettää mitään. Ja en olisi uskonut silloin, mitä minä tulen saamaan tämän kanssa!
Minun ensimmäinen lauseeni blogia aloittaessani oli "enemmän tunteita kun reseptejä" ja siitä pidän edelleen kiinni. Minä niin haluaisin tulla ymmärretyksi, että tämä oikeasti toimii. Että osaisin kertoa tämän selkeästi. Minä toivon, että minulta ei enää pyydetä ruokalistoja päivän syömisistäni. Jokainen meistä osaa tehdä valinnat. Minun valintani on tämä <3
tiistai 26. elokuuta 2014
Ravintoterapeutin tapaaminen 11 (part 2)
Tämän päiväinen tapaamisemme oli kaikessa, mielettömässä hyvässään myös hyvin raskas. Ja minun on pakko oksentaa tämä juttu nyt itsestäni ulos...
Kaikki lähti varmaan siitä kun RT pohti ääneen, että minä saattaisin olla "hyvä" henkilö kertomaan terveydenalanammattilaisille sairaalloisen lihavan ihmisen näkökulmasta, miten hoitotyössä "pitäisi" tällainen potilas kohdata. Tai millaisia asioita sellaisen potilaan päässä liikkuu. Tai jotain sinne päin.
No, onhan minulla näitä kokemuksia jos jonkinmoisista lääkäri- ja sairaalakäynneistä. Myös useista osastohoitojaksoista milloin milläkin osastolla. Mieleeni tuli ensimmäiseksi se viimeisin. Se reissu kun minulla oli massiivinen keuhkoveritulppa. Ja painonikin oli jotakuinkin huippulukemissaan. En siltäkään reissulta tiedä painoani, koska en halunnut kuunnella sitä. Ja tietenkään en kysynyt! Mutta arvelen sen olleen yli 130kg.
Ja se reissu oli jotain niin nöyryyttävää. En ole siitä pystynyt aikaisemmin kenellekään mitään sanomaan. Ja tänään kun siitä reissusta kerroin, niin aikamoiset padothan siinä avautuivat.
Välähdyksiä ensimmäisestä viikosta. Kun jouduin TÄYDELLISEEN liikkumiskieltoon. Heti ensimmäisenä päivänä koitin viimeiseen saakka pitää kiinni siitä, että haluan käydä tarpeillani vessassa. Oikeasti olin silloin ja olen vieläkin sitä mieltä, että jos ei vessaan pääse, niin ei ansaitse elääkään. Siinä menee joku raja. Minulle. Mutta enhän minä saanut pitää päätäni vaan minulle asetettiin virtsakatetri. En minä osaa sanoin kuvailla sitä häpeän määrää kun se pussi siinä sängynpielessä roikkui. Ja vieraani myös näkivät sen.
Kyllähän minä järjellä ajatellen ymmärsin silloinkin, että ei se läskieni takia ollut vaan niiden tulppien takia. Mutta siti.
Ennen sen katetrin laittamista minulla oli sängyn vieressä astia, mutta siihenkään en saanut itse nousta vaan piti hälyttää hoitaja paikalle. No, siihen toimitettiin kaksi tod.näk. harjoittelijaa - nuoria tyttöjä. Hiiren kokoisia. Ja kun he saapuivat paikalle ja katsoivat minua ja sitten toisiaan silmiään muljautellen, niin ei minulle tarvinnut selostaa niitä ajatuksia mitä heidän päässään liikkui. Tuota valastako meidän on autettava! Minä ilmoitin, että pääsen kyllä itse. Ja pääsinkin.... Mutta olinhan minä kipulääkkeistä niin sekaisin, että nurin meinasin mennä. Kun olin vain yhden jalan varassa, koska se tulppajalka oli niin kipeä, ettei sille voinut varata yhtään. Siinä vaiheessa kun minä ylösnoustessa horjahdin, niin nämä tytöt ottivat askeleen taaksepäin. Luojan kiitos minä sain ikkunalaudasta kiinni. Etten kaatunut sinne lattialle.
Ensimmäisen vuorokaudenhan minä olin tehovalvonnassa sen liuotushoidon takia. Minä pyysin mieheltäni, että poikaani ei tuotaisi katsomaan minua sinne tehovalvontaan. Se oli jotenkin niin äärettömän nöyryyttävä ajatus. En olisi millään halunnut poikani näkevän minua siinä tilassa. Mutta tätä mieheni ei uskonut. En ole pystynyt puhumaan hänen kanssaan, miksi hän ei voinut toteuttaa toivettani. Varmaan minä olin jo siinä vaiheessa lääkehoureissanikin tajunnut, että nyt on lähtö lähellä. Jos lähtö olisi tullut, en olisi poikani viimeiseksi muistikuvaksi minusta jäävän sellaista! Onneksi minä olin niin sekaisin ja väsynyt, että en itse muista oikeastaan vierailusta kun poikani, hänen tyttöystävänsä ja mieheni vakavat ilmeet. Ja minä koitin veistää jotain vitsintynkää keventääkseni tunnelmaa.
Minähän olin n. viikon ennen sinne sairaalaan joutumista ollut niin huonossa hapessa, että en ollut edes jaksanut käydä suihkussa. Ja haisin kuin raato. Ja minua hävetti ja säälitti ne hoitajaraukat kun joutuivat lähelläni olemaan. Aina kun he siinä olivat, niin kyyneleet vaan valuivat silmistäni. Se häpeän määrä oli käsittämätön. Siellä tehovalvonnassa oli kyllä aivan ihana mieshoitaja, joka ei ollut huomaavinaan hajuani. Jossain vaiheessa hän pesi jopa hiukseni siihen sänkyyn. Se vähän helpotti oloani. Muutenhan hygieniani hoito ei ollut ensimmäisen vuorokauden aikana se akuutein. Ei minua juuri uskallettu liikutella. Sen muistan sieltä tehovalvonnasta, että jos aloin liikuttelemaan sitä minun tulppajalkaani, niin heti käytiin lisäämässä kipulääkettä. Morfiinia se kai oli. Tai jotain johdannaista.
Olisinko minä n. 3 vuorokautta ollut osastolla kun sitten eräänä aamuna ilmoitettiin, että minut viedään kylpyyn. Tai siis pesulle. Minä siinä odottaessani olisin mieluummin ollut kuollut. Olisin halunnut vaan hävitä. Kadota maan alle. Sieluni silmin näin, miten minua siellä pesuhuoneessa jollain nosturilla nostellaan.... Tai ylipäätään sekin oli jo aivan hirveätä, kun joku sisarhentovalkoinen joutui työntelemään minua sängyssäni ympäri sairaalaa. Ja ne kaikkien katseet siinä matkan varrella. Kun sänkyäni yritettiin saada kääntymään johonkin suuntaan.
Kaksi hoitajaa tuli minua hakemaan sinne pesulle. Toinen heinäsirkan kokoinen vanhempi nainen. Matkasta sinne en muista kuin paniikin ja häpeän ja pelon tulevasta. Ei minua sentään nosturilla siirretty. Mutta kyllähän ne hoitajat olivat kovilla. Siirtolakanan kanssa minua siihen pesualustalle hiilattiin. Ja jossain vaiheessa tämä pieni nainen kysyi voinko yhtään itse avittaa. No, pystyinhän minä vähän. Siis surkean vähän. Ja siihen kun vielä kommentoitiin, että näin hienostihan potilas itse auttaa, niin itkuhan minulta tuli. Itkin koko saakelin pesutoimituksen ajan. Mitään niin nöyryyttävää en ole ennen sitä kokenut ja toivon etten ikinä enää koe. Kun nostetaan mahaläskejä sivuun, että päästään pesemään intiimialueet. Siis joku ventovieras. Ja koko ajan selitetään kuin idiootille, että mitä seuraavaksi pestään. Teki mieleni huutaa, että vaikka läskiä on puolen metrin kerros niin kyllä minulla silti on vielä tuntoaisti tallella!
Tänään kerroin näitä asioita ensimmäistä kertaa jollekin ääneen. Aika hyvin sain ravitsemusenkelini nähden itkuni pidettyä. Mutta kun pääsin autoon niin ratkesin aika totaalisesti. Ja jotenkin olen näiden muistojeni kanssa ollut nyt koko illan ihan tosi herkillä. Meinasin lykätä tämän kirjoittamista, mutta tuli sitten kuitenkin olo, että tämä paska on nyt saatava ainakin osiksi itsestäni ulos! Ja eikä tämä nyt tarkoita sitä, että haukkuisin hoitohenkilökuntaa tai jotain. Hirveitä tilanteitahan ne niillekin oli. Ja harvoin kai niin mahdottoman lihavia heille kuitenkaan osuu.
Että tällaisia muistoja tällä kertaa. Onhan näitä traumoja, joiden on joskun purkaannuttava. Ja enköhän minä niiden kanssa sinuiksi pääse.
Muokkaus: pakko laittaa hyvä kuvamuisto Indonesiasta...
Gili Meno.
Kaikki lähti varmaan siitä kun RT pohti ääneen, että minä saattaisin olla "hyvä" henkilö kertomaan terveydenalanammattilaisille sairaalloisen lihavan ihmisen näkökulmasta, miten hoitotyössä "pitäisi" tällainen potilas kohdata. Tai millaisia asioita sellaisen potilaan päässä liikkuu. Tai jotain sinne päin.
No, onhan minulla näitä kokemuksia jos jonkinmoisista lääkäri- ja sairaalakäynneistä. Myös useista osastohoitojaksoista milloin milläkin osastolla. Mieleeni tuli ensimmäiseksi se viimeisin. Se reissu kun minulla oli massiivinen keuhkoveritulppa. Ja painonikin oli jotakuinkin huippulukemissaan. En siltäkään reissulta tiedä painoani, koska en halunnut kuunnella sitä. Ja tietenkään en kysynyt! Mutta arvelen sen olleen yli 130kg.
Ja se reissu oli jotain niin nöyryyttävää. En ole siitä pystynyt aikaisemmin kenellekään mitään sanomaan. Ja tänään kun siitä reissusta kerroin, niin aikamoiset padothan siinä avautuivat.
Välähdyksiä ensimmäisestä viikosta. Kun jouduin TÄYDELLISEEN liikkumiskieltoon. Heti ensimmäisenä päivänä koitin viimeiseen saakka pitää kiinni siitä, että haluan käydä tarpeillani vessassa. Oikeasti olin silloin ja olen vieläkin sitä mieltä, että jos ei vessaan pääse, niin ei ansaitse elääkään. Siinä menee joku raja. Minulle. Mutta enhän minä saanut pitää päätäni vaan minulle asetettiin virtsakatetri. En minä osaa sanoin kuvailla sitä häpeän määrää kun se pussi siinä sängynpielessä roikkui. Ja vieraani myös näkivät sen.
Kyllähän minä järjellä ajatellen ymmärsin silloinkin, että ei se läskieni takia ollut vaan niiden tulppien takia. Mutta siti.
Ennen sen katetrin laittamista minulla oli sängyn vieressä astia, mutta siihenkään en saanut itse nousta vaan piti hälyttää hoitaja paikalle. No, siihen toimitettiin kaksi tod.näk. harjoittelijaa - nuoria tyttöjä. Hiiren kokoisia. Ja kun he saapuivat paikalle ja katsoivat minua ja sitten toisiaan silmiään muljautellen, niin ei minulle tarvinnut selostaa niitä ajatuksia mitä heidän päässään liikkui. Tuota valastako meidän on autettava! Minä ilmoitin, että pääsen kyllä itse. Ja pääsinkin.... Mutta olinhan minä kipulääkkeistä niin sekaisin, että nurin meinasin mennä. Kun olin vain yhden jalan varassa, koska se tulppajalka oli niin kipeä, ettei sille voinut varata yhtään. Siinä vaiheessa kun minä ylösnoustessa horjahdin, niin nämä tytöt ottivat askeleen taaksepäin. Luojan kiitos minä sain ikkunalaudasta kiinni. Etten kaatunut sinne lattialle.
Ensimmäisen vuorokaudenhan minä olin tehovalvonnassa sen liuotushoidon takia. Minä pyysin mieheltäni, että poikaani ei tuotaisi katsomaan minua sinne tehovalvontaan. Se oli jotenkin niin äärettömän nöyryyttävä ajatus. En olisi millään halunnut poikani näkevän minua siinä tilassa. Mutta tätä mieheni ei uskonut. En ole pystynyt puhumaan hänen kanssaan, miksi hän ei voinut toteuttaa toivettani. Varmaan minä olin jo siinä vaiheessa lääkehoureissanikin tajunnut, että nyt on lähtö lähellä. Jos lähtö olisi tullut, en olisi poikani viimeiseksi muistikuvaksi minusta jäävän sellaista! Onneksi minä olin niin sekaisin ja väsynyt, että en itse muista oikeastaan vierailusta kun poikani, hänen tyttöystävänsä ja mieheni vakavat ilmeet. Ja minä koitin veistää jotain vitsintynkää keventääkseni tunnelmaa.
Minähän olin n. viikon ennen sinne sairaalaan joutumista ollut niin huonossa hapessa, että en ollut edes jaksanut käydä suihkussa. Ja haisin kuin raato. Ja minua hävetti ja säälitti ne hoitajaraukat kun joutuivat lähelläni olemaan. Aina kun he siinä olivat, niin kyyneleet vaan valuivat silmistäni. Se häpeän määrä oli käsittämätön. Siellä tehovalvonnassa oli kyllä aivan ihana mieshoitaja, joka ei ollut huomaavinaan hajuani. Jossain vaiheessa hän pesi jopa hiukseni siihen sänkyyn. Se vähän helpotti oloani. Muutenhan hygieniani hoito ei ollut ensimmäisen vuorokauden aikana se akuutein. Ei minua juuri uskallettu liikutella. Sen muistan sieltä tehovalvonnasta, että jos aloin liikuttelemaan sitä minun tulppajalkaani, niin heti käytiin lisäämässä kipulääkettä. Morfiinia se kai oli. Tai jotain johdannaista.
Olisinko minä n. 3 vuorokautta ollut osastolla kun sitten eräänä aamuna ilmoitettiin, että minut viedään kylpyyn. Tai siis pesulle. Minä siinä odottaessani olisin mieluummin ollut kuollut. Olisin halunnut vaan hävitä. Kadota maan alle. Sieluni silmin näin, miten minua siellä pesuhuoneessa jollain nosturilla nostellaan.... Tai ylipäätään sekin oli jo aivan hirveätä, kun joku sisarhentovalkoinen joutui työntelemään minua sängyssäni ympäri sairaalaa. Ja ne kaikkien katseet siinä matkan varrella. Kun sänkyäni yritettiin saada kääntymään johonkin suuntaan.
Kaksi hoitajaa tuli minua hakemaan sinne pesulle. Toinen heinäsirkan kokoinen vanhempi nainen. Matkasta sinne en muista kuin paniikin ja häpeän ja pelon tulevasta. Ei minua sentään nosturilla siirretty. Mutta kyllähän ne hoitajat olivat kovilla. Siirtolakanan kanssa minua siihen pesualustalle hiilattiin. Ja jossain vaiheessa tämä pieni nainen kysyi voinko yhtään itse avittaa. No, pystyinhän minä vähän. Siis surkean vähän. Ja siihen kun vielä kommentoitiin, että näin hienostihan potilas itse auttaa, niin itkuhan minulta tuli. Itkin koko saakelin pesutoimituksen ajan. Mitään niin nöyryyttävää en ole ennen sitä kokenut ja toivon etten ikinä enää koe. Kun nostetaan mahaläskejä sivuun, että päästään pesemään intiimialueet. Siis joku ventovieras. Ja koko ajan selitetään kuin idiootille, että mitä seuraavaksi pestään. Teki mieleni huutaa, että vaikka läskiä on puolen metrin kerros niin kyllä minulla silti on vielä tuntoaisti tallella!
Tänään kerroin näitä asioita ensimmäistä kertaa jollekin ääneen. Aika hyvin sain ravitsemusenkelini nähden itkuni pidettyä. Mutta kun pääsin autoon niin ratkesin aika totaalisesti. Ja jotenkin olen näiden muistojeni kanssa ollut nyt koko illan ihan tosi herkillä. Meinasin lykätä tämän kirjoittamista, mutta tuli sitten kuitenkin olo, että tämä paska on nyt saatava ainakin osiksi itsestäni ulos! Ja eikä tämä nyt tarkoita sitä, että haukkuisin hoitohenkilökuntaa tai jotain. Hirveitä tilanteitahan ne niillekin oli. Ja harvoin kai niin mahdottoman lihavia heille kuitenkaan osuu.
Että tällaisia muistoja tällä kertaa. Onhan näitä traumoja, joiden on joskun purkaannuttava. Ja enköhän minä niiden kanssa sinuiksi pääse.
Muokkaus: pakko laittaa hyvä kuvamuisto Indonesiasta...
Gili Meno.
Ravintoterapeutin tapaaminen 11 (part 1)
Kädet tärisee niin, ettei puhelin meinaa pysyä käsissä!
Päivän paino 92,8! Pudotusta edelliseen 5,8kg. Yhteensä lähtenyt 40,9kg. Ja suurimmasta painosta sen rapiat 44kg.
Iloitkua pukkaa. Voi hyvää päivää tämän ihmisen muutosta!
Päivän paino 92,8! Pudotusta edelliseen 5,8kg. Yhteensä lähtenyt 40,9kg. Ja suurimmasta painosta sen rapiat 44kg.
Iloitkua pukkaa. Voi hyvää päivää tämän ihmisen muutosta!
Peukuttakaahan
Vihdoinkin tänään on pitkästä aikaa punnituspäivä. Ja nyt melkein henkeni uskallan laittaa pantiksi, että lukema on pienempi kuin viimeksi. Toivon olevan edes vähän enemmän kuin se takaisin tullut 2 kiloa!
Ei uskokaan paikallisen huoltamon kassaneiti, kuinka vahvisti tuntemustani. Ensitöikseen sanoi "olet taas laihtunut, kyllä huomaa kun en ole n. kuukauteen nähnyt".
Ilolla odotan iltapäivää!
Ei uskokaan paikallisen huoltamon kassaneiti, kuinka vahvisti tuntemustani. Ensitöikseen sanoi "olet taas laihtunut, kyllä huomaa kun en ole n. kuukauteen nähnyt".
Ilolla odotan iltapäivää!
torstai 21. elokuuta 2014
Salavaaka
Tänään minä pääsin (sain itseni liikkeelle) pitkästä aikaa kuntosalille. Kynnys mennä tauon jälkeen oli aika korkea!
Mutta treeni tuntui hyvältä. Keuhkot eivät tule oikein matkassa, en ihan nyt tiedä mikä mättää - toivon, että eivät vaan ole toipuneet kevään kehkokuumeilusta. Hengästyin paljon.
Treeni oli kuitenkin hyvä/kiva ja muuten tuntui mukavalta. Oikein tuli pieni hiki. Liekö ollut ensimmäinen kerta.
Jatkosta sovimme nyt niin, että on kiinteä aika kun menen sinne. Muuten tästä ei tule mitään.
Mutta tämä salavaaka... Siellähän on eteisessä vaaka, jonka olen kiertänyt aina kaukaa. Mutta nyt houkutus kävi liian suureksi! Minä vaan vähän annoin houkutukselle periksi. Ja kyllä minun tuntemukseni ja hyvät fibani ovat tällä kertaa oikeassa. Nytkähdys alaspäin on tapahtunut!
En kerro lukemaa, se on nyt vain omassa päässäni. Ensi viikolla on "virallinen" punnitus minun "virallisella" vaa'allani.
Mutta on hyvä mieli ja kivalta tuntuu odottaa ensi viikon RT:n tapaamista!
Mutta treeni tuntui hyvältä. Keuhkot eivät tule oikein matkassa, en ihan nyt tiedä mikä mättää - toivon, että eivät vaan ole toipuneet kevään kehkokuumeilusta. Hengästyin paljon.
Treeni oli kuitenkin hyvä/kiva ja muuten tuntui mukavalta. Oikein tuli pieni hiki. Liekö ollut ensimmäinen kerta.
Jatkosta sovimme nyt niin, että on kiinteä aika kun menen sinne. Muuten tästä ei tule mitään.
Mutta tämä salavaaka... Siellähän on eteisessä vaaka, jonka olen kiertänyt aina kaukaa. Mutta nyt houkutus kävi liian suureksi! Minä vaan vähän annoin houkutukselle periksi. Ja kyllä minun tuntemukseni ja hyvät fibani ovat tällä kertaa oikeassa. Nytkähdys alaspäin on tapahtunut!
En kerro lukemaa, se on nyt vain omassa päässäni. Ensi viikolla on "virallinen" punnitus minun "virallisella" vaa'allani.
Mutta on hyvä mieli ja kivalta tuntuu odottaa ensi viikon RT:n tapaamista!
keskiviikko 20. elokuuta 2014
Hyvät fibat
Odotan innolla seuraavaa tapaamistani ravintoenkelin kanssa! Vielä kuusi kuusi yötä. (Tämä on oikeasti kun joulua odottaisin - sitä tosin en odota!)
Nyt minulla on varma olo, että nytkähdys alaspäin on tapahtunut. Jospa tämä jumi nyt hellittäisi. Suurimpana tekijänä näen sen, että olen nyt jättänyt leivän pois. Se vaan on kompastuskiveni.
Ja tämä tuntemukseni perustuu siihen, että sellainen melko tyköistuva paitapusero menee päälle niin, että kehtaan pitää sitä. Se paita päällä muuten tein kotimatkan Indonesiasta palatessani ja silloin se oli mielestäni naftimpi.
Nyt on hyvä meininki päällä! Tämän suhteen - muusta en kommentoi.
Nyt minulla on varma olo, että nytkähdys alaspäin on tapahtunut. Jospa tämä jumi nyt hellittäisi. Suurimpana tekijänä näen sen, että olen nyt jättänyt leivän pois. Se vaan on kompastuskiveni.
Ja tämä tuntemukseni perustuu siihen, että sellainen melko tyköistuva paitapusero menee päälle niin, että kehtaan pitää sitä. Se paita päällä muuten tein kotimatkan Indonesiasta palatessani ja silloin se oli mielestäni naftimpi.
Nyt on hyvä meininki päällä! Tämän suhteen - muusta en kommentoi.
maanantai 18. elokuuta 2014
Kikkailua 2
Minä olen löytänyt toimivan keinon itseni huijaamiseksi!
Kun/jos minulle tulee herkutusmieliteko, niin annan itselleni luvan nauttia sen HUOMENNA!
Minun on kovin tehnyt mieleni ulkoiltakahveilla gluteenitonta kääretorttupalaa. Kuolaan sitä lähes joka ilta pullavitriinin takana ja tulen aina tulokseen, että huomenna herkuttelen sillä.
Näin on nyt menty koko kesä! Minä en kiellä sitä itseltäni, päinvastoin annan luvan itselleni. Ja tarkemmin kun ajattelen, niin minä pärjään hyvin vielä huomiseen ilman sitä kääretorttua.
Edelleen hyvin toimiva herkku on jäätelö. Vaniljapehmis ilman kastikkeita ja sörsseleitä on aina vaan suosikkini.
Kun/jos minulle tulee herkutusmieliteko, niin annan itselleni luvan nauttia sen HUOMENNA!
Minun on kovin tehnyt mieleni ulkoiltakahveilla gluteenitonta kääretorttupalaa. Kuolaan sitä lähes joka ilta pullavitriinin takana ja tulen aina tulokseen, että huomenna herkuttelen sillä.
Näin on nyt menty koko kesä! Minä en kiellä sitä itseltäni, päinvastoin annan luvan itselleni. Ja tarkemmin kun ajattelen, niin minä pärjään hyvin vielä huomiseen ilman sitä kääretorttua.
Edelleen hyvin toimiva herkku on jäätelö. Vaniljapehmis ilman kastikkeita ja sörsseleitä on aina vaan suosikkini.
perjantai 15. elokuuta 2014
Nopea ruokailija
Minä olen tuolla aikaisemmassa tekstissäni Ahmitahäiriö? pohtinut nopeasti syömistäni. Ja tullut tulokseen, ettei ahmintahäiriötä olisi. Eli en ole koskaan järjestänyt mielettömiä ahmintasessioita, joiden takia olisin oksentanut.
Mutta kyllähän totuus on se, että rehellisyyden nimissä minun on tunnustettava itselleni, että ahmijahan minä olen ollut. Olen ollut sitä niin kauan kuin muistan. Aina olen lopettanut syömiseni jo siinä vaiheessa kun muut ovat hädin tuskin aloittaneet.
Tämän olen tajunnut vasta nyt kun olen harjoitellut hitaasti syömistä. Mitä etua on sitten ollut tästä harjoittelusta? Minun ei tarvitse ajatella annoskokoa. Kun syön hitaasti niin elimistöni kertoo kyllä milloin on aika lopettaa. Vatsalaukkuni kerkiää tajuamaan, että sitä ruokitaan. Se kun tulee reagointeineen sen 15 -20 minuuttia perässä.
Tästä on ollut myöskin se etu, että kun olen aterioinut, minulla on oikeasti kylläinen olo ja ei edes tee mieli mitään naposteltavaa. Ulkona ruokailessa hyvin usein jälkiruokaa ei tee edes mieli. Tai jos otan, niin se annos on kymmenesosa entiseen verrattuna.
Tämä säännöllisyys ja hitaus on tehnyt sen, että minä en koe taistelevani koko ajan syömisteni kanssa. Tasainen NORMAALI nälkä-/kylläisyystuntemus tekee tästä minulle helppoa. Minä en tunne joutuvani käyttämään tahdonvoimaa juuri lainkaan. Ja tämä on aivan mieletön kokemus.
Mutta kyllähän totuus on se, että rehellisyyden nimissä minun on tunnustettava itselleni, että ahmijahan minä olen ollut. Olen ollut sitä niin kauan kuin muistan. Aina olen lopettanut syömiseni jo siinä vaiheessa kun muut ovat hädin tuskin aloittaneet.
Tämän olen tajunnut vasta nyt kun olen harjoitellut hitaasti syömistä. Mitä etua on sitten ollut tästä harjoittelusta? Minun ei tarvitse ajatella annoskokoa. Kun syön hitaasti niin elimistöni kertoo kyllä milloin on aika lopettaa. Vatsalaukkuni kerkiää tajuamaan, että sitä ruokitaan. Se kun tulee reagointeineen sen 15 -20 minuuttia perässä.
Tästä on ollut myöskin se etu, että kun olen aterioinut, minulla on oikeasti kylläinen olo ja ei edes tee mieli mitään naposteltavaa. Ulkona ruokailessa hyvin usein jälkiruokaa ei tee edes mieli. Tai jos otan, niin se annos on kymmenesosa entiseen verrattuna.
Tämä säännöllisyys ja hitaus on tehnyt sen, että minä en koe taistelevani koko ajan syömisteni kanssa. Tasainen NORMAALI nälkä-/kylläisyystuntemus tekee tästä minulle helppoa. Minä en tunne joutuvani käyttämään tahdonvoimaa juuri lainkaan. Ja tämä on aivan mieletön kokemus.
keskiviikko 13. elokuuta 2014
Kikkailua 1
Yleisimmin kuulemani kikkakolmonen painonhallintaan on se, että käyttäisi pienempää lautasta ateriointiin. Minulle tämä ei ole toiminut. Suurin ongelmani ei viimekädessä olekaan annoskoko vaan se, että syön aivan liian nopeasti. Ja tähän ei lautasen koko auta mitään!
Alussa minä otin lukemista itselleni ruokailuseuraksi ja tämä helpotti jonkun verran, mutta mielestäni ei riittävästi.
En muista tarkkaan, mistä lähti liikkeelle se, että käytän nykyisin kotona syödessäni pikkulusikkaa ja lasten aterimia. Ehkä se oli alunalkaen vahinko - ei ole muuta sattunut käsiini.
Mutta huomasin heti, että lastenaterimilla syödessäni minä en voi hotkia! Ja ne ovat jääneet kerrasta käyttööni. Edelleen joudun keskittymään siihen, että syön AINA kunnolla pureskellen suuni tyhjäksi ennen kuin laitan sinne lisää ruokaa.
Tämä on parhaiten edistänyt rauhallista syömistäni. Olen voinut jättää kirjan pois ruokapöydästä.
Ihmeellisimpiä havaintoja itselleni on edelleenkin se, että ruokailun aikana tunnen itseni kylläiseksi ja voin jättää lautaselle ruokaa! Ja kun saan syötyä hillitysti, sillä ei ole oikeastaan mitään merkitystä minkä kokoisen annoksen annoksen itselleni rakennan.
Alussa minä otin lukemista itselleni ruokailuseuraksi ja tämä helpotti jonkun verran, mutta mielestäni ei riittävästi.
En muista tarkkaan, mistä lähti liikkeelle se, että käytän nykyisin kotona syödessäni pikkulusikkaa ja lasten aterimia. Ehkä se oli alunalkaen vahinko - ei ole muuta sattunut käsiini.
Mutta huomasin heti, että lastenaterimilla syödessäni minä en voi hotkia! Ja ne ovat jääneet kerrasta käyttööni. Edelleen joudun keskittymään siihen, että syön AINA kunnolla pureskellen suuni tyhjäksi ennen kuin laitan sinne lisää ruokaa.
Tämä on parhaiten edistänyt rauhallista syömistäni. Olen voinut jättää kirjan pois ruokapöydästä.
Ihmeellisimpiä havaintoja itselleni on edelleenkin se, että ruokailun aikana tunnen itseni kylläiseksi ja voin jättää lautaselle ruokaa! Ja kun saan syötyä hillitysti, sillä ei ole oikeastaan mitään merkitystä minkä kokoisen annoksen annoksen itselleni rakennan.
tiistai 12. elokuuta 2014
1-vuotias
Blogini täyttää juuri tänään 1 vuotta.
Vuosi sitten aloittaessani epäröin vielä kovin itseäni ja sitä, että kannattaako tätä blogia alkaa pitämään. Riittääkö minulla kuitenkaan kirjoitettavaa kovinkaan pitkälle.
Mutta vahvana oli silloin tuntemus, että meni syteen tai saveen, niin minun pitää saada purkaa pahaa oloani johonkin. Ja tämä tuntui hyvältä kanavalta.
Minä en kuitenkaan vielä silloin uskonut, missä mennään vuoden päästä. Ja hyvä, että en ajatellutkaan tavoitteita. Niin valtava määrä oli lähtökohtaisesti kuitenkin pudotettavaa. Pelkkä ajatus olisi uuvuttanut ja saanut minut luovuttamaan. Enkä silloin osannut kuvitellakaan, että paino olisi vuoden päästä alle 100kg!
Minut on myös yllättänyt täysin se, miten paljon blogiani luetaan. Yli 50 000 käyntiä on mielestäni hieno luku. Ja selvästikin säännöllisesti seuraavia lukijoita minulla myös on.
Jossain vaiheessa minulle meinasi tulla paineita kirjoittamisesta. Tuntui jotekin siltä, että aloin ajattelemaan lukijoita. Tuntui, että jos en edisty, niin "petän" lukijani. Vaikeuksista tuntui alkuun vaikealta kirjoittaa. Mutta niin alasti minä olen tämän kanssa, että vaikka minä kirjoituksissani kaunistelisin, niin itseäni en voi huijata. On vain aika olla rehellinen - tämän kaikessa karmeudessa.
Piti jälleen ottaa järki kauniiseen käteen ja miettiä, mikä tämä juttu on. Minä teen tämän kaiken kuitenkin vain ja ainoastaan itselleni ja itseäni varten. Ja sekin tosiasia, että varmasti jokainen lukijani tietää painonpudotuksesta kaiken - varsinkin sen, ettei tämä aina ole ruusuilla tanssimista!
Te lukijani saatte minun nöyrän kiitokseni. Olette osaltanne tukeneet ja tsempanneet minua uskomattoman paljon. Tänne minä olen kuitenkin purkanut paljon sellaisia tuntojani, joita en nenätysten ole pystynyt puhumaan lähimpienikään kanssa. Ja tämän koen kuitenkin äärimmäisen tärkeänä oman toipumiseni ja selviytymiseni kannalta.
Teitä on monta matkaani jakamassa ja uskon tämän matkan vielä jatkuvan <3
Vuosi sitten aloittaessani epäröin vielä kovin itseäni ja sitä, että kannattaako tätä blogia alkaa pitämään. Riittääkö minulla kuitenkaan kirjoitettavaa kovinkaan pitkälle.
Mutta vahvana oli silloin tuntemus, että meni syteen tai saveen, niin minun pitää saada purkaa pahaa oloani johonkin. Ja tämä tuntui hyvältä kanavalta.
Minä en kuitenkaan vielä silloin uskonut, missä mennään vuoden päästä. Ja hyvä, että en ajatellutkaan tavoitteita. Niin valtava määrä oli lähtökohtaisesti kuitenkin pudotettavaa. Pelkkä ajatus olisi uuvuttanut ja saanut minut luovuttamaan. Enkä silloin osannut kuvitellakaan, että paino olisi vuoden päästä alle 100kg!
Minut on myös yllättänyt täysin se, miten paljon blogiani luetaan. Yli 50 000 käyntiä on mielestäni hieno luku. Ja selvästikin säännöllisesti seuraavia lukijoita minulla myös on.
Jossain vaiheessa minulle meinasi tulla paineita kirjoittamisesta. Tuntui jotekin siltä, että aloin ajattelemaan lukijoita. Tuntui, että jos en edisty, niin "petän" lukijani. Vaikeuksista tuntui alkuun vaikealta kirjoittaa. Mutta niin alasti minä olen tämän kanssa, että vaikka minä kirjoituksissani kaunistelisin, niin itseäni en voi huijata. On vain aika olla rehellinen - tämän kaikessa karmeudessa.
Piti jälleen ottaa järki kauniiseen käteen ja miettiä, mikä tämä juttu on. Minä teen tämän kaiken kuitenkin vain ja ainoastaan itselleni ja itseäni varten. Ja sekin tosiasia, että varmasti jokainen lukijani tietää painonpudotuksesta kaiken - varsinkin sen, ettei tämä aina ole ruusuilla tanssimista!
Te lukijani saatte minun nöyrän kiitokseni. Olette osaltanne tukeneet ja tsempanneet minua uskomattoman paljon. Tänne minä olen kuitenkin purkanut paljon sellaisia tuntojani, joita en nenätysten ole pystynyt puhumaan lähimpienikään kanssa. Ja tämän koen kuitenkin äärimmäisen tärkeänä oman toipumiseni ja selviytymiseni kannalta.
Teitä on monta matkaani jakamassa ja uskon tämän matkan vielä jatkuvan <3
maanantai 11. elokuuta 2014
Kypsytelty haaste
Siitä on varmastikin n. vuosi kun SannaS. (muistaakseni) haastoi minut pohtimaan, mitä hyvää näen kropassani. Kolme asiaa. Silloin jo kerroin, että tällainen haaste on minulle hyvin vaikea, mutta lupasin palata asiaan.
Olen tätä miettinyt ja nyt on aika kypsä jollain tavalla. Edelleen on minulle vaikeaa, mutta ehkä on aika ottaa Se askel! Enkä minä vieläkään pysty nimeämään kuin kaksi asiaa!
Hiukset. Ne ovat aina olleet minulla hyvin paksut. Olen jopa kokenut, että niitä on kadehdittu.
Silmät. Niiden väri. Silmistäni olen saanut positiivista palautetta paljonkin. Viimeksi siellä Indonesiassa satunnainen vastaantulija pysäytti minut ja sanoi vai, että minulla on ihmeellisen kauniit ja erikoisen väriset silmät.
(Silmistänikään en osaa olla tavallaan tyytyväinen... Yleensä vastaan, että rumemmatkin kelpaisivat jos niillä näkisi paremmin. Näissähän ei ole kuin sanomista! Tosin olen sikäli hyvässä asemassa, että näitä voidaan leikkauksin parantaa. Joskus.)
Kolmatta hyvää minä en omassa ulkoisessa minässäni vielä osaa nimetä. Mutta kyllä se sieltä varmastikin joskus tulee, kun itsetuntoni kasvaa ja uskallan katsoa itseäni vähemmän kriittisesti.
Muistini mukaan minun piti haastaa 3 lukijaani löytämään ja kertomaan kropastaan 3 asiaa mistä pitää. Haastan Sarah Suomalaisen, Kulokiukuttelijan ja J.B.:n.
Olen tätä miettinyt ja nyt on aika kypsä jollain tavalla. Edelleen on minulle vaikeaa, mutta ehkä on aika ottaa Se askel! Enkä minä vieläkään pysty nimeämään kuin kaksi asiaa!
Hiukset. Ne ovat aina olleet minulla hyvin paksut. Olen jopa kokenut, että niitä on kadehdittu.
Silmät. Niiden väri. Silmistäni olen saanut positiivista palautetta paljonkin. Viimeksi siellä Indonesiassa satunnainen vastaantulija pysäytti minut ja sanoi vai, että minulla on ihmeellisen kauniit ja erikoisen väriset silmät.
(Silmistänikään en osaa olla tavallaan tyytyväinen... Yleensä vastaan, että rumemmatkin kelpaisivat jos niillä näkisi paremmin. Näissähän ei ole kuin sanomista! Tosin olen sikäli hyvässä asemassa, että näitä voidaan leikkauksin parantaa. Joskus.)
Kolmatta hyvää minä en omassa ulkoisessa minässäni vielä osaa nimetä. Mutta kyllä se sieltä varmastikin joskus tulee, kun itsetuntoni kasvaa ja uskallan katsoa itseäni vähemmän kriittisesti.
Muistini mukaan minun piti haastaa 3 lukijaani löytämään ja kertomaan kropastaan 3 asiaa mistä pitää. Haastan Sarah Suomalaisen, Kulokiukuttelijan ja J.B.:n.
lauantai 9. elokuuta 2014
Kaikesta minäkin ärsyynnyn
Nykyisinhän tulee aika usein kommentteja hyvän päivän tutuilta "oletpa laihtunut/pienentynyt!"
Tämähän ei ole ärsyttävää, päinvastoin tuntuu oikein mukavalta ja imartelevalta. Ja tietenkin kannustavalta. Mutta kun seuraavassa lauseessa tulee "oletko ollut sellaisessa leikkauksessa?"
Tämä äsyttää! Siis onko lihavuusleikkauksesta toitotettu niin paljon, että mitään muuta mahdollisuutta laihtumiselle ei enää muisteta olevankaan? Ja sitten kun olen kertonut, että ihan syömällä oikein ja säännöllisesti olen saanut kiloja pois, tuntuu ettei minua uskota. Vaan aletaan sitten tivaamaan minkälaisella kuurilla olen. Ja kun kerron, etten millään kuurilla, mikään ei ole kiellettyä, kaikki on sallittua. Ainoa pakko on syödä 4 - 5 kertaa päivässä. Jotkut ovat vielä tämän jälkeenkin tivanneet, että onko minulla jokin sairaus.
Sittenpä minä olen jo aivan sanaton!
Olen jonkin verran pohdiskellut tätä yleistä suhtautumista ylipainoisiin ihmisiin. Meitä taidetaan pitää täysin selkärangattomina, tahdottomina syöppöinä, jotka eivät osaa/pysty hillitsemään itseään.
Tämähän ei ole ärsyttävää, päinvastoin tuntuu oikein mukavalta ja imartelevalta. Ja tietenkin kannustavalta. Mutta kun seuraavassa lauseessa tulee "oletko ollut sellaisessa leikkauksessa?"
Tämä äsyttää! Siis onko lihavuusleikkauksesta toitotettu niin paljon, että mitään muuta mahdollisuutta laihtumiselle ei enää muisteta olevankaan? Ja sitten kun olen kertonut, että ihan syömällä oikein ja säännöllisesti olen saanut kiloja pois, tuntuu ettei minua uskota. Vaan aletaan sitten tivaamaan minkälaisella kuurilla olen. Ja kun kerron, etten millään kuurilla, mikään ei ole kiellettyä, kaikki on sallittua. Ainoa pakko on syödä 4 - 5 kertaa päivässä. Jotkut ovat vielä tämän jälkeenkin tivanneet, että onko minulla jokin sairaus.
Sittenpä minä olen jo aivan sanaton!
Olen jonkin verran pohdiskellut tätä yleistä suhtautumista ylipainoisiin ihmisiin. Meitä taidetaan pitää täysin selkärangattomina, tahdottomina syöppöinä, jotka eivät osaa/pysty hillitsemään itseään.
perjantai 8. elokuuta 2014
Pieni huomio 16
Suurimmillani minä jouduin ostamaan myös normaalia suurempia kenkiä. Käytin numeroa 40 - 41,vaikka oma kokoni on 38 - 39.
Eilen ostin itselleni hauskat balleriinat (koiranäytelmiin kehäkengiksi) kokoa 38,5! Ja tuntui hienolle. Vaikkakin hassulle - että myös jalkateräni on pienentynyt.
Eilen ostin itselleni hauskat balleriinat (koiranäytelmiin kehäkengiksi) kokoa 38,5! Ja tuntui hienolle. Vaikkakin hassulle - että myös jalkateräni on pienentynyt.
tiistai 5. elokuuta 2014
Varovaisen tyytyväinen
Tässä nyt on mietitty syntyjä syviä.
Leipää en ole saanut muuten hallintaan kuin siten, että en osta sitä kotiin ollenkaan. En ole tyytyväinen siihen, että joudun totaalisesti kieltämään leivän itseltäni. Ehkä tällä kohtaa minulla toimii myllyhoitometodi.
Muuten olen pysynyt ruokailun säännöllisyydessä ja tuntemukseni on, että ne pari kiloa, mitkä tuli takaisi, ovat sulaneet. Varmaahan tämä ei ole ja varmistuu vasta tämän kuun lopulla.
Pyöräillyt olen varovasti. Mutta olen käynyt uimassa! Edellisestä kerrasta on vuosikausia. Ja olen pystynyt uimaan, vaikka muitakin on ollut paikalla. Helppoa se ei ole ollut, mutta kynnys on ylitetty.
Tämä touhu tuntuu olevan hyvällä mallilla taas.
Leipää en ole saanut muuten hallintaan kuin siten, että en osta sitä kotiin ollenkaan. En ole tyytyväinen siihen, että joudun totaalisesti kieltämään leivän itseltäni. Ehkä tällä kohtaa minulla toimii myllyhoitometodi.
Muuten olen pysynyt ruokailun säännöllisyydessä ja tuntemukseni on, että ne pari kiloa, mitkä tuli takaisi, ovat sulaneet. Varmaahan tämä ei ole ja varmistuu vasta tämän kuun lopulla.
Pyöräillyt olen varovasti. Mutta olen käynyt uimassa! Edellisestä kerrasta on vuosikausia. Ja olen pystynyt uimaan, vaikka muitakin on ollut paikalla. Helppoa se ei ole ollut, mutta kynnys on ylitetty.
Tämä touhu tuntuu olevan hyvällä mallilla taas.
tiistai 22. heinäkuuta 2014
Fillari
On niin uskomatonta, millaisia ystäviä ihminen voi saada koirankasvatuksen kautta. Millaista koirankasvattajana elo voi olla parhaimmillaan!
Kasvattini omistajat kutsuivat meidät kylään. Ja aivan ihanan yllätyksen olivat järjestäneet - mansikkakakkua ja mielettömän ihana lahja. POLKUPYÖRÄ. Lahja annettiin minulle A4:lla hauskana lahjalupauksena. Paperi pyöri siinä silmieni edessä vaikka kuinka pitkään, ennen kuin minä tajusin, että se on tarkoitettu minulle.
Eilen kävimme hakemassa lahjani ja isäntä oli niin innokas, että laittoi minulle pyörän heti ajokuntoon.
Kävimme heti pyöräilemässä pienen lenkin. Ja minähän nyt pääsen jälleen pyöräilemään sitten yhdessä koiran kanssa. Ja tämä meidän nuorempi (2,5 vuotias) yllätti minut täysin, kuinka nätisti se tajusi homman juonen, eikä yrittänyt säntäillä mihinkään suuntaan!
Tämä kuva lavastettiin harjoituslenkin jälkeen. Koirakaan ei ole hihnassa enää, mutta tuli mukanani pihatietä. Taisi neitikin innostua asiasta. Isäntäkin kaivoi fillarinsa naftaliinista ja lähti meidän mukaan. Enempi varmaan siitä syystä, että ei uskonut meidän kommelluksitta suoriutuvan!
Minulle tuli niin nuoruus mieleeni. Ja kuinka mukavaa koiran kanssa on fillaroida. Ensimmäisen ison koirani kanssa minä aikoinaan pyöräilin paljon - meille ei ollut 10 - 20 kilometrin matka mitään. Nyt kyllä olen kaukana siitä kunnosta, mutta ehkä tämä tästä helpottaa. Nyt pinimmätkin mäet saivat keuhkoni huutamaan hoosiannaa. Ei varmaan vieläkään oikein palautunut kevään keuhkokuumejaksosta. Toki minä puuskutan edelleen järkyttävän vähästä, mutta kun jaloissa ei kuitenkaan tuntunut oikeastaan miltään.
Myöhään illalla teimme vielä uudestaan sen pienen pyörähdyksen. Isäntä halusi kokeilla, miltä tuntuu fillaroida koira rinnallaan. Hänelle tämä oli ensimmäinen kokemus ja tuntui olevan innoissaan. Jouduin toppuuttelemaan, että matkaa ei aleta vielä haalimaan eikä vauhtia. Vaan pitää mennä koiran ehdoilla ja seurata, että sillä on koko ajan mukavaa, emmekä tapa sen - eikä omaammekaan - innostusta heti alkuunsa.
Tämä polkupyörä on kanssa niin mieluinen lahja, että en osaa tarpeeksi kiittää lahjan antajia!
Kasvattini omistajat kutsuivat meidät kylään. Ja aivan ihanan yllätyksen olivat järjestäneet - mansikkakakkua ja mielettömän ihana lahja. POLKUPYÖRÄ. Lahja annettiin minulle A4:lla hauskana lahjalupauksena. Paperi pyöri siinä silmieni edessä vaikka kuinka pitkään, ennen kuin minä tajusin, että se on tarkoitettu minulle.
Eilen kävimme hakemassa lahjani ja isäntä oli niin innokas, että laittoi minulle pyörän heti ajokuntoon.
Kävimme heti pyöräilemässä pienen lenkin. Ja minähän nyt pääsen jälleen pyöräilemään sitten yhdessä koiran kanssa. Ja tämä meidän nuorempi (2,5 vuotias) yllätti minut täysin, kuinka nätisti se tajusi homman juonen, eikä yrittänyt säntäillä mihinkään suuntaan!
Tämä kuva lavastettiin harjoituslenkin jälkeen. Koirakaan ei ole hihnassa enää, mutta tuli mukanani pihatietä. Taisi neitikin innostua asiasta. Isäntäkin kaivoi fillarinsa naftaliinista ja lähti meidän mukaan. Enempi varmaan siitä syystä, että ei uskonut meidän kommelluksitta suoriutuvan!
Minulle tuli niin nuoruus mieleeni. Ja kuinka mukavaa koiran kanssa on fillaroida. Ensimmäisen ison koirani kanssa minä aikoinaan pyöräilin paljon - meille ei ollut 10 - 20 kilometrin matka mitään. Nyt kyllä olen kaukana siitä kunnosta, mutta ehkä tämä tästä helpottaa. Nyt pinimmätkin mäet saivat keuhkoni huutamaan hoosiannaa. Ei varmaan vieläkään oikein palautunut kevään keuhkokuumejaksosta. Toki minä puuskutan edelleen järkyttävän vähästä, mutta kun jaloissa ei kuitenkaan tuntunut oikeastaan miltään.
Myöhään illalla teimme vielä uudestaan sen pienen pyörähdyksen. Isäntä halusi kokeilla, miltä tuntuu fillaroida koira rinnallaan. Hänelle tämä oli ensimmäinen kokemus ja tuntui olevan innoissaan. Jouduin toppuuttelemaan, että matkaa ei aleta vielä haalimaan eikä vauhtia. Vaan pitää mennä koiran ehdoilla ja seurata, että sillä on koko ajan mukavaa, emmekä tapa sen - eikä omaammekaan - innostusta heti alkuunsa.
Tämä polkupyörä on kanssa niin mieluinen lahja, että en osaa tarpeeksi kiittää lahjan antajia!
lauantai 12. heinäkuuta 2014
Kuvakantaan
Isäntä yllätti minut eilen täysin.
Luulin, että Tallinnan reissu Karnaluks-käynteineen oli Se lahja. Ja olin hyvin tyytyväinen yllätyksestä. Ja onnellinen ostamistani helmistä, satiininyöreistä ja mustikkamakuvedestä!
Kotiin tultuamme VARSINAINEN yllätys vasta odottikin. Läppäri. En olisi uskonut ja olen niin otettu.
Moni asia helpottuu ja bloginikin alkaa saamaan jälleen kuvitusta.
Luulin, että Tallinnan reissu Karnaluks-käynteineen oli Se lahja. Ja olin hyvin tyytyväinen yllätyksestä. Ja onnellinen ostamistani helmistä, satiininyöreistä ja mustikkamakuvedestä!
Kotiin tultuamme VARSINAINEN yllätys vasta odottikin. Läppäri. En olisi uskonut ja olen niin otettu.
Moni asia helpottuu ja bloginikin alkaa saamaan jälleen kuvitusta.
perjantai 11. heinäkuuta 2014
Puoli vuosisataa
Täyttyy tänään.
Mieheni vie Tallinnaan shoppailemaan. Onnistui yllättämään.
Vuosi sitten tuntui, ettei ole elämällä paljoa enää annettavaa. Niin totaalisen väsynyt olin. Nyt tuntuu, että kyllä tässä on vielä paljon porskuteltavaa. Ja minä jaksan!
Hyvä minä ja onnea!
Mieheni vie Tallinnaan shoppailemaan. Onnistui yllättämään.
Vuosi sitten tuntui, ettei ole elämällä paljoa enää annettavaa. Niin totaalisen väsynyt olin. Nyt tuntuu, että kyllä tässä on vielä paljon porskuteltavaa. Ja minä jaksan!
Hyvä minä ja onnea!
torstai 10. heinäkuuta 2014
Turvallinen musta
Olen harjoitellut värikkäiden ja jopa vaaleasävyisten vaatteiden pitämistä. Tosiaankin niitä on pitänyt opetella ja sietää sitä epämukavaa oloa, koska värit eivät tunnu vieläkään kotoisilta.
Ja niin käsittämättömän syvällä sieluni sopukoissa on se ajatus mustan hoikentavasta vaikutelmasta, että en tiedä pääsenkö siitä ajatuksesta koskaan eroon.
Niin tuttu ja turvallisen tuntuinen musta vaate minulle on. Pitkän pitkästä aikaa kun puin mustat housut, niin tunnen itseni hoikemmaksi. Tämä on aivan järjetöntä! Minä näen jopa peilistä eron verrattuna entiseen. Tai se voi olla aivan luonnollistakin, koska minulla ei ollut ennen muita kuin mustia vaatteita. Hahmotan itseni niissä paremmin.
Tuota olen myös miettinyt, että vaikka painoni nousi viime jaksolla, niin vaatteeni eivät ole tuntuneet ahtaammilta. Ei edes pienimmätkään housuni. Kumma juttu, jota en ymmärrä.
Ja niin käsittämättömän syvällä sieluni sopukoissa on se ajatus mustan hoikentavasta vaikutelmasta, että en tiedä pääsenkö siitä ajatuksesta koskaan eroon.
Niin tuttu ja turvallisen tuntuinen musta vaate minulle on. Pitkän pitkästä aikaa kun puin mustat housut, niin tunnen itseni hoikemmaksi. Tämä on aivan järjetöntä! Minä näen jopa peilistä eron verrattuna entiseen. Tai se voi olla aivan luonnollistakin, koska minulla ei ollut ennen muita kuin mustia vaatteita. Hahmotan itseni niissä paremmin.
Tuota olen myös miettinyt, että vaikka painoni nousi viime jaksolla, niin vaatteeni eivät ole tuntuneet ahtaammilta. Ei edes pienimmätkään housuni. Kumma juttu, jota en ymmärrä.
lauantai 5. heinäkuuta 2014
Ravintoterapeutin tapaaminen 10 (part 2)
Keskustelimme tästä kilojumista. Ja on aivan käsittämätöntä, että minä en saanut nuhteluja, moralisointia, saarnaa. Vaikka painoa oli tullut takaisin päin.
Päinvastoin - ilmoille heitettiin ajatus, että jos tietoisesti keskittyisimme välillä saavutetun ylläpitämiseen. Ja tietoisesti nautin menneistä kiloista. Joka on valtava määrä! Ja tietoisesti nautin nykyisestä minästäni.
Oikeasti tiedostaisin saavutuksena sen, että paino on pysynyt näissä lukemissa nyt lähes puoli vuotta.
Että minun RT osaa nykiä oikeista naruista. Tämähän on valtava saavutus. Aikaisempien kadonneiden kilojen syöminen takaisin (ekstran kanssa) on onnistunut minulta 2 - 3 kuukaudessa. Nyt kun oikein mietin sitä, niin tosiaankin minä olen pystynyt lihomaan 20 -30kg minimaalisen pienessä ajassa.
Yhdessätuumin tulimme siihen tulokseen, että mitään tehokuuria emme ota käyttöön. Minä olin miettinyt sitäkin vaihtoehtoa, koska joskus olimme puhuneet, että hänellä on tarvittaessa järeämpiäkin keinoja
Mutta molemmilla oli selvä näkemys siitä, että ei sotketa minun pääkoppaa nyt millään kuurilla. Koska olen sisäistänyt kuitenkin tämän säännöllisyyden ja kyllä se taas jossain vaiheessa alkaa tuottamaan tulosta.
Tämä oli niin hyvä käynti. Minun on ollut hyvä olla ja valintojen teko on jälleen helppoa.
Päinvastoin - ilmoille heitettiin ajatus, että jos tietoisesti keskittyisimme välillä saavutetun ylläpitämiseen. Ja tietoisesti nautin menneistä kiloista. Joka on valtava määrä! Ja tietoisesti nautin nykyisestä minästäni.
Oikeasti tiedostaisin saavutuksena sen, että paino on pysynyt näissä lukemissa nyt lähes puoli vuotta.
Että minun RT osaa nykiä oikeista naruista. Tämähän on valtava saavutus. Aikaisempien kadonneiden kilojen syöminen takaisin (ekstran kanssa) on onnistunut minulta 2 - 3 kuukaudessa. Nyt kun oikein mietin sitä, niin tosiaankin minä olen pystynyt lihomaan 20 -30kg minimaalisen pienessä ajassa.
Yhdessätuumin tulimme siihen tulokseen, että mitään tehokuuria emme ota käyttöön. Minä olin miettinyt sitäkin vaihtoehtoa, koska joskus olimme puhuneet, että hänellä on tarvittaessa järeämpiäkin keinoja
Mutta molemmilla oli selvä näkemys siitä, että ei sotketa minun pääkoppaa nyt millään kuurilla. Koska olen sisäistänyt kuitenkin tämän säännöllisyyden ja kyllä se taas jossain vaiheessa alkaa tuottamaan tulosta.
Tämä oli niin hyvä käynti. Minun on ollut hyvä olla ja valintojen teko on jälleen helppoa.
perjantai 4. heinäkuuta 2014
Leivän kirous
Tämä leipä on muodostunut minulle selvästikin kynnyskysymykseksi. Ja vaikka tämän säännöllisen ruokailun juttu on juuri se, että mikään ei ole kiellettyä, niin minun päässäni leipä vain on iso peikko ja sen myötä pelkään menettäväni jotekin koko homman hanskasta.
RT:n kanssa pohdin tätä asiaa. Ja itseksenikin olen pohtinut paljon. Ja tulipa sellainenkin juttu mieleeni, että joskus n. 9 - 10 vuotiaana kotiin ostettiin välillä Ruthin leipomon vaaleata rouheleipää. Ja se oli tuoreena aivan mielettömän hyvää. Jos tulin koulusta kotiin ensimmäisenä niin söin välipalaksi sitä leipää. Muistan jo silloin päättäneeni, että teen nämä kaksi palasta itselleni enkä enempää. Mutta minä en koskaan pysynyt siinä suunnitelmassani. Vaan söin koko leivän. Teen kanssa. Eikä silloinkaan mitään muuta sen leivän päälle kuin pelkkää voita. Paksulti.
Minulla oli tästä huono omatunto. Mielikuvani mukaan tämä ei johtunut sen "lihottavasta" vaikutuksesta vaan pikemminkin siitä, että isossa, tavallisessa työläisperheessä, ei ollut kuitenkaan sitä ruokaa mielinmäärin ja äiti oli varannut sen määrän, joka piisaisi kaikille. En minä muista, että siitä olisi minua liiemmin toruttu. Ihmeteltiin kyllä, että miten se voi olla loppu kun juuri tuotiin. Minä en koskaan kertonut syöneeni kokonaista leipää yksin.
Ja jo silloin söin sen leivän salassa. Silloin kun ei ollut muita kotona. Muiden nähden söin "normaalisti". Jotenkin tämä "paha leipä" on ollut aina omassa päässäni ongelma.
Ja tosiaankin se hassu juttu, että ihminen tarvitsee viljaa ja kuituja. Leipä on siihen hyvä kuidun lähde. Ja minä en vaan handlaa tätä hommaa.
Toukokuussa kävin kuuntelemassa Myllyhoitoyhdistyksen järjestämän ruokariippuvuus-luennon. Siellä oli paljon hyvää asiaa. Mutta sitten yksi mikä minulle jäi kiertämään päähäni oli se, että heidän "oppiensa" mukaan se ruoka/ruoka-aine, jonka tunnistaa aiheuttavan itselleen riippuvuutta, pitäisi olla totaalikieltojen listalla. Ja sitä totaalikieltoa ei saisi ikinä rikkoa. Vähän samaan tapaan kuin alkoholisti ei voi ottaa sitä ensimmäistäkään kaljaa.
Ymmärrän tämän osin. Mutta sitten taas mielestäni ruokariippuvuutta ei voi verrata alkoholismiin. Ilman viinaa ihminen pysyy hengissä. Ilman ruokaa ei. Vaan sen ruoan kanssa on löydettävä se kultainen keskitie.
Ilman leipää toki ihminen voi elää. Mutta minulle on nyt käynyt niin, että mitä enemmän sitä mietin, niin sitä enemmän se menee minulta hanskasta. RT:n kanssa sovittiinkin, että minun pitää nyt löytää leipään "ystävällinen" suhtautuminen. Ehkä asiaa helpottaisi se, että en ajattelisi sitä leipänä, vaan viljatuotteena - kuidun lähteenä. Minä harjoittelen nyt ajatusmallini muuttamista.
Otan tämän jutun kanssa nyt jälleen vähän etäisyyttä. En tuo kotiini houkutusta. Syön leivän spesiaalina kahvilassa. Muuten nyt joudun sitten miettimään miten saan sen tarvittavan kuidun, n. 30g, päivässä muuta kautta. No, erittäin mieluinen kuidun lähde ovat vadelmat. Ja sitten minulla on nyt etsinnässä gluteeniton muro-/myslivalmiste, jota voin lisätä esim. viilin sekaan. Minun on lähdettävä vaan täältä tuppukylältä isommalle kirkolle, jotta sellaista löytäisin.
RT:n kanssa pohdin tätä asiaa. Ja itseksenikin olen pohtinut paljon. Ja tulipa sellainenkin juttu mieleeni, että joskus n. 9 - 10 vuotiaana kotiin ostettiin välillä Ruthin leipomon vaaleata rouheleipää. Ja se oli tuoreena aivan mielettömän hyvää. Jos tulin koulusta kotiin ensimmäisenä niin söin välipalaksi sitä leipää. Muistan jo silloin päättäneeni, että teen nämä kaksi palasta itselleni enkä enempää. Mutta minä en koskaan pysynyt siinä suunnitelmassani. Vaan söin koko leivän. Teen kanssa. Eikä silloinkaan mitään muuta sen leivän päälle kuin pelkkää voita. Paksulti.
Minulla oli tästä huono omatunto. Mielikuvani mukaan tämä ei johtunut sen "lihottavasta" vaikutuksesta vaan pikemminkin siitä, että isossa, tavallisessa työläisperheessä, ei ollut kuitenkaan sitä ruokaa mielinmäärin ja äiti oli varannut sen määrän, joka piisaisi kaikille. En minä muista, että siitä olisi minua liiemmin toruttu. Ihmeteltiin kyllä, että miten se voi olla loppu kun juuri tuotiin. Minä en koskaan kertonut syöneeni kokonaista leipää yksin.
Ja jo silloin söin sen leivän salassa. Silloin kun ei ollut muita kotona. Muiden nähden söin "normaalisti". Jotenkin tämä "paha leipä" on ollut aina omassa päässäni ongelma.
Ja tosiaankin se hassu juttu, että ihminen tarvitsee viljaa ja kuituja. Leipä on siihen hyvä kuidun lähde. Ja minä en vaan handlaa tätä hommaa.
Toukokuussa kävin kuuntelemassa Myllyhoitoyhdistyksen järjestämän ruokariippuvuus-luennon. Siellä oli paljon hyvää asiaa. Mutta sitten yksi mikä minulle jäi kiertämään päähäni oli se, että heidän "oppiensa" mukaan se ruoka/ruoka-aine, jonka tunnistaa aiheuttavan itselleen riippuvuutta, pitäisi olla totaalikieltojen listalla. Ja sitä totaalikieltoa ei saisi ikinä rikkoa. Vähän samaan tapaan kuin alkoholisti ei voi ottaa sitä ensimmäistäkään kaljaa.
Ymmärrän tämän osin. Mutta sitten taas mielestäni ruokariippuvuutta ei voi verrata alkoholismiin. Ilman viinaa ihminen pysyy hengissä. Ilman ruokaa ei. Vaan sen ruoan kanssa on löydettävä se kultainen keskitie.
Ilman leipää toki ihminen voi elää. Mutta minulle on nyt käynyt niin, että mitä enemmän sitä mietin, niin sitä enemmän se menee minulta hanskasta. RT:n kanssa sovittiinkin, että minun pitää nyt löytää leipään "ystävällinen" suhtautuminen. Ehkä asiaa helpottaisi se, että en ajattelisi sitä leipänä, vaan viljatuotteena - kuidun lähteenä. Minä harjoittelen nyt ajatusmallini muuttamista.
Otan tämän jutun kanssa nyt jälleen vähän etäisyyttä. En tuo kotiini houkutusta. Syön leivän spesiaalina kahvilassa. Muuten nyt joudun sitten miettimään miten saan sen tarvittavan kuidun, n. 30g, päivässä muuta kautta. No, erittäin mieluinen kuidun lähde ovat vadelmat. Ja sitten minulla on nyt etsinnässä gluteeniton muro-/myslivalmiste, jota voin lisätä esim. viilin sekaan. Minun on lähdettävä vaan täältä tuppukylältä isommalle kirkolle, jotta sellaista löytäisin.
keskiviikko 2. heinäkuuta 2014
Ravintoterapeutin tapaaminen 10 (part 1)
Aavistukseni olivat oikeat. Nyt olen tullut takaisin päin 1,7kg ja päivän paino 98kg.
Ei ole kuitenkaan paniikkia eikä epätoivoa. Nyt on vaan näin ja tällä mennään. Hukassa en kuitenkaan koe pahasti olevani.
Ruokarytmi on suhteellisen hyvin hallinnassa. Valintojen kanssa työstämistä. Ja nimenomaan sen leivän kanssa.
Minulle on suuri saavutus se, että olen pitänyt painon nyt näissä lukemissa n. puoli vuotta! Sillä entisessä elämässäni olen onnistunut 2-3 kuukaudessa syömään takaisin 20-30kg.
Ei ole kuitenkaan paniikkia eikä epätoivoa. Nyt on vaan näin ja tällä mennään. Hukassa en kuitenkaan koe pahasti olevani.
Ruokarytmi on suhteellisen hyvin hallinnassa. Valintojen kanssa työstämistä. Ja nimenomaan sen leivän kanssa.
Minulle on suuri saavutus se, että olen pitänyt painon nyt näissä lukemissa n. puoli vuotta! Sillä entisessä elämässäni olen onnistunut 2-3 kuukaudessa syömään takaisin 20-30kg.
maanantai 30. kesäkuuta 2014
Opiskelen itseäni
Laitanpa nyt (kun olen poikani koneella) edes pari kuvaa Indonesiasta. Kun sekin on jäänyt, kun en osaa tehdä sellaista omaa kansiota tänne blogiin niitä varten. (Neuvoja otetaan vastaan...)
(Voi itku kun minä en kestä katsoa näitä kuvia. Voisin lähteä heti takaisin!)
sunnuntai 29. kesäkuuta 2014
Ei väkisin
Blogikirjoittelunikin elää nyt tasannevaihetta. En halua väkisin vääntää kirjoitelmia jos en tunne oikeasti olevan mitään sanottavaa.
Säännöllinen syömiseni on melko hyvin hanskassa. Valintani ei välttämättä. Opettelen hyväksymään tämänhetkisen tilanteen, enkä syyllistä itseäni.
Opettelen katsomaan itseäni tällaisena kuin nyt olen ja opettelen näkemään sen suuren muutoksen mikä on tapahtunut.
Eilen olin koiranäyttelyssä esittämässä kasvattiani joka valioitui kolmannessa näyttelyssään. Kehän jälkeen omistajansa, joka on minun silmissäni käsittämättömän pieni nainen, halusi yhteiskuvan meistä molemmista uuden valion kanssa. Ensimmäinen ajatus minulla oli "ei, apua", "millä verukkeella kieltäydyn".
Aikani mietittyäni tulin tulokseen, että harjoitusta se vaan on itselleni. Olla kuvattavana ja kuvissa...
Päätin jopa laittaa kuvan Facebookinkin. Mutta se tunne oli kyllä "kärsivä" kun painoin päivitä valintaa!
Eilisen illan katselin sitä kuvaa ikäänkuin ulkopuolisen silmin ja ei se hullumpi ollut. Isännällekin pystyin näyttämään sitä ja kerroin vielä senkin ajatukseni, että en näytä enää järkyttävän isolta hyvin pienen ihmisen rinnalla.
Ensi viikolla on jälleen RT:n kanssa tapaaminen. Oli ajatuksia, että en haluaisi mennä sinne. Nyt kuitenkin odotan sitä, vaikka mitään vähentymistä ei kiloissa varmaankaan ole. Mutta minä tarvitsen tapaamisemme ja vakaasti uskon siihen, että jossain vaiheessa alkaa taas tapahtumaan.
Säännöllinen syömiseni on melko hyvin hanskassa. Valintani ei välttämättä. Opettelen hyväksymään tämänhetkisen tilanteen, enkä syyllistä itseäni.
Opettelen katsomaan itseäni tällaisena kuin nyt olen ja opettelen näkemään sen suuren muutoksen mikä on tapahtunut.
Eilen olin koiranäyttelyssä esittämässä kasvattiani joka valioitui kolmannessa näyttelyssään. Kehän jälkeen omistajansa, joka on minun silmissäni käsittämättömän pieni nainen, halusi yhteiskuvan meistä molemmista uuden valion kanssa. Ensimmäinen ajatus minulla oli "ei, apua", "millä verukkeella kieltäydyn".
Aikani mietittyäni tulin tulokseen, että harjoitusta se vaan on itselleni. Olla kuvattavana ja kuvissa...
Päätin jopa laittaa kuvan Facebookinkin. Mutta se tunne oli kyllä "kärsivä" kun painoin päivitä valintaa!
Eilisen illan katselin sitä kuvaa ikäänkuin ulkopuolisen silmin ja ei se hullumpi ollut. Isännällekin pystyin näyttämään sitä ja kerroin vielä senkin ajatukseni, että en näytä enää järkyttävän isolta hyvin pienen ihmisen rinnalla.
Ensi viikolla on jälleen RT:n kanssa tapaaminen. Oli ajatuksia, että en haluaisi mennä sinne. Nyt kuitenkin odotan sitä, vaikka mitään vähentymistä ei kiloissa varmaankaan ole. Mutta minä tarvitsen tapaamisemme ja vakaasti uskon siihen, että jossain vaiheessa alkaa taas tapahtumaan.
sunnuntai 15. kesäkuuta 2014
Punainen lanka
Hukassa!!!
Jotenkin en vaan saa nyt oikein mistään kiinni. Rytmi kadoksissa. En onneksi ole "sortunut" mihinkään älyttömyyksiin.
Paino ei tuntemuksieni mukaan liiku mihinkään suuntaan. Hyvä tämäkin
Lihavuusleikkaus kummittelee jälleen takaraivossani. Eli tämäkö on se mihin pystyn omin avuin? Hieno suoritus, mutta toisaalta vielä niin helposti luisuu takaisin yli 100 kilon jos mopo karkaa yhtään käsistä.
Olen tähänkin tyytyväinen, mutta ääneenlausumaton haaveeni olisi päästä n. 80kg:n painoon. Jaksaisin silloin vielä niin paljon enemmän.
Nyt on tökkinyt tämä blogikin. Kun en haluaisi vinkua - ja sitähän tämä nyt on.
Minulta on muuten alkanut lähtemään hiukset tukoittain päästä. Onneksi niitä on paljon. Mutta oudolta tuntuu itselleni näin ohuet hiukset. Ja kämmenistäni kuoriutuu nahka. Rasvattava kymmeniä kertoja päivässä.
Jotenkin en vaan saa nyt oikein mistään kiinni. Rytmi kadoksissa. En onneksi ole "sortunut" mihinkään älyttömyyksiin.
Paino ei tuntemuksieni mukaan liiku mihinkään suuntaan. Hyvä tämäkin
Lihavuusleikkaus kummittelee jälleen takaraivossani. Eli tämäkö on se mihin pystyn omin avuin? Hieno suoritus, mutta toisaalta vielä niin helposti luisuu takaisin yli 100 kilon jos mopo karkaa yhtään käsistä.
Olen tähänkin tyytyväinen, mutta ääneenlausumaton haaveeni olisi päästä n. 80kg:n painoon. Jaksaisin silloin vielä niin paljon enemmän.
Nyt on tökkinyt tämä blogikin. Kun en haluaisi vinkua - ja sitähän tämä nyt on.
Minulta on muuten alkanut lähtemään hiukset tukoittain päästä. Onneksi niitä on paljon. Mutta oudolta tuntuu itselleni näin ohuet hiukset. Ja kämmenistäni kuoriutuu nahka. Rasvattava kymmeniä kertoja päivässä.
maanantai 2. kesäkuuta 2014
Ravintoterapeutin tapaaminen 9 (part 3)
Keskustelimme RT:n kanssa paljon nyt näistä tämän hetkisistä ongelmista. Suurimman huomion sai nyt leipäongelmani.
Minulle leipä on ollut aina vaikea asia ja sitä en ole jotenkin pystynyt hallitsemaan. Ja edelleen se tuottaa minulle vaikeuksia. Luulisi, että nyt kun olen gluteenittomalla niin saisin tämän leivänkin hallintaani. Mutta ei. Myös gluteenittoman leivän kanssa saan ongelmia aikaiseksi.
Olen yrittänyt ratkaista tätä ongelmaa siten, että leivänhimon iskiessä menen kahvilaan nauttimaan sämpyläni. Mutta onhan sekin aivan hölmöä, kun se yksi sämpylä maksaa saman verran - tai enemmän oikeastaan - kuin 4 kappaleen sämpyläpussi kaupasta.
Kun ostan kotiin sämpylöitä niin minulle käy joka kerta niin, että syön ne kerralla. Vaikka kuinka psyykkaan itseäni, että 1-2 päivässä. Ja vaikka ne ovat pakasteita ja päätän sulatta vain sen yhden. Lopulta olen sulattanut yhden kerrallaan ja tyhjentänyt pussin. Leipä on vain niin hyvää. Varsinkin mikrosulatuksen jälkeen lämpöisenä - kun voi sulaa siihen päälle. En tarvitse edes mitään leivänpäällisiä. Sellaisenaan se on parasta!
Ja kun tätä keskustelimme, niin minähän tajusin itseasiassa, että minulla on suhteessa leipään aivan selvä syömishäiriö. En hallitse itseäni sen suhteen. Leipään minulla liittyy niitä ajatuksia, että se on "kiellettyä". Aina olen sanonut, että leipä lihottaa minua sanotaan asiasta mitä tahansa. Pelastukseni on ollut nyt se, että pussi sisältää vain 4 sämpylää, mikä ei vielä aiheuta katastrofia. Kun en ole ostanut ja syönyt pussillista joka päivä.
Leipään minulla liittyy selkeästi näitä, että se täyttää ajatukseni. Kun olen päättänyt, että huomenna ostan sämpyläpussin, niin odotan vain sitä hetkeä kun pääsen kauppaan. Ja varsinkin sieltä kotiin sulattamaan sen yhden sämpylän. Muka! Leipään minulla liittyy myös salasyömistä. Minähän en syö leipää juuri muiden nähden vaan yksin. Tai jos syön leipää muiden nähden niin silloin pystyn rajoittamaan itseni. Eli yksinollessani tavallaan jotenkin mahdollistan itselleni sen, että syön enemmän kuin olen päättänyt. Leivänsyönnin jälkeen minä tunnen syyllisyyttä ja omatuntoni soimaa minua.
Leipään minulla liittyy myös rituaaleja. Tämä sulatusprosessikin on aivan selvästi rituaali. Minä en malta sulattaa sitä sulatusohjelmalla vaan täydellä teholla. Koska en malta odottaa pidempään! Sitten minä seison siinä mikron vieressä ja lasken kymmeneen, käännän sämpylän, lasken jälleen kymmeneen. Ja sitten se on valmis. Leivän syöntirituaalit ovat myös olemassa. Reunat syödään ensin ja sitten vasta keskusta.
Tämä oli aika järkyttävä havainto itselleni. Ja eihän tässä ole mitään järkeä. Minun on tämä saatava jotenkin järkeväksi ja hallintaani. Eihän siitä mitään tule, että en voi tuoda leipää itselleni kotiin vaan on syötävä jossain muualla. Eikä siitäkään mitään tule, että syön vain silloin tällöin viljaa. koska sitä tarvitaan kuitenkin joka päivä.
Kotiläksyksi sain nyt ensimmäiseksi alkaa työstämään ajatuksiani. Leipä ei ole kiellettyä. Leipää voin syödä ihmisten nähden, minulla ei ole mitään salattavaa ja hävettävää leivän syömisessä. Suurin "virhe" ajatuksissani on tuo, että ajattelen leivän kielletyksi tai vähintäänkin rajoitetuksi.
Minun pitäisi pystyä nyt myös tunnustamaan tämä juttu perheelleni ja aloitettava opettelu nyt heidän kanssaan, opeteltava syömään leipää heidän nähden. Mutta sekin on melkoisen vaikeata ja jotenkin noloa. Vaatii nyt aivan riittävän paljon ajatustyötä, että saan tämän sanotuksi ääneen.
Minulle leipä on ollut aina vaikea asia ja sitä en ole jotenkin pystynyt hallitsemaan. Ja edelleen se tuottaa minulle vaikeuksia. Luulisi, että nyt kun olen gluteenittomalla niin saisin tämän leivänkin hallintaani. Mutta ei. Myös gluteenittoman leivän kanssa saan ongelmia aikaiseksi.
Olen yrittänyt ratkaista tätä ongelmaa siten, että leivänhimon iskiessä menen kahvilaan nauttimaan sämpyläni. Mutta onhan sekin aivan hölmöä, kun se yksi sämpylä maksaa saman verran - tai enemmän oikeastaan - kuin 4 kappaleen sämpyläpussi kaupasta.
Kun ostan kotiin sämpylöitä niin minulle käy joka kerta niin, että syön ne kerralla. Vaikka kuinka psyykkaan itseäni, että 1-2 päivässä. Ja vaikka ne ovat pakasteita ja päätän sulatta vain sen yhden. Lopulta olen sulattanut yhden kerrallaan ja tyhjentänyt pussin. Leipä on vain niin hyvää. Varsinkin mikrosulatuksen jälkeen lämpöisenä - kun voi sulaa siihen päälle. En tarvitse edes mitään leivänpäällisiä. Sellaisenaan se on parasta!
Ja kun tätä keskustelimme, niin minähän tajusin itseasiassa, että minulla on suhteessa leipään aivan selvä syömishäiriö. En hallitse itseäni sen suhteen. Leipään minulla liittyy niitä ajatuksia, että se on "kiellettyä". Aina olen sanonut, että leipä lihottaa minua sanotaan asiasta mitä tahansa. Pelastukseni on ollut nyt se, että pussi sisältää vain 4 sämpylää, mikä ei vielä aiheuta katastrofia. Kun en ole ostanut ja syönyt pussillista joka päivä.
Leipään minulla liittyy selkeästi näitä, että se täyttää ajatukseni. Kun olen päättänyt, että huomenna ostan sämpyläpussin, niin odotan vain sitä hetkeä kun pääsen kauppaan. Ja varsinkin sieltä kotiin sulattamaan sen yhden sämpylän. Muka! Leipään minulla liittyy myös salasyömistä. Minähän en syö leipää juuri muiden nähden vaan yksin. Tai jos syön leipää muiden nähden niin silloin pystyn rajoittamaan itseni. Eli yksinollessani tavallaan jotenkin mahdollistan itselleni sen, että syön enemmän kuin olen päättänyt. Leivänsyönnin jälkeen minä tunnen syyllisyyttä ja omatuntoni soimaa minua.
Leipään minulla liittyy myös rituaaleja. Tämä sulatusprosessikin on aivan selvästi rituaali. Minä en malta sulattaa sitä sulatusohjelmalla vaan täydellä teholla. Koska en malta odottaa pidempään! Sitten minä seison siinä mikron vieressä ja lasken kymmeneen, käännän sämpylän, lasken jälleen kymmeneen. Ja sitten se on valmis. Leivän syöntirituaalit ovat myös olemassa. Reunat syödään ensin ja sitten vasta keskusta.
Tämä oli aika järkyttävä havainto itselleni. Ja eihän tässä ole mitään järkeä. Minun on tämä saatava jotenkin järkeväksi ja hallintaani. Eihän siitä mitään tule, että en voi tuoda leipää itselleni kotiin vaan on syötävä jossain muualla. Eikä siitäkään mitään tule, että syön vain silloin tällöin viljaa. koska sitä tarvitaan kuitenkin joka päivä.
Kotiläksyksi sain nyt ensimmäiseksi alkaa työstämään ajatuksiani. Leipä ei ole kiellettyä. Leipää voin syödä ihmisten nähden, minulla ei ole mitään salattavaa ja hävettävää leivän syömisessä. Suurin "virhe" ajatuksissani on tuo, että ajattelen leivän kielletyksi tai vähintäänkin rajoitetuksi.
Minun pitäisi pystyä nyt myös tunnustamaan tämä juttu perheelleni ja aloitettava opettelu nyt heidän kanssaan, opeteltava syömään leipää heidän nähden. Mutta sekin on melkoisen vaikeata ja jotenkin noloa. Vaatii nyt aivan riittävän paljon ajatustyötä, että saan tämän sanotuksi ääneen.
tiistai 27. toukokuuta 2014
Paluu salille
Tänään olin salilla pitkän, pitkän tauon jälkeen.
Lähteminen oli tosi takkuista ja vastenmielistä. Mietin kaikki mahdolliset tekosyyt, että olisin voinut jättää lähtemättä. Mutta lähdin sitten kuitenkin - hyvin vastahakoisesti.
Tämä oli sittenkin hyvä päätös tälle päivälle. Oma "personal trainerini" on vaan niin ihana. Emme ole nähneet helmikuun jälkeen kertaakaan. Ja vaikka tekeminen oli melko takkuista, niin mukavalta se loppujen lopuksi tuntui. Huomasi vaan keuhkojen olevan vielä aika tukossa ja hengästyin tavanomaista helpommin. Taudista lopullinen toipuminen vie vaan aikansa.
Mutta piristävää palautetta tuli - useampi ihminen sanoi, että "oletpa sinä pienentynyt". Tämä tuli hyvään saumaan. Vaikka ne kilot eivät ole tippuneet, niin ulkoisesti on jotain kuitenkin tapahtunut. Ja sain sille tuntemukselleni, että olen pienentynyt, vahvistusta.
Salin sain jälleen palautettua kuvioihin ja ensi viikolla jatkamme. Mahdollisesti otetaan myös uimahallia kuvioihin. Se riippuu vaan tuosta minun nahkasta. Tällä hetkellä nilkat ovat jonkin verran auki atopiani takia, mutta jos saan niitä siedettävään kuntoon, niin sitten hallille. Ja sehän olisi järkyttävän iso askel minulle. Ajatuksen tasolla voisin kuvitella meneväni.
Lähteminen oli tosi takkuista ja vastenmielistä. Mietin kaikki mahdolliset tekosyyt, että olisin voinut jättää lähtemättä. Mutta lähdin sitten kuitenkin - hyvin vastahakoisesti.
Tämä oli sittenkin hyvä päätös tälle päivälle. Oma "personal trainerini" on vaan niin ihana. Emme ole nähneet helmikuun jälkeen kertaakaan. Ja vaikka tekeminen oli melko takkuista, niin mukavalta se loppujen lopuksi tuntui. Huomasi vaan keuhkojen olevan vielä aika tukossa ja hengästyin tavanomaista helpommin. Taudista lopullinen toipuminen vie vaan aikansa.
Mutta piristävää palautetta tuli - useampi ihminen sanoi, että "oletpa sinä pienentynyt". Tämä tuli hyvään saumaan. Vaikka ne kilot eivät ole tippuneet, niin ulkoisesti on jotain kuitenkin tapahtunut. Ja sain sille tuntemukselleni, että olen pienentynyt, vahvistusta.
Salin sain jälleen palautettua kuvioihin ja ensi viikolla jatkamme. Mahdollisesti otetaan myös uimahallia kuvioihin. Se riippuu vaan tuosta minun nahkasta. Tällä hetkellä nilkat ovat jonkin verran auki atopiani takia, mutta jos saan niitä siedettävään kuntoon, niin sitten hallille. Ja sehän olisi järkyttävän iso askel minulle. Ajatuksen tasolla voisin kuvitella meneväni.
maanantai 26. toukokuuta 2014
Ravintoterapeutin tapaaminen 9 (part 2)
Nyt on sulateltu muutama päivä. Ja eiköhän tämä tästä iloksi jälleen muutu. Ja onkin jo muuttunut! Minä tiedän, miten tästä jatketaan. Säännöllinen 4-5 krt. päivässä ruokailu. Ja vaikka ei tippuisi gramman grammaa, niin säännöllisyydellä voin pitää tämän painoni - ja se on hyvin paljon vähemmän kuin keväällä 2013.
Onhan tässä viimeaikoina ollut kanssa monenlaista tekijää, mikä on saattanut vaikuttaa. RT:ni mainitsi myös, että nämä kolme antibioottikuuria kuukauden sisään ovat voineet sotkea suolistoni bakteeriflooran ja se on osaltaan vaikuttamassa tilanteeseen.
Myös se, että liikkumisenihan on ollut nyt viimeisen kuukauden aikana aivan minimissään. On ollut vaan niin vetämätön ja tukkoinen olo, ettei ole jaksanut. Eikä se varmasti olisi ollut suotavaakaan. Keuhkoni olivat kuitenkin aika finaalissa ja muutama askel sai minut jälleen puuskuttamaan vanhaan, tuttuun malliin.
Ja sitten vaan aivan se, että elimistö yksinkertaisesti käyttäytyy näin.
Minulle oli yllätys vähäinen pudotusmäärä, koska minä tunnen kuitenkin kehossani, että sieltä olisi lähtenyt. Vaatteeni tuntuvat vähän löysemmiltä jne. Ja ammennan nyt tästä tuntemuksestani sitä voimaa ja uskoa. Edelleen palaan siihen, että tietyssä mielessä kilot eivät merkitse mitään ja lukemista huolimatta keskityn nauttimaan tästä olostani, joka on kuitenkin valovuoden päässä viime keväisestä tilanteesta.
Onhan tässä viimeaikoina ollut kanssa monenlaista tekijää, mikä on saattanut vaikuttaa. RT:ni mainitsi myös, että nämä kolme antibioottikuuria kuukauden sisään ovat voineet sotkea suolistoni bakteeriflooran ja se on osaltaan vaikuttamassa tilanteeseen.
Myös se, että liikkumisenihan on ollut nyt viimeisen kuukauden aikana aivan minimissään. On ollut vaan niin vetämätön ja tukkoinen olo, ettei ole jaksanut. Eikä se varmasti olisi ollut suotavaakaan. Keuhkoni olivat kuitenkin aika finaalissa ja muutama askel sai minut jälleen puuskuttamaan vanhaan, tuttuun malliin.
Ja sitten vaan aivan se, että elimistö yksinkertaisesti käyttäytyy näin.
Minulle oli yllätys vähäinen pudotusmäärä, koska minä tunnen kuitenkin kehossani, että sieltä olisi lähtenyt. Vaatteeni tuntuvat vähän löysemmiltä jne. Ja ammennan nyt tästä tuntemuksestani sitä voimaa ja uskoa. Edelleen palaan siihen, että tietyssä mielessä kilot eivät merkitse mitään ja lukemista huolimatta keskityn nauttimaan tästä olostani, joka on kuitenkin valovuoden päässä viime keväisestä tilanteesta.
torstai 22. toukokuuta 2014
Järjellä ajatellen
Se sairaalloisen lihava ihminen, joka sisimmässäni asuu, koittaa ottaa valtaa minussa ja peittää järjen äänen.
Sairaalloisen lihavan mieleni taistelee järkeä vastaan ja koittaa tehdä tästä kaikesta turhaa. Koittaa lannistaa minut ja uskotella, että en minä tähän kuitenkaan pysty. Palauttaa mieleeni ne kaikki aikaisemmin takaisin syödyt kilot. Tuo sen pelon takaraivooni.
Sairaalloisen lihava minäni laskee paljonko olisi voinut kiloja mennä vielä enemmän. Yrittää peittää sairaan ajatuksensa alle sen hyvän tuloksen, mitä olen saanut jo aikaan. Se yrittää saada minut unohtamaan, että ajalla ja kiloilla ei ole merkitystä.
Elän via doloroosaani nyt.
Minun on löydettävä vahvemmaksi oma terve maalaisjärkeni. Minun on palautettava vahva uskoni säännöllisyyteen ja sen tuomaan tulokseen. Onhan se jo toimivuutensa todistanut!
Olen koko ajan tiennyt jumin tulevan ja olen osannut odottaa sitä. Mutta silti en ole osannut valmistautua sen mukanaan tuomaan tunnereaktioon. Tämä reaktioni on aika järkytys, ei niinkään tämä jumi.
Sairaalloisen lihavan mieleni taistelee järkeä vastaan ja koittaa tehdä tästä kaikesta turhaa. Koittaa lannistaa minut ja uskotella, että en minä tähän kuitenkaan pysty. Palauttaa mieleeni ne kaikki aikaisemmin takaisin syödyt kilot. Tuo sen pelon takaraivooni.
Sairaalloisen lihava minäni laskee paljonko olisi voinut kiloja mennä vielä enemmän. Yrittää peittää sairaan ajatuksensa alle sen hyvän tuloksen, mitä olen saanut jo aikaan. Se yrittää saada minut unohtamaan, että ajalla ja kiloilla ei ole merkitystä.
Elän via doloroosaani nyt.
Minun on löydettävä vahvemmaksi oma terve maalaisjärkeni. Minun on palautettava vahva uskoni säännöllisyyteen ja sen tuomaan tulokseen. Onhan se jo toimivuutensa todistanut!
Olen koko ajan tiennyt jumin tulevan ja olen osannut odottaa sitä. Mutta silti en ole osannut valmistautua sen mukanaan tuomaan tunnereaktioon. Tämä reaktioni on aika järkytys, ei niinkään tämä jumi.
keskiviikko 21. toukokuuta 2014
Ravintoterapeutin tapaaminen 9 (part 1)
Nyt on sulattelemista! Ja ensimmäistä kertaa tunnen pettymystä ja turhautuneisuutta.
Päivän paino 96,3.
Päivän paino 96,3.
perjantai 16. toukokuuta 2014
Ravintoterapeutin tapaaminen 8 (part 3)
Tänä aamuna kuulin radiosta, että on tehty joku tutkimus, jonka mukaan syömishäiriöstä toipuminen "lopullisesti" ottaa aikaa naisilla n. 5 vuotta.
Tästä tulikin mieleeni, että keskustelimme edellisellä käynnillä tästä, että milloin minä voin alkaa luottamaan itseeni? Milloin minä mahdollisesti olen siinä tilanteessa, että hallitsen säännöllisen syömisen ja elimistöni ei mene sekaisin nälkä-/kylläisyyssäätelynsä kanssa pienistä epätarkkuuksista?
RT kertoi, että sitten kun se joku "haluttu" taso on saavutettu painonpudotuksessa (tai anorektikoilla painon nostamisessa) niin siitä menee vielä n. 2 vuotta, että tämä syöminen saadaan haltuun ja siitä tulee osa normaalia elämää.
No, näinhän se varmaan menee. Tässä nyt varmaan 2 - 3 vuotta opetellaan tätä säännöllisyyttä ja sen jälkeen sitten joskus sopeudutaan elämään asian kanssa. Tai ehkäpä se on sitä, että alan luottamaan itseeni.
Puhuimme myös tähän liittyen siitä, että tämä n. vuosi uuden elämän opettelua sisältää myös suuren vaaran ajan! Ja olen sen huomannut itsessäni. On meinannut säännöllisyys lipsua ja olen joutunut ottamaan hymynaamat takaisin käyttöön. Olen joutunut ajattelemaan näitä ruoka-aikojani. Ja olen edelleen joutunut terästäytymään sen kanssa, että myös päivän 3 ensimmäistä ruokailua tulee suoritettua.
Tähän vuoden etappiin kuuluu vähän asiassa kuin asiassa (esim. tupakan lopetus) se, että alan kuvittelemaan hallitsevani jonkun homman ja tämä kuvitelma tuo mukanaan helposti sen, että "voin vähän". Ja tähänastisen elämäni aikana minä luulen vihdoin uskovani sen, että minä en voi!
Miten helppo minun on edelleen olla syömättä. Se on käsittämätöntä. No, siihen tämä minun maallinen majani on tottunut ja sopeutunut. Ja se käsitys ruokailusta on sitten vaan niin pitkään takaraivossani. Maalaisjärjellä ajateltuna, niinhän sen pitääkin olla! Jos sitä on koko aikuisikänsä syönyt väärin, niin mitenkäpä elimistöni voisi vuodessa tai parissa oppia uutta systeemiä.
Mutta kun puntaroin näitä kaikkia tämän vuoden aikana oppimiani asioita niin aina tulen lopputulokseen, että minun kannattaa jatkaa tätä ja luottaa tämän toimivuuteen. Tämä ruokailun säännöllisyys tekee kaikesta kuitenkin niin helppoa. Minun ei tarvitse rääkätä itseäni eikä miettiä sen enempää tavoitteita kuin aikojakaan.
Kaikki vain tapahtuu omalla painollaan ja minullahan ei ole muuta kuin aikaa.
Ensi viikolla minulla on siis sitten RT:n kanssa tärskyt tiistaina. Aikaisemmin olen tainnut kirjoitella mitä sattuu päivämääriä tähän liittyen, mutta eiköhän se ole 21.5.
Ja se on aikalailla jäljellä olevan elämäni 1-vuotis syntymäpäivä.
Tästä tulikin mieleeni, että keskustelimme edellisellä käynnillä tästä, että milloin minä voin alkaa luottamaan itseeni? Milloin minä mahdollisesti olen siinä tilanteessa, että hallitsen säännöllisen syömisen ja elimistöni ei mene sekaisin nälkä-/kylläisyyssäätelynsä kanssa pienistä epätarkkuuksista?
RT kertoi, että sitten kun se joku "haluttu" taso on saavutettu painonpudotuksessa (tai anorektikoilla painon nostamisessa) niin siitä menee vielä n. 2 vuotta, että tämä syöminen saadaan haltuun ja siitä tulee osa normaalia elämää.
No, näinhän se varmaan menee. Tässä nyt varmaan 2 - 3 vuotta opetellaan tätä säännöllisyyttä ja sen jälkeen sitten joskus sopeudutaan elämään asian kanssa. Tai ehkäpä se on sitä, että alan luottamaan itseeni.
Puhuimme myös tähän liittyen siitä, että tämä n. vuosi uuden elämän opettelua sisältää myös suuren vaaran ajan! Ja olen sen huomannut itsessäni. On meinannut säännöllisyys lipsua ja olen joutunut ottamaan hymynaamat takaisin käyttöön. Olen joutunut ajattelemaan näitä ruoka-aikojani. Ja olen edelleen joutunut terästäytymään sen kanssa, että myös päivän 3 ensimmäistä ruokailua tulee suoritettua.
Tähän vuoden etappiin kuuluu vähän asiassa kuin asiassa (esim. tupakan lopetus) se, että alan kuvittelemaan hallitsevani jonkun homman ja tämä kuvitelma tuo mukanaan helposti sen, että "voin vähän". Ja tähänastisen elämäni aikana minä luulen vihdoin uskovani sen, että minä en voi!
Miten helppo minun on edelleen olla syömättä. Se on käsittämätöntä. No, siihen tämä minun maallinen majani on tottunut ja sopeutunut. Ja se käsitys ruokailusta on sitten vaan niin pitkään takaraivossani. Maalaisjärjellä ajateltuna, niinhän sen pitääkin olla! Jos sitä on koko aikuisikänsä syönyt väärin, niin mitenkäpä elimistöni voisi vuodessa tai parissa oppia uutta systeemiä.
Mutta kun puntaroin näitä kaikkia tämän vuoden aikana oppimiani asioita niin aina tulen lopputulokseen, että minun kannattaa jatkaa tätä ja luottaa tämän toimivuuteen. Tämä ruokailun säännöllisyys tekee kaikesta kuitenkin niin helppoa. Minun ei tarvitse rääkätä itseäni eikä miettiä sen enempää tavoitteita kuin aikojakaan.
Kaikki vain tapahtuu omalla painollaan ja minullahan ei ole muuta kuin aikaa.
Ensi viikolla minulla on siis sitten RT:n kanssa tärskyt tiistaina. Aikaisemmin olen tainnut kirjoitella mitä sattuu päivämääriä tähän liittyen, mutta eiköhän se ole 21.5.
Ja se on aikalailla jäljellä olevan elämäni 1-vuotis syntymäpäivä.
maanantai 12. toukokuuta 2014
Pieni huomio 14
Tämä on niin jännää ja outoa kun aina vaan tulee niitä uusia asioita, mitkä normaalipainoisille ovat luonnollisia, mutta minulle aivan uutta ja hämmästystä aiheuttavaa.
Viimeisen parin viikon aikana minä olen havainnut, että myös minulla on luita!
Kun nyt olen paljon kutonut ja kutoessani istun sängyllä televisiota katsellen. Pidän yleensä jalat suorina rinnakkain. Välillä olen puutumisen estämiseksi ja vain jalkoja liikutellakseni siirtänyt toisen jalan toisen päälle. Mutta se ei olekaan tuntunut hyvältä - alemman jalan sääriluu painaa ylemmän pohjetta.
Aivan uskomaton ja käsittämätön tunne! Ensimmäisellä kerralla en edes uskonut sen olevan totta. Joudun asettelemaan jalkani siten, ettei sääriluu paina.
Toissapäivänä autoa ajellessani jonotin risteyksessä ja samalla rapsutin kutiavaa olkapäätäni. Ja huomasin itseni tunnustelevan olkaani. Jäin ihmettelemään sen outoa olemusta. Luut! Havaitsin,että sillä pienellä alueella löytyy useampia erilaisia kohtia. Luisia kohtia.
Niin paljon häkellyin huomiostani, että unohduin siihen ihmettelemään. Pitkästä aikaa minulle soitettiin torvea kun en itse tajunnut risteyksen tyhjentyneen.
Kotiuduttuani asiaa piti varmistaa ja tulin sitten koittaneeksi kylkiluitanikin. Ja kyllä nekin sieltä löytyy . Ei heittämällä helposti, mutta löytyy - ei siitä niin kauan aikaa ole kun niitä ei ole löytänyt runnomallakaan. Ei edes hyvällä tahdolla eikä mielikuvituksella.
Tämä minua huvitti. Koiraihmisenä ensimmäisenä mieleeni tuli paljon käyttämäni määritelmä: koira on sopivassa kunnossa kun kylkiluut löytyvät kevyesti koittamalla, mutta luiden ja nahan välissä on oltava vähän rasvaa.
Tuohon minulla on vielä matkaa. Mutta voin konkreettisesti tuntea nyt jo, että minkä verran sitä rasvaa on!
Viimeisen parin viikon aikana minä olen havainnut, että myös minulla on luita!
Kun nyt olen paljon kutonut ja kutoessani istun sängyllä televisiota katsellen. Pidän yleensä jalat suorina rinnakkain. Välillä olen puutumisen estämiseksi ja vain jalkoja liikutellakseni siirtänyt toisen jalan toisen päälle. Mutta se ei olekaan tuntunut hyvältä - alemman jalan sääriluu painaa ylemmän pohjetta.
Aivan uskomaton ja käsittämätön tunne! Ensimmäisellä kerralla en edes uskonut sen olevan totta. Joudun asettelemaan jalkani siten, ettei sääriluu paina.
Toissapäivänä autoa ajellessani jonotin risteyksessä ja samalla rapsutin kutiavaa olkapäätäni. Ja huomasin itseni tunnustelevan olkaani. Jäin ihmettelemään sen outoa olemusta. Luut! Havaitsin,että sillä pienellä alueella löytyy useampia erilaisia kohtia. Luisia kohtia.
Niin paljon häkellyin huomiostani, että unohduin siihen ihmettelemään. Pitkästä aikaa minulle soitettiin torvea kun en itse tajunnut risteyksen tyhjentyneen.
Kotiuduttuani asiaa piti varmistaa ja tulin sitten koittaneeksi kylkiluitanikin. Ja kyllä nekin sieltä löytyy . Ei heittämällä helposti, mutta löytyy - ei siitä niin kauan aikaa ole kun niitä ei ole löytänyt runnomallakaan. Ei edes hyvällä tahdolla eikä mielikuvituksella.
Tämä minua huvitti. Koiraihmisenä ensimmäisenä mieleeni tuli paljon käyttämäni määritelmä: koira on sopivassa kunnossa kun kylkiluut löytyvät kevyesti koittamalla, mutta luiden ja nahan välissä on oltava vähän rasvaa.
Tuohon minulla on vielä matkaa. Mutta voin konkreettisesti tuntea nyt jo, että minkä verran sitä rasvaa on!
lauantai 10. toukokuuta 2014
Pieni huomio 13
Jouduin ostamaan uusia alushousuja. Sain ostaa kokoa XL.
Ei siis XXXXL! Ja kaupassa jopa osasin vähän silmämääräisesti tajuta useampien X:n pikkareiden olevan nyt aivan liian isoja. Alkaako pääkoppani pikkuhiljaa tajuamaan koon missä mennään?
Ja sekin vielä, että näistä XL:stä ei ole yksikään kuminauhasauma ratkennut. Ei vyötäröltä eikä lahkeista.
Vuosi sitten se ei niiden isoimpienkaan kohdalla mennyt koskaan niin. Ensimmäisellä pukemiskerralla vähintään pieni ratkeama tuli, yleensä vyötärönauhaan. Pahimmillaan ratkeili niin lahjakkaasti, ettei niistä ollut enää käyttöön.
Ei siis XXXXL! Ja kaupassa jopa osasin vähän silmämääräisesti tajuta useampien X:n pikkareiden olevan nyt aivan liian isoja. Alkaako pääkoppani pikkuhiljaa tajuamaan koon missä mennään?
Ja sekin vielä, että näistä XL:stä ei ole yksikään kuminauhasauma ratkennut. Ei vyötäröltä eikä lahkeista.
Vuosi sitten se ei niiden isoimpienkaan kohdalla mennyt koskaan niin. Ensimmäisellä pukemiskerralla vähintään pieni ratkeama tuli, yleensä vyötärönauhaan. Pahimmillaan ratkeili niin lahjakkaasti, ettei niistä ollut enää käyttöön.
keskiviikko 7. toukokuuta 2014
Sitkeä tauti
Alkaa mennä hermot tämän flunssa/keuhkokuumeen kanssa.
Olin muutaman päivän ilman antibioottia. Tiesin kyllä olossani jo silloin toisen kuurin loppuessa, että en minä vielä kunnossa ole. Ja olin oikeassa. Ja mietitytti sekin kun kuurin loppuessa CRP oli 12. Ei siis mikään hälyyttävä, mutta ei normaalikaan. Luulisi, että 2 kuuria olisi saanut sen normaaliksi.
Toissa iltana sitten jälleen pirullinen ystäväni, lievä lämpö, muistutti olemassa olostaan. Ja olinhan minä keuhkotuntemuksia tunenut koko ajan. Hengittäminen aivan riittävän raskasta, vaikka täydellistä romahdusta ei olekaan tapahtunut. Minun täydellinen romadus on ollut sellainen, että happi ei riitä kahden sanan sanomiseen peräkkäin. Ja muutamatkin askeleet ovat mahdottomia.
Eilen menin sitten heti aamusta terveyskeskukseen. Sen verran alan olla tuttu siellä, että eivät enää "kitise" minun kanssani. Hoitaja laittoi heti verikoemääräykset ja suoraan CRP-tuloksen kanssa pääsin lääkärin pakeille.
CRP oli 38 ja keuhkot kuulostivat lääkärin mukaan lurisevalta putkistolta. ja oikeassa korvassakin havaittiin tulehdus (minä sanoin tästä jo aivan ensimmäisellä käynnillä 8.4. mutta silloin ei ollut kuulema mitään). Antibiootti meni sitten vaihtoon ja rinnalle otettiin nyt toistamiseen kortisoni.
Siinä pari viikkoa sitten otetussa keuhkoröntgenissä oli näkynyt tulehdukseen viittaavia pesäkkeitä.
Minä tunnen oloni aika raadoksi. Onhan tässä nyt sitten yli kuukausi sairastettu ja oltu puolikuntoisena, antibioottia syöty jo 2 x 10vrk ja nyt aloitettiin 3. kuuri.
Edelleenkään ei nähdä tarvetta tutkia tarkemmin. Tai en minä tiedä voidaanko sitä edes tutkia tarkemmin. Mutta kun jotenkin on sellainen olo, että arpomalla haetaan nyt sitä antibioottia kuuri kerrallaan ja toivotaan, että joku tepsisi. Minulla vaan on sellainen olo, että jossain vaiheessa tämä kunto romahtaa joka tapauksessa ja sitten minä olen siellä osastolla jälleen.
Syömisten kanssa tämä sairastelu on ärsyttävää. Makeanhimo on jatkuvasti läsnä. Ja kun olen sen syitä miettinyt, niin kai se sieltä jostain lapsuudesta juontaa. Silloinhan sairastaessa sai jäätelöä ja keltaista jaffaa. "Syö nyt edes jäätelöä, maistuisiko jäätelo". Minun lapsuudessani ne eivät todellakaan olleet 5-lapsisen tavallisen työläisperheen joka päiväistä herkkua. Ja ei näitä spesiaaleja sairaanakaan ylenmäärin saanut, mutta sen verran, että takaraivoon on jotenkin jäänyt nämä sairasteluherkutukset.
En minä ole tämän rupeaman aikana ostanut kuin yhden keltaisen jaffan ja jäätelöä en ole syönyt sen enempää kuin muutoinkaan. Makeanhimoni olen nyt tietoisesti yrittänyt tyydyttää banaanilla, viinirypäleillä, päärynöillä ja herkullisilla rahkoilla. Ja olen siinä hyvin onnistunutkin. Mutta lähes jatkuvaa tiedostamista tämä nyt tarvitsee.
Olin muutaman päivän ilman antibioottia. Tiesin kyllä olossani jo silloin toisen kuurin loppuessa, että en minä vielä kunnossa ole. Ja olin oikeassa. Ja mietitytti sekin kun kuurin loppuessa CRP oli 12. Ei siis mikään hälyyttävä, mutta ei normaalikaan. Luulisi, että 2 kuuria olisi saanut sen normaaliksi.
Toissa iltana sitten jälleen pirullinen ystäväni, lievä lämpö, muistutti olemassa olostaan. Ja olinhan minä keuhkotuntemuksia tunenut koko ajan. Hengittäminen aivan riittävän raskasta, vaikka täydellistä romahdusta ei olekaan tapahtunut. Minun täydellinen romadus on ollut sellainen, että happi ei riitä kahden sanan sanomiseen peräkkäin. Ja muutamatkin askeleet ovat mahdottomia.
Eilen menin sitten heti aamusta terveyskeskukseen. Sen verran alan olla tuttu siellä, että eivät enää "kitise" minun kanssani. Hoitaja laittoi heti verikoemääräykset ja suoraan CRP-tuloksen kanssa pääsin lääkärin pakeille.
CRP oli 38 ja keuhkot kuulostivat lääkärin mukaan lurisevalta putkistolta. ja oikeassa korvassakin havaittiin tulehdus (minä sanoin tästä jo aivan ensimmäisellä käynnillä 8.4. mutta silloin ei ollut kuulema mitään). Antibiootti meni sitten vaihtoon ja rinnalle otettiin nyt toistamiseen kortisoni.
Siinä pari viikkoa sitten otetussa keuhkoröntgenissä oli näkynyt tulehdukseen viittaavia pesäkkeitä.
Minä tunnen oloni aika raadoksi. Onhan tässä nyt sitten yli kuukausi sairastettu ja oltu puolikuntoisena, antibioottia syöty jo 2 x 10vrk ja nyt aloitettiin 3. kuuri.
Edelleenkään ei nähdä tarvetta tutkia tarkemmin. Tai en minä tiedä voidaanko sitä edes tutkia tarkemmin. Mutta kun jotenkin on sellainen olo, että arpomalla haetaan nyt sitä antibioottia kuuri kerrallaan ja toivotaan, että joku tepsisi. Minulla vaan on sellainen olo, että jossain vaiheessa tämä kunto romahtaa joka tapauksessa ja sitten minä olen siellä osastolla jälleen.
Syömisten kanssa tämä sairastelu on ärsyttävää. Makeanhimo on jatkuvasti läsnä. Ja kun olen sen syitä miettinyt, niin kai se sieltä jostain lapsuudesta juontaa. Silloinhan sairastaessa sai jäätelöä ja keltaista jaffaa. "Syö nyt edes jäätelöä, maistuisiko jäätelo". Minun lapsuudessani ne eivät todellakaan olleet 5-lapsisen tavallisen työläisperheen joka päiväistä herkkua. Ja ei näitä spesiaaleja sairaanakaan ylenmäärin saanut, mutta sen verran, että takaraivoon on jotenkin jäänyt nämä sairasteluherkutukset.
En minä ole tämän rupeaman aikana ostanut kuin yhden keltaisen jaffan ja jäätelöä en ole syönyt sen enempää kuin muutoinkaan. Makeanhimoni olen nyt tietoisesti yrittänyt tyydyttää banaanilla, viinirypäleillä, päärynöillä ja herkullisilla rahkoilla. Ja olen siinä hyvin onnistunutkin. Mutta lähes jatkuvaa tiedostamista tämä nyt tarvitsee.
maanantai 28. huhtikuuta 2014
Nahkava
Aivan ensimmäiseksi pyydän anteeksi, että nyt on menty kuukausikaupalla jo ilman kuvan kuvaa teksteissäni. Minulla on edelleen tietokoneongelma ratkaisematta ja olen lainakoneiden varassa. En ole vain saanut aikaiseksi ratkaista ongelmaa.
Mutta asiaan.
Onhan näiden kilojen myötä havaittavissa, että löysää nahkaa alkaa ilmaantumaan vähän sinne sun tänne. Allit, reidet ja maharoikko ovat ne "pahimmat". Eihän se kaunista katsottavaa ole. Mutta mikä on?
Silloin joskus nuorempana kun olen laihduttanut samaisen määrän (37kg), nahka pysyi matkassa ja roikkoja ei ilmaantunut. Johtuu varmasti vain ja ainoastaan siitä, että nahka on nuoremmalla sopeutuvampi ja joustavampi.
Olen ollut havaitsevinani sen, että nyt kun on ollut tätä hiljaisempaa kautta menossa, niin nahkani on ehkä vähän ottanut kiinni. Eli toisaalta on tainnut tehdä tasannevaihe aivan hyvää tältä kantilta katsottuna. Mutta onhan se selvää, että tällä iällä nahka vuosikausien venytyksineen ja kaikkine raskausarpineen ei tule kuroutumaan "normaaliksi" painonpudotuksen myötä.
Mutta aika näyttää. Ja se miltä nahkani näyttää, ei minua paljoa hetkauta. Joka tapauksessa nämä löysät ovat kevyempiä kantaa! ja katsotaan sitten joskus tehdäänkö jotain.
Mutta asiaan.
Onhan näiden kilojen myötä havaittavissa, että löysää nahkaa alkaa ilmaantumaan vähän sinne sun tänne. Allit, reidet ja maharoikko ovat ne "pahimmat". Eihän se kaunista katsottavaa ole. Mutta mikä on?
Silloin joskus nuorempana kun olen laihduttanut samaisen määrän (37kg), nahka pysyi matkassa ja roikkoja ei ilmaantunut. Johtuu varmasti vain ja ainoastaan siitä, että nahka on nuoremmalla sopeutuvampi ja joustavampi.
Olen ollut havaitsevinani sen, että nyt kun on ollut tätä hiljaisempaa kautta menossa, niin nahkani on ehkä vähän ottanut kiinni. Eli toisaalta on tainnut tehdä tasannevaihe aivan hyvää tältä kantilta katsottuna. Mutta onhan se selvää, että tällä iällä nahka vuosikausien venytyksineen ja kaikkine raskausarpineen ei tule kuroutumaan "normaaliksi" painonpudotuksen myötä.
Mutta aika näyttää. Ja se miltä nahkani näyttää, ei minua paljoa hetkauta. Joka tapauksessa nämä löysät ovat kevyempiä kantaa! ja katsotaan sitten joskus tehdäänkö jotain.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)