Vanhoja traumoja 3

Tulipa mieleeni tässä kipeä muisto siltä ajalta kun odotin esikoistani/ainokaistani. Toisaalta se oli myös huvittava...

En ihan tarkkaan muista missä vaiheessa raskautta tämä oli, mutta kuitenkin niin pitkällä, että liikkeet tuntuivat kunnolla.

Oli sitten neuvolakäynti ja neuvolantäti kysyi minulta niistä liikkeistä, että kuinka usein tunnen vauvan liikkeet. No minä kerroin, että vauva liikauttaa tasan yhden kerran kättään tai jalkaansa n. klo 19 aikaan illalla kun asetun nojatuoliin katsomaan televisiota. Täti ei uskonut minua ollenkaan ja mietti siinä ääneen, että minun pitäisi tehdä liikelaskentaseurantaa. Kun kysyin, mitä tämä tarkoittaa, niin hän selitti, että päivän aikaan pitäisi sekä aamu- että iltapäivällä tuntua tunnin aikana 10 liikettä siis 20 liikettä yhteensä.

Minä siihen sitten totesin, että minun ei kannata mitään liikelaskentalomakkeita ottaa, koska vauva ei liikahda kuin silloin illalla. Ja että minä huolestun vasta siinä vaiheessa jos joku ilta en liikettä tunne. Sinänsä en itse ymmärtänyt tästä sen kummemmin huolestua, eikä se neuvolantätikään sen vertaa, että olisi katsonut aiheelliseksi asiaa tarkemmin tutkia.

Kun hän pohti näitä vähiä vauvan liikkeitä siinä itsekseen, minä odotin mihin johtopäätökseen hän tulee. Ja olin aivan äimänkäkenä kun hän vihdoin sanoi "sinä et varmaan tunne niitä liikkeitä kun sinulla on noin paksusti tuota rasvakerrosta".

Vähän aikaa sain miettiä, että mitä se nyt oikein sanoi ja mitä sillä tarkoitti. Onneksi minä olin silloin niin napakka, että sanoin sille etten usko tämän läskikerroksen vaikuttavan siihen miten tunnen vauvan liikkeet. Sisältä päinhän ne tunnetaan! Jotenkin en siinä hetkessä kokenut sitä niin loukkaavana - lähinnä huvittavalta ja täysin absurdilta.

Mutta jälkeenpäin minua alkoi tämä kommentti rasittamaan ja häiritsemään. Koko neuvolakäynneistä tuli hyvin vastenmielisiä ja en kyllä käynyt siellä edes "kaikkia pakollisia". Äitiysvalmennuksestahan kieltäydyin täysin, koska tämä samainen neuvolantäti sitä veti.

Tärkeä huomio 5

On menty nyt kuukausia kilojen jumituksen kanssa. Eikä minulla ole edes tarkkaa tietoa, missä mennään. Vaatteista päätellen oletan, että 90-92 kilon hujakoilla.

Vaikka on tullut vähän takaisin päin alimmasta lukemasta, niin silti minun pääkopassani ei ole tapahtunut totaalista repsahtamista. Mikä siis joka ainoan muun kuurin kanssa minulla on tapahtunut. Ja se repsahtaminen on tapahtunut jo siitä, että olen sen ensimmäisen kerran sortunut syömään jotain kiellettyä. Se yksi lipsuminen on aina aikaisemmin aiheuttanut sen, että millään ei ole ollut sen jälkeen väliä ja tiputetut kilot on syöty takaisin ennätysajassa.

Nyt tämä on jännä, että vaikka valintani eivät ole olleet aina järkeviä, niin elämäni ei ole oikeastaan hetkahtanut mihinkään suuntaan! Ja vaikka kiloja on tullut vähän takaisinkin päin, niin sekään ei ole saanut minua kokonaan raiteiltaan. Minä tuossa oikein muutamana päivänä pohdin, että mitä tässä on ehkä tapahtunut. Ja tuliin siihen tulokseen, että minulle ei tule enää sitä sellaista epäonnistumisen tunnetta eikä morkkista, mikä aikaisemmin on aina tullut! Minulle ei tule huono omatunto huonommankaan valinnan jälkeen.

Luulen, että tämä on elämää suurempi muutos minun pääkopassa.

Ja oletan, että kyllähän tämä nyt perustuu siihen, että minulla on "velvollisuus" syödä vain tasaisesti pitkin päivää ja noudattaa sitä ruokarytmiä. Ja tästähän minä en ole lipsunut. Ja kun rytmistä pidän kiinni, niin nämä nälkä/kylläisyys jutut vain toimii ja elimistö ilmoittaa sitten niiden huonompienkin valintojen kohdalla, että nyt riittää.

Sellaistakin pohtiessani varovasti ajattelin, että onkohan minulla jotenkin pikkuhiljaa syntymässä ylipäätään sellainen normaali suhde ruokaan? En tiedä osaanko selittää, mutta minusta tuntuu jotenkin, että minun ei tarvitse enää ajatella sitä, ei kokea huonoa omatuntoa sen takia, osaan nauttia ruokailusta, osaan syödä hitaasti ja oikeasti maistaa mitä suuhuni laitan.

Aika varattu

Tämä kirjoitusinto palautti myös nyt muutenkin intoa tähän touhuun.

Sain vihdoin varatuksi ajan ravitsemusenkelilleni. Tosin se meni nyt aika pitkälle, mutta ei sen väliä. Pääasia, että sain itseäni niskasta kiinni.

Tapaamme seuraavan kerran, pitkän tauon jälkeen, 30.6.2015

Pienten askelten vaikeus

Niin piintyneitä tavat ja ajatusmallit ovat ihmisen päässä, että järkyttävän ison työn saa tehdä itsensä kanssa päästäkseen niistä eroon. Tai edes saada niitä jotenkin hallintaansa.

Tämän kevään aikana kun edistystä kilojen poistumisen myötä ei ole tapahtunut olen huomannut itseni aina välillä miettimässä, että paljonko olisi voinut poistua, jos olisin ollut "kunnolla". Ja saman ti.en olen havainnut sättiväni itseäni.

Se vanha laihdutuskuurilainen minussa nostaa aina välillä päätään ja alkaa ajattelemaan niitä ihannepainoja ja aikarajoja. Ja vaikka ymmärrän, että ne ovat kohdallani täysin tuhoon tuomittu tie, niin silti niistä en ole päässyt täysin eroon.

Onneksi minulle nyt on kuitenkin melkoisen vahvasti iskostunut takaraivoon tämä säännöllisen syömisen tärkeys ja vaikutus. Ja minä voin siitä ammentaa itselleni niitä pieniä juttuja, jotka ovat toimineet - valinnoistani huolimatta. Minä niin hyvin (MINÄ JOS KUKA) tajuan sen, että jos olisin nyt viime kuukausina hukannut ruokarytmini, niin olisin lihonut helposti takaisin sen mitä olen pois saanut!

Tämä ajatus kantaa ja antaa uskoa tämän systeemin toimivuuteen. Ja olenhan minä joka tapauksessa aivan eri ihminen kuin kaksi vuotta sitten. Lähes päivittäin minä huomaan ajattelevani "en olisi suoriutunut tästä pari vuotta sitten"! Ihan vaan niinkin yksinkertainen juttu kuin kaupassa käyminen. Minä en jää enää autoon istumaan ja odottamaan tekosyiden varjolla, että mieheni käy kaupassa. Ja minä käyn jo aivan itsekin ruokaostoksilla. Tavallaan tuntuu jo "kaukaiselta" tavallaan se olotilani, kun en ole jaksanut kävellä 100 metriä. Että tosiaan pelkkä kauppareissu on ollut ylivoimainen.

Mutta näiden pienten askelten ja huomioiden kanssa joutuu edelleen vaan tekemään paljon töitä. Että näen sen mitä minussa on tapahtunut. Kuvista jo kommentoin itsekin, etten enää niin valtavalta näytä. Mutta sekin on jännä, miten traumaattista minulle on ollut valokuvat ja peilit. Aina. Ja edelleenkin minulla on joku kiero tapa katsoa itseäni. Minä en edelleenkään osaa katsoa itseäni sellaisenaan. Edelleen minä ajatuksissani vertaan johonkin. Niin paljon kun olen töitä tehnyt ja silti en ole tästä peikosta eroon päässyt. Työsarkaa on vielä paljon.

Ja tässäkin minun pitää takoa niitä pieniä askelia. Rakennanhan minä nyt kyllä oikeastaan aivan uusiksi omaa kuvaani. Eikä sekään varmaan hetkessä tapahdu kun se on koko elmäni ollut keturallaan.

Nyt saa tää jo riittää...

Ei hätää. Tämä hiljaisuus saa nyt riittää! Tauko kirjoittamisesta alkaa olla tehnyt tehtävänsä ja jo parin viikon ajan on taas ajatuksissa pyörinyt, mistä minun pitää kirjoittaa.

Aika ollut kortilla. Tai tekosyitähän ne on.

Kirjoitan nytkin aivan pikaiseen ja lupaan, että piakkoin kirjoitan kunnolla. Mutta uutta intoa hommaan toi taas minun rakas lihavuusleikattu ystäväni, joka lahjoitti minulle säkillisen vaatteita.

En edes katsonut niitä vaatteita kolmeen viikkoon. Kun olin aivan varma, että niistä ei vielä mikään mahdu minulle päälle. Koska tämä ystäväni menee arvioni mukaan reilu 10kg edelläni. Vihdoin sitten kaivoin sen säkin esiin ja aloin inventeeraamaan niitä. Ja olin aivan ymmyrkäisenä, sillä 4 housut meni jalkaani, joista yhdet aivan heittämällä. Ja ne kolmetkin ovat sen verran sopivia, että kehtaan pitää niitä päälläni, vaikka vähän läskimakkaraa jääkin.

Vitsi, että minä olin onnellinen! Ja minä sain heittää pois useammat housut, jotka olivat minulle aivan liian isot.

Eli ei tässä aivan kauhean "mettässä" olla. Eikä varmaan mitään järkkyjä kilolukemia ole voinut tulla takaisin päin. Vaikka koko keväänä en ole tehnyt asian hyväksi mitään. Siis en mitään.

Ja sekin on hieno saavutus, että en tänä aikana ole syönyt kilojani takaisin. Sekin nimittäin olisi aivan mahdollista parissa kuukaudessa. Ja sen +10 kilon kanssa. Mutta kyllä minä nyt uskon, että olen jotain oppinut. Ja kerron pian lisää :)