Ruusun kylkiäisinä

Eipä olisi huvittanut herätä tähän aamuun.

Itse ruusuun tuntuu nyt tuo IV -antibiootti purevan. Ei ole enää tulehtunut alue jalassa kasvanut, tosin ei ole vielä lähtenyt pienentymäänkään. Mutta pahin kipu on helpottanut ja käveleminen ei ole enää mahdotonta. Toki vielä jokainen askel tuntuu

Olen  nyt tämän ruusun takia ajellut sen 25km suuntaansa kerran päivään. Mutta ei siis ole mennyt hukkaan se aika!

Mutta sitten se tämä aamu... Raivostuttava loiseni, herpes, on sitten jälleen saapunut. Ja oikein silleen kunnolla! Suun ympärys on tietenkin aivan rakkuloilla. Sen vielä kestäisin. MUTTA kun nyt sitten tämän lisäksi koko oikean silmän ympärys on rakkuloilla myös. Aivan käsittämättömän kipeä!

Ei tuo kipukaan se suurin ongelma ole. Pahinta on pelko siitä, että leviää sarveiskalvolle. Minulla on siitäkin kokemusta. Vasemmassa silmässä se on ollut 2 kertaa aikaisemmin.

Soitin heti aamulla tuonne TK:hon, missä käyn tiputuksessa, että pääsenkö tulemaan sovittua aikaisemmin ja voinko tavata myös lääkärin. Onneksi tämä järjestyi. Ja onneksi ne ottivat tilanteen tosissaan. Tosin on tuo naama nyt aika hurjan näköinen.

Ei lähdetty leikkimään millään herpesvoiteilla vaan aloitettiin heti asiclovir IV:nä myös. Tämä nyt sitten vaan on kolme kertaa päivässä tiputettava. Että ajamista riittää muutamaksi päiväksi eteen päin.

Toivottavasti tämä nyt suojaa tuon sarveiskalvon!

Oli kyllä kaikesta huolimatta ihan hauska reissu. Kun menin sinne niin hoitajanani oli henkilö, jota en ole vielä tavannut näiden päivien aikana. Ihmettelin kun hän katsoi minua jotenkin pitkään.

Siinä odotellessani hän tuli uudelleen luokseni ja sanoi "tuo meidän tieto tuolla papereissa painostasi ei taida pitää aivan paikkansa! Et ainakaan näytä siltä." Minua alkoi naurattamaan ja sanoin että eihän se nyt aivan pidä. Käytiin sitten vaa'alla kun hän halusi ajankohtaisemman tiedon papereihin.

Sitten kun hän tuli vaihtamaan antibiootin siihen asicloviriin niin nauraen kertoi, että onneksi hän ei ollut tehnyt tippaa minulle valmiiksi. Ihmettelin tietenkin ja hän kertoi, että asiclovir tippa annostellaan  x ml/kg. Oli siis lääkeaineen menekki aika paljon pienempi kuin edelliskerralla kun olen sitä saanut!

(Tässä yksi "hyvä" konkreettinen esimerkki miten me lihavat tulemme yhteiskunnalle kalliimmaksi ja sitähän voisi tietenkin joskus enemmänkin pohtia...)

Mutta tämän hoitajan kommentit ja jutut saivat minut kyllä aika hyvälle tuulelle ruususta ja herpeksestä huolimatta! Kyllä tämä tästä taas paremmaksi muuttuu.

Ruusu

Ensimmäistä kertaa elämässäni sain sitten ruusun vasempaan jalkaan.

Tämä on aivan - sanonko mistä! Tulehtunut alue on yli kahden kämmenen kokoinen. Tapani mukaan kun sairastan, niin sairastan sitten pohjanmaan kautta. Vähempikin olisi jälleen kerran riittänyt.

Tänään on käveleminen ollut melkein mahdotonta. Jalkaa ei kärsi pitää alaspäin ollenkaan.

Päivittäin ravaan nyt terveyskeskuksessa ottamassa antibioottia tippana. Ja tuon kanyylin kanssa koitan säätää kotona. Mielenkiintoista.

Minua ottaa niin päähän, että on vaikea hengittää. Koitan nyt olla ajattelematta, miten pitkä projekti tämä on - tarinat kertovat, että voi kestää tosi pitkään. Ei jaksaisi!

Ruokapäiväkirja takaisin käyttöön

Miettinyt pitkään, että miten nyt saisin tämän homman hallintaan näiden valintojen suhteen. Rytmihän minulta ei ole hävinnyt mihinkään, mutta syömiset eivät ole olleet kovin järkeviä.

Tulipa sitten mieleeni hymynaama ruokapäiväkirjani. Enhän minä sitä ole tarvinnut konkreettisesti enää pitkään aikaan. Mutta nyt ajatuksena olikin se, että otan hymynaamat käyttöön siten, että ansaitsen sen hyvästä ateriavalinnasta.

Nyt on muutama päivä mennyt niin, että päiväkirja on takaraivossani ja se on toiminut valintojen tekemiseen! Ja tarpeen tullen tulostan taas A4:n mihin piirrän oikeasti sen hymynaaman, mikäli tuntuu, että mentaalinen päiväkirja ei riitä.

Minä en kyllä enää yhtään vähättele hymynaamojen merkitystä! On ajatukseni muuttunut täysin siihen verrattuna, mitä se oli kun aloitin tämän homman.

Vanhoja traumoja 2

Kerron vielä yhden. Koska se on myös tällainen syvälle viiltänyt.

Soitin lapsena viulua konservatoriossa. Ja olin lahjakaskin. Kerran olin kesällä musiikkileirillä ja siellä yksi pianisti (nimenkin muistan....) kysyi tai pohti moneen kertaan "miten sinä voit soittaa viulua kun sinulla on noin paksut sormet?"

Jälleen siinä oli muutamia ihmisiä kuuntelemassa. Saman ikäisiä. Minä olin n. 11-vuotias.

Kyllä nämä sanat osuivat ja upposivat. Minä aloin inhoamaan koko viulunsoittoa. Ja varsinkin kenenkään nähden. Eikä siitä sellaisesta mitään tule. Ei tästä kovin kauaa mennyt kun lopetin soittotuntini. Yhden talven lintsasin viulutunneilta ja lopulta sain ilmoitettua vanhemmilleni etten halua enää jatkaa.

Vanhoja traumoja

Minä olen käsitellyt nyt syksyn kuukaudet käsitellyt muistojen sopukoista huonoja ja ikäviä muistojani. Yksittäisiä tilanteita, sanomisia, jotka ovat selkeästikin jättäneet minuun isomman jäljen kuin olen koskaan itselleni myöntänyt.

Melkein on mennyt piehtaroinnin puolelle ja liekö osaksi vaikuttanut ruokailuihini. Kun senkin olen nyt itsestäni oppinut, että olen tunnesyöppö.

Niin, hamasta lapsuudesta näitä muistoja on tullut mieleeni. Ensimmäinen ehkä sieltä kun olen ollut n. 6-vuotias ja olin viettänyt kesällä 2 viikkoa sukulaisissani Pohjanmaalla. Kun tulin kotiin tältä reissulta, niin mummoni siunasi suureen ääneen "mitä ihmettä ne ovat syöttäneet kun olet noin lihonut!". Ja siinä ympärillä olivat kaikki sisarukseni sekä vanhempani. Äitini yritti kääntää puhetta muuhun, mutta ei onnistunut siinä.

Minä itse en tajunnut ennen näitä sanoja, että olin lihonut paljon. Minua hävetti ja harmitti suunnattomasti, että kukaan ei huomannut uusia farkkuja ja puseroa, jotka sukulaiseni olivat ostaneet minulle. Ja nämä farkut olivat sikäli merkitykselliset, että ne olivat elämäni ensimmäiset kaupasta ostetut housut!

Eräs kipeä muisto haavoittavista sanoista osuu ala-asteikään. Siihen aikaan oli muodissa ponchot ja minä sekä 2 nuorempaa sisarustamme saimme sellaiset. Muistan hyvin, että omani oli pääväriltään valkoinen ja siinä oli punaisella ja sinisellä kuvioita.  Olin tulossa koulusta kotiin ja sillä kerralla käveliin yksin kotimatkaa. Takaani lähestyi muutaman pojan, jotka asuivat lähistöllämme kerrostaloissa, porukka. Ja jotenkin minä olin varuillani niiden suhteen yritin edetä kovempaa. Ne alkoivat huutelemaan takanani "pontso, ei sinulle mikään muu sopisikaan", "norsu, sinua pukee hyvin tuo poncho". Minä kiihdytin vauhtiani minkä pystyin. Onneksi kotiini ei ollut enää pitkä matka. Ja kerkesin pihaamme, ennen kuin nämä pojat saavuttivat minut.

Sanomattakin on varmastikin selvää, että minä en enää ikinä suostunut pukemaan ponchoa päälleni. Äitini tavallaan varmastikin ymmärsi jollain tasolla, miksi en suostunut pukemaan sitä. Mummoni ihmetteli ääneen, mikä on kun ei kelpaa. Muistan vaan sen, että se sitten mystisesti hävisi ja siitä ei tarvinnut enää keskustella.

Tämän jälkeenhän minä yritin aina sovittaa koulumatkani siten, että minun ei olisi tarvinnut kävellä yksin. Ja jos jouduin kävelemään yksin, niin lähdin joko niin aikaisin, että tiesin näiden poikien lähtevän paljon myöhemmin. Tai sitten odotin ja seurasin, että he olivat menneet riittävän paljon ennen minua. Koulusta päästyäni odotin aina pitkään ennen kuin lähdin kävelemään kotiin. Että ne pojat ovat paljon minun edelläni.

Tähän samaan ala-asteikään, n. 11-vuotiaana,  liittyy myös muisto sisarukseni sanomiseen. En erittele tähän nyt sen kummemmin kuka heistä. Mutta oli kesä ja kuuma päivä. Minulla alkoi silloin tämä atooppinen ihoni oireilemaan tosi pahoin ja nahka oli hyvin kipeä. Niin kipeä, että vaatteita oli inhottava pukea päälle.

Yhtenä päivänä minä puin ihoni takia päälleni jonkun  vanhan, ohueksi kauhtuneen pussilakanan. Tein vaan sinne ylälaitaan saksilla päänaukon. Tämä ohut kangas tuntui hyvältä ihollani ja oli kaiken lisäksi viileän tuntuinen kuumana kesäpäivänä. Olin takapihallamme lukemassa ja kun tulin sieltä sisälle hakemaan juomaa tms. vastaani ovella tuli yksi sisarussarjastamme. Hän katsoi minua ja sanoa töksäytti "ei sinulle mikään muu mahtuisikaan".

Tämä on itseasiassa aika pirun kipeä muisto. Sanoja oli kotonani, yksi minun rakkaimistani. Tämä muisto itkettää vieläkiin. Huh.

Tällaisia pieniä murentavia juttuja minulla on ollut läpi elämäni. Nyt on ollut aika käsitellä niitä. Ja niitä on käsitelty myös lohtusyömisten kanssa. Nyt minulla on  vahva olo, että minä voin jättää nämä taakseni. Minun on ollut pakko käsitellä näitä muistoja, jotka ovat vaivanneet minua enemmän kuin olen itselleni myöntänyt. Tai minähän olen sulkenut ne syvälle sisälleni.

Nämä pienet muistot minä nyt voin luovuttaa itsestäni pois.

Akvaarioprojekti

Aikamme on vienyt poikani asuntoon perustettu akvaario. Noin 2 kuukautta. Tämä on ollut ihanaa äiti-poika laatuaikaa.

Palaamme uusvanhan harrastuksen pariin. Työnjako menee hyvin; minä pähkäilen sisustuksen ja pojan heiniä on tekniikka ja vesikemia. Perustaminen on sujunut ongelmitta ja kasvit & kalasto alkaa olla valmiina. Nyt vain nautimme!

Tässä vähän kuvasatoa. Harmi, että altaan naarmut hyppäävät näin räikeästi kuviin. "Luonnossa" ei näy näin hyvin. (Projekti on tehty tosi pienellä rahalla; käytetty allas, kasvit etsitty harrastajilta tosi edullisesti, kuin myös kalat)

Rusokirjoahvenia

Corydoras cw10

Partamonni. Tyttö pirttihirmu

Minun lempparikasvi, minkä tieteellinen nimi on vielä hukassa

Projekteja ja kiireitä

Nyt on niin monta rautaa tulessa, että en yksinkertaisesti ole kerinnyt kasaamaan ajatuksiani kirjoittamista varten.

Minä taidan olla herännyt henkiin!

Ilmoitin sen meidän isomman koiran näytelmiin, mutta en taida vielä rohjeta kehiin itse. Suuri juttu on Se, että tämä meidän prinsessa myös astutettiin. Viimeisimmästä kasvattamastani pentueesta onkin 3 vuotta. En ole tuntenut, että jaksan paneutua täysillä pentueen hoitoon. Ja silloin on parempi olla tekemättä!

Nyt olen niiiiiiin täpinöissäni - aivan kun ensimmäistä pentuetta oltaisiin tekemässä.

Muutakin on nyt paljon meneillään ja ehkä aika suurta uuden alkuakin! Mutta kirjoitan niistä paremmalla aikaa.

Hyvin minulla menee. Kilot jumittaa, hyvä niin. Tottumista tämän kokoiseen minäänkin on.