Tämä sairastaminen vie hermot. Jalka ei ole vieläkään kunnossa. Verikokeissa pitää ravata vähän väliä ja siitäkin on tullut painajainen, koska joka kerta tökitään ja kaivetaan nyt moneen kertaan. Kun suonet vaan karkaavat! En ole koskaan ollut piikkikammoinen, mutta nyt alkaa jo stressaammaan verikokeisiin meno.
Tämän taudin takia jäi nyt sitten ensimmäinen kerta ravitsemusterapeutin tapaaminen väliin. Ja en ole saanut varatuksi uutta aikaa. Ja minun pitäisi varata se nyt pian. Ettei tämä homma lähde lapasesta.
Paino keikkuu varmaan nyt jossain 92kg paikkeilla. Tai ainakin luulen niin. Tosin - onko tämä nyt taas sitten niitä valheita itselleni.
Rytmistä koitan pitää kiinni kynsin hampain. Mutta valintoja en saa ruotuun! Vanhat pelot täyttää takaraivon. Tässäkö tämä nyt taas oli? Kuinka kauan kestää syödä kaikki poistuneet kilot takaisiin? Kun ajattelen asiaa, niin syvä itseinho palaa mieleen. En pysty nauttimaan nyt siitäkään, että olen paljon, paljon pienempi ja hyväkuntoisempi kuin kaksi vuotta sitten.
Minä olen miettinyt, että pitäisin taukoa blogin kirjoittamisessa. Mutta sittenhän minä olen luovuttanut kokonaan! Sittenhän minä jälleen palaan siihen valheen maailmaan, josta niin sinnikkäästi olen yrittänyt päästä eroon!
Miten hitossa tämä voi olla näin vaikeata? Miksi minä en löydä tasapainoa itseni kanssa? Miksi syömiset muodossa tai toisessa hallitsevat elämääni? Minusta tuntuu, että suurimmat ongelmat ovat tulleet sen jälkeen kun olen alkanut ajattelemaan tavoitteita! Kun päästin ajatuksiini sen, että "enää ihmismäiseen painoon on reilu 20kg matkaa". Ja kun aloin miettimään missä ajassa sen pystyisi pudottamaan.
Minä olen oitis helisemässä kun ajattelen ihannepainoa! Oravanpyörä on valmis. Ja miksi se ulkonäkökeskeinen ajattelu on vaan edelleen olemassa minussa? En osaa olla tyytyväinen tämän hetkiseen ulkonäkööni. En näe itseäni tällaisenaan.
Olen jälleen palannut pyörittelemään ajatusta lihavuusleikkauksesta. Olisiko se nyt minulle se oikea apuväline? Vaikka eihän sekään valintojen tekemistä helpota...
Voimia Perhonen, kovasti paljon voimia sinulle toivon! Äläkä päätä pitää taukoa blogista, olen samaa mieltä että se olisi luovuttamista. Tiedän sen tunteen, kun itse edellisen kerran isosti laihdutin, pidin säännöllistä julkista päiväkirjaa. Ja samaan aikaan lipsumisen kanssa alkoi jäädä kirjoittelu. Oli helpompi lipsua kun ei ollut "tilivelvollinen". Ja ymmärrän hyvin tuon mitä puhut tavoitteista. Minullekin tavoitteiden asettaminen on vaikeaa, se aiheuttaa ihmeellistä rimakauhua ja suorituskammoa, en tiedä miksi. Kunhan tässä tiputtelen-ajatuksella menee paljon paremmin. Ja tuo ulkonäköasia, hm. Minulla on se aihe mielessäni muhimassa, minun pitäisi kirjoittaa siitä. Siitä kuinka vaikea on kestää peilikuvaansa nyt, kun jotenkin pitäisi näyttää periaatteessa paremmalta kun on laihtunut. Kun on se odotus että voisi näyttää edes vähän hyvältä, aikaisemmin sitä ei odottanutkaan. Ja sitten näkeekin vain sen kaiken epätäydellisen. Luulen, että laihtumalla ei lopulta itsehyväksyntää löydy, ainakaan kokonaan. Se on vain opeteltava, olivat kilot mitä hyvänsä. Ja leikkaus, niin. Sitä kannattaa miettiä. Vaikka se ei ole mikään laihtumisautomaatti, niin kyllä se hyvin kovasti hankaloittaisi sitä jojoilua, mikä juuri se ongelma tuppaa olemaan. Mutta se asia on sinun itse mietittävä, ketään muuta ei kannata liikaa kuunnella. Iso halaus sinulle, älä luovuta! <3
VastaaPoistaSinä Hilma olet niin <3.
PoistaJa jokainen täällä säännöllisesti seuraavista. Tämä on niin terapeuttista kun ei tarvitse vääntää rautalankaa teidän kanssa - te ymmärrätte puolikkaasta sanasta!
Minä tiedän. Minä niin tiedän miltä sinusta tuntuu. En ole keksinyt muuta ratkaisua kuin keskittyä siihen, että voin hyvin. En käy vaakalla. Lenkkeilen ihan muista syistä kuin laihtuakseni. Ja syön mitä syön. Olen pyrkinyt vapauttamaan kaikki ruuat, saan syödä ihan mitä tahansa. Haluan vain normaalin suhteen ruokaan. Olen niin kyllästynyt ajattelemaan painoani.
VastaaPoistaSepä se - kun löytäisi sen rauhan ja tasapainon näiden syömisten ja kilojen kanssa.
PoistaNyt on tullut järkyttävän selväksi se, että vaikka paino putoaisikin nopeasti tai paljon niin pääkopan kanssa tehdään töitä pitkään. PITKÄÄN! Mutta kyllä se siellä jälkijunassa tulee. Minulla on näyttöä jo itselleni, mikä tässä hommassa kantaa ;)
Sulla on nyt vaikeaa. Sairastaminen kysyy voimia ja hermoja. Mutta mieti miten paljon tuskallisempaa ja hankalampaa tämäkin aika olisi jos painaisit saman verran kuin ennen. Siihen suhteutettuna - valintojen puntaroiminen ON ahdistavaa mutta helpottaako ohjien heittäminen sitten tilanneta jotenkin? Ei! Se vain pahentaa nykyistä oloasi. Annatko onnistumisesi valua hukkaan vain koska juuri nyt on vaikeaa? Saat nuo keljut vaivat selätettyä ennemmin tai myöhemmin. Ja voit olla silloin joko 90-kiloinen tai 120-kiloinen. Kumpi HALUAT olla? Sä nimittäin pystyt olemaan 90-kiloinen, me kaikki sun blogin lukijat tiedetään se. Sun pitää tiedostaa se itse. Nyt on se koettelemus jonka sä olet koko ajan tiennyt tulevan. Se kuuluu prosessiin ja se MENEE OHI. Tarraa sitkeästi ohjiin ja pitele kiinni, kohta helpottaa ihan varmasti!
VastaaPoistaHuomenna heti aamulla tartu puhelimeen, soita ravitsemusenkelillesi ja sovi aika. Tule sitten kirjoittamaan tänne että teit sen. Se on vain yksi soitto, ehdit stressata varsinaista käyntiä sitten kun sen aika on. Tee huomenna YKSI hyvä valinta. Yksi! Oli tilanne miten vaikea tahansa niin se ei ole liikaa vaadittu.
Tsempit ei nyt taida riittää, joten ystävällinen *potku* täältä sinne. :)
<3 <3 <3
PoistaKyllä tämä alakulo on jo voiton puolella.
Ja kuten tuolla ylempänä kirjoitin, että te olette niiiiiiin ihania kun ymmärrätte puolesta sanasta!
Ja kyllä tämä sairastaminen vähän reilu 90-kiloisena oli paljon helpompaa. Ihan jo siten, että minuun suhtauduttiin "normaalina" ihmisenä ;)
Kannustushalaus! Ota yhteyttä ravitsemusterapeuttiisi ja pyydä tiheämpiä käyntejä vaikeasta ajasta selviämisen tueksi. Ei hän sinua hylkää, kun et vain itse jätä tukea vastaanottamatta. Tässä tilanteessa ansaitset kaiken mahdollisen avun, ettei luovutusmieliala ja masennus pääse aivan valtaan. Luulen että osuit asian ytimeen, kun sanoit, että painotavoitteiden asettaminen ja niiden ajattelu on haitallista ja ajaa suohon. Yritä ennenmin löytää uudelleen se mieliala ja ajatuskuviot joiden avulla toimit viime vuoden ajan. Mikä niissä ajatusmalleissa oli hyvää, mikä kantoi eteenpäin? Pidä hyvästä ruokarytmistä kiinni, ja yritä tehdä vaikka joka aterialle yksi hyvä valinta, oli muu mitä hyvänsä. Ja soita jo tänään ravitsemusterapeutillesi. Jos et saa vastaanottoaikaa riittävän pian, yritä saada edes puhelinaika ensiavuksi. Olet monelle tärkeä, pidä huoli itsestäsi!
VastaaPoistaEi hän minua hylkääkään.
PoistaEn ole saanut vielä(kään) soitettua. Mutta muuten tässä on pikkuhiljaa palautunut järkevät valinnat. Minä olen tiedostanut itsessäni tällaisen ihmeellisen "kausittaisen" kuvion -> on se kausi kun menee "luvattomia" liiaksi ja sitten se vaan yht'äkkiä loppuu.... Tähän kun minä löytäisin itselleni kultaisen keskitien.
Kertoo vaan siitä, että kyllä tätä työmaata piisaa :)
Entäs jos ne pelottavat tavoitteet ei olisi niin pitkällä/massiivisia/vaativia?
VastaaPoistaJos ne olisi vaikka vaan muutaman kilon/vaatteen päässä? Silloin ei mielen edessä avautuisi pelottava ja uhkaava autiomaa vaan pieniä etappeja, keitaita, matkalla palmujen katveeseen?
Uskon myös, että blogaus on tukena tässä prosessissa, vaikka sitten sinne kirjaisitkin noita epäilyksiä tai epäonnistumisia. Mutta jos kääriydyt peittoihin, on suurempi vaara, että suljet silmät kaikelta ja luovutat.
Ota baby steps!! Tsemppiä!
En minä tätä bloggausta voi lopettaa. Tämä on minulle ollut käsittämättömän hyväksi. Ja minun etu on, että sitkeästi vaan kirjoitan. Että saan tämän kaiken p****n pois päästäni. Ääneen kun en voi vieläkään kaikkea puhua - edes läheisimmilleni. Tai ehkä nimenomaan heille se on kaikista vaikeinta.
PoistaJa kaikenmaailman ajatukset "ihannepainosta" tai "kun paino alkaisi taas 8:lla" minun on vain heivattava päästäni, koska se on minun tuho! Varmasti ne tuntuvat liian isoilta tai jotain. Ja kun näiden ajatusten mukana tulee heti myös se, että alkaa ajatella aikaa, mihin mennessä sen voisi saavuttaa.... Eikä tämä vain toimi minulla!
Minun pitää oppia elämään tässä hetkessä ja oppia nauttimaan siitä, mikä minä nyt olen ja miltä minusta nyt tuntuu.
Sairastaminen on kyllä hanurista. Itsellä tuntui, että meni elämästä kaksi kuukautta hukkaan eikä vieläkään ole ihan pinnalla.
VastaaPoistaMutta ehkä ei kannata lopettaa bloggaamista. Mä olen ihan varma, että sä pääset tästä yli. Tsemppiä!
<3
PoistaEn lopeta! Minä tarvitsen tätä enemmän kuin te;)
Kyllä tässä taudissa meni pitkään - nyt vasta tuntuu, että alan olla elpynyt.
Alakuloa ja motivaatiopulaa on ollut muillakin bloggaajilla. Olisiko tämä joku lähestyvän kevään ja lisääntyvän auringonvalon mukanaan tuoma uupumus, vähän etuajassa iskenyt kevätväsymys. Sinulla on iso pudotus takana ja voimat varmasti vähissä sairastelunkin takia, mutta kyllä sinä tästä suosta ylös pääset ja olotila kohenee. Yritä pinnistää pää pinnalle ja pidä katse tulevassa!
VastaaPoistaKyllä tällä keväälläkin voi olla joku vaikutus. Ja minä ainakin huomaan itsessäni, että ärsyynnyn suunnattomasti esim. kaikissa lehdissä olevista superdieeteistä "rantakuntoon kesäksi". Näistähän minä en ole ärsyyntynyt vuosiin - varmaan siksi, että se on ollut aivan absurdi ajatus kohdallani;). Mutta nythän mentäisiin melkein niillä rajoilla.
PoistaPinta häämöttää jo ;)
Ihan uutena lukijana on ihan pakko tsempata. Koita jaksaa. Elämä on välillä tosi hankalaa, mutta parempia päiviä tulee. Joskus on ihan ok velloa siellä tummissa vesissä, se kuuluu elämään. Mutta älä huku, vaan vellottuasi hetken ala räpiköidä vastaan, kyllä se pinta sieltä tulee ja pääset rannalle.
VastaaPoistaTavotteiden asettaminen on ihan hyvä asia, silloin kun se tehdään rakentavasti ja oikein. Olen käsitellyt tätä, kuten myös positiivisuutta ja itsensä hyväksymistä sellaisena kuin on, omassa blogissani. Tavoite on hyvä vain silloin kun se ei tunnu liian vaikealta saavuttaa, ei aiheuta liiallista stressiä, eikä pohjaa vain yhteen asiaan. Eli pelkkä: "haluan laihtua 20 kiloa" ei ole sellainen tavoite joka kannattaa asettaa. Haluan laihtua, olla terveempi ja jaksaa enemmän, on jo parempi. Haluan laihtua, olla terveempi ja jaksaa enemmän koska silloin elän pidempään ja onnellisempana, on jo aika tosi hyvä.
Vaakalla heitin itse vesilintua. Se stressasi minua ja aiheutti ongelmia syömisiin. Jos syö oikein ja pysyy positiivisena, ei se paino tule takaisin vaikka sitä vaakaa ei kokoajan katselisikaan. Tai sitä koitan itselleni sanoa...
<3
PoistaPäivät ovat parantuneet :). Ja kyllä minäkin nyt haen sitä tyytyväisyyttäni siitä, että miten paljon helpompi minun on nyt olla ja miten paljon enemmän jaksan! Kiloilla ei ole sinänsä merkitystä.