maanantai 2. maaliskuuta 2015

Vaikeuksista huolimatta

Kävin vaatekaupassa viikko sitten. Oli pakko laittaa hautajaisiin sopivaa.

Siellä minulla taas silmät aukesivat! Ja tuli hyvä mieli kun tajusin, että olenhan minä paljon pienempi kuin oletan.

Minä ostin itselleni Polan mustat housut kokoa 46. Ja tämän valmistajan vaatteita ei ole tarvinnut edes haaveilla sovittavansa päällensä 20 vuoteen! Ja saman firman neulejakku kokoa XL. Eikä kumpikaan vaatteisa ole sen näköisiä, että olisi pitänyt ottaa kokoa suurempi.

Vaikka nyt on menty pitkään, että pudotusta ei ole tapahtunut. Päinvastoin tullut vähän takaisinkin päin, mutta silti! Onhan tämä nyt hurjan hienoa. Kun vaan tajuaisin sen...

Nyt sitten miettinyt tätä, että mikä kumma siinä on, että heti kun kiloja tulee yhtään takaisinpäin, niin mieli mustuu täysin. Ainoa mitä osaa ajatella on se, että "no niin, kuukauden päästä minä olen samoissa kun aloittaessani". Tämä pelko on niin järkyttävän syvällä. Pääseekö siitä koskaan eroon?

Ja kun järjellä minä edelleen ymmärrän, että vaikka en saisi yhtään kiloa pois, niin tämä tilanne on täysin eri maailmasta kuin 2 vuotta sitten. Ja järjellä ymmärrän, että kun pidän säännöllisyydestä huolen, niin minä en "huku". Vaikka ne valinnat eivät olisi koko ajan fiksuja, niin minä en kuitenkaan menetä hommaa lapasesta.

En ole saanut vielä soitettua uutta aikaa ravitsemusterapeutilleni. Mutta otan nyt itseäni niskasta kiinni sen suhteen. Noista 46 kokoisista housuista tuli kuitenkin niiiiiiiin hyvä mieli, että antoi taas tsemppiä paljon tulevaan.

4 kommenttia:

  1. Kun järjellä ei vaan ole mitään tekemistä asian kanssa - tunne ja oman mielen pettävä kierous on se, joka vallitsee. Et voi muuta kuin yrittää selättää itysesi ;) Eli peiliin katsomista, vaatekokojen muuttumisen tunnistaminen, tunnustaminen ja ihaileminen. Selätä tunteet faktoilla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunteet tekevät elämästä vaikeaa ;). Mutta ilmankin olisi tylsempää...

      Mutta näihin faktoihin sitä on pakko tukeutua. Ja niistä pienistä huomioista ammennettava kiitosta itselleen. Sekin on vaan jännä, miten joudun jatkuvasti tankkaamaan itselleni, ettei kilot voi lähteä pikavauhtia - jos niistä haluaa oikeasti eroon. Mutta se "nopeasti laihduttaja" on minunkin takaraivossani edelleen, vaikka olen yrittänyt työstää asiaa. Ja nyt se tulee ilmi juuri siten, että huomaan sortuvani ajattelemaan, "kuinka paljon olisi ollut mahdollista laihtua, jos....".

      Mutta tämän selätän kyllä aina sillä, että mieti mikä olit kaksi vuotta sitten!

      Poista
  2. Otan osaa suruusi <3 (kerroit hautajaisiin valmistumisestasi) <3 ...noitten "mikä minun kokoni nykyään onkaan?" tuntemusten kanssa painitaan me muutkin :) Pää ei kerkee mukaan, mutta faktaa on, että vaatekoko muuttuu, kenkien koko muuttuu, pipo löystyy... :D Onnea!!!! <3 Siitä se matka jatkuu!

    VastaaPoista