Tässä tuskaillessa ajatuksiini on taas vahvana palannut lihavuusleikkaus. Mietin pääni puhki, että onko minun otettava tämä pelikortti jälleen framille. Olisiko se minulle oikea apukeino? Olisiko minun "turvallisempaa" elää pienen mahalaukun kanssa?
Ja samalla tiedän liian hyvin, että minua ei tulla koskaan leikkaamaan. Keliakian takia ei leikata. Eikä tulppariskini takia. Eikä narkoosiongelmieni takia. Näin on lääkäri melkoisen suoraan minulle sanonut. Ja kyllähän minä sen järjellä ymmärrän, että tämän tyyppistä "turhan leikkauksen" riskiä on minun kohdallani aivan turha ottaa.
Ja silti pyörittelen tätä ajatusta päässäni. Kun en luota itseeni. Ja kun uskon, että se olisi minunkin tapauksessani kuitenkin sitten toimiva ratkaisu. Näin minä kuvittelen.
Kyllä minäkin kaikessa "muka" järkevyydessäni ajattelen, että tämä leikkaus olisi jollain tapaa helppo ratkaisu. Vaikka ei se sitäkään ole. Ajattelen, että jos leikkaus auttaisi minua vielä saamaan pois sen 10 - 15 kg. Ja varmasti auttaisikin.
Mutta ei sekään auttaisi minua pitämään niitä kiloja loppuelämääni poissa. Jos minä en pääkoppani kanssa saa tätä ongelmaani kuriin.
maanantai 9. marraskuuta 2015
perjantai 6. marraskuuta 2015
Iso askel
Vaikka tässä on nyt pitkään menty eestaas kilojen suhteen. Vaikka motivaatio on hukassa. Vaikka pelko ja häpeä hiipii takaraivoon. Niin on jotain merkittävääkin tapahtunut. Minulle itselleni hyvin merkittävää.
Elokuussa minä nyt sitten esitin kehässä meidän isomman rotuisen koiran! Vähän se tuli puskista minulle itsellenikin. Ja ehkä hyvä niin. Muuten en olisi varmaan vielä uskaltanut mennä kehään!
Olimme pentunäyttelyssä ja meillä oli samasta pentueesta 3 koiraa mukana. Joista yhden esitti omistajansa ja toisen tietenkin isäntä. Ja koska se yksi oli sitten ilman esittäjää, niin tehtävä lankesi minulle. Tosin olisinhan minä sille jonkun esittäjän saanut jos olisin tosissani halunnut. Mutta tämän halusin nyt esittää itse, koska se oli minun ja sen uroksen "viimeinen yhteinen juttu".
Pentueesta oli yksi vähän pidempään kotona ja olin jo oikeastaan miettinyt, etten aktiivisesti kaupittele sitä urosta. Koska väitän, että tämä yksilö oli sellainen "kerran elämässä" - yksilö. Järki sanoi, että ei voi jäädä kotiin. Koska ei vaan ole koiranpaikkaa vapaana. Sydän sanoi, että älä laske käsistäsi! Tämän kanssa mietintämyssy sauhusi. Jätkä on niin upea luonteeltaan, etten varmaan ikinä pysty kasvattamaan samanlaista. Ja kun vertaa siihen, ettei aikaisemmatkaan mitään vatipäitä ole, niin voitte vaan kuvitella miten hieno tämä yksilö on!
No, eräänä kauniina päivänä minulle vaan sitten tuli sellainen puhelinsoitto, mistä ensimmäisen kolmen lauseen jälkeen tunsin, ettei minulla ole yhtään järkevää selitystä itselleni, miksi en myisi tätä koiraa tälle perheelle. Ja tämän perheen kanssa sovittiin uroksen luovutus sen pentunäyttelyn jälkeen. Halusin sen vielä siellä esittää.
Se oli ihmeellisintä, että en jännittänyt sitä esittämistä nyt sitten lainkaan. Varmastikin oli hyvä nyt, että minulla oli muuten tunteet niin muualla kuin siinä näyttelyssä. Oli luonnostaan sellainen tilanne, että minä en voinut enää lykätä sitä kehään menoa millään tekosyyllä. Minä en voinut selittää itselleni, että esitän sitten seuraavalla kerralla. Voiton vei se ajatus, että haluan tämän hienon jätkän esittää. Ja tämä on minun viimeinen mahdollisuuteni. Ja meillä oli kivaa!
Kun minä taas saisin itselleni sen luoton ja uskon, että minä en enää ole se sairaalloisen lihava kuitenkaan. Ja että minä kykenen jo liikkumaan niin, että se ei suurta huomiota (sääliä) herätä. Ja kun sen taas uskoisin, että en minä siellä kehässä kuitenkaan mieti mitään muuta kuiin sitä koiraa. Kun keskittyy siihen koiraan, niin se jännityskin unohtuu. Oikeastaan koko ulkopuolinen maailma unohtuu. Ja niin kävi tälläkin kertaa.
No nyt on yksi este ylitetty. Ja minulle tällä on suuri merkitys. Tavallaan tämän projektin osasyynä on ollut se, että pystyn esittämään koiriamme kehässä. Alkuun näitä meidän pienempiä. Ja kilojen karistessa uudeksi tavoitteeksi tuli isomman esittäminen. Ja se on nyt korkattu.
(Ja tätä loistoyksilöä on edelleen vaan suunnaton ikävä. En tavallaan kadu, että luovuin. Joskus on vain otettava järki käteen. Ja jätkä on niin upeassa perheessä, että se ei aiheuta murheita. Ja tämä perhe tajuaa jätkän hienouden/viisauden. Se riittää.)
Elokuussa minä nyt sitten esitin kehässä meidän isomman rotuisen koiran! Vähän se tuli puskista minulle itsellenikin. Ja ehkä hyvä niin. Muuten en olisi varmaan vielä uskaltanut mennä kehään!
Olimme pentunäyttelyssä ja meillä oli samasta pentueesta 3 koiraa mukana. Joista yhden esitti omistajansa ja toisen tietenkin isäntä. Ja koska se yksi oli sitten ilman esittäjää, niin tehtävä lankesi minulle. Tosin olisinhan minä sille jonkun esittäjän saanut jos olisin tosissani halunnut. Mutta tämän halusin nyt esittää itse, koska se oli minun ja sen uroksen "viimeinen yhteinen juttu".
Pentueesta oli yksi vähän pidempään kotona ja olin jo oikeastaan miettinyt, etten aktiivisesti kaupittele sitä urosta. Koska väitän, että tämä yksilö oli sellainen "kerran elämässä" - yksilö. Järki sanoi, että ei voi jäädä kotiin. Koska ei vaan ole koiranpaikkaa vapaana. Sydän sanoi, että älä laske käsistäsi! Tämän kanssa mietintämyssy sauhusi. Jätkä on niin upea luonteeltaan, etten varmaan ikinä pysty kasvattamaan samanlaista. Ja kun vertaa siihen, ettei aikaisemmatkaan mitään vatipäitä ole, niin voitte vaan kuvitella miten hieno tämä yksilö on!
No, eräänä kauniina päivänä minulle vaan sitten tuli sellainen puhelinsoitto, mistä ensimmäisen kolmen lauseen jälkeen tunsin, ettei minulla ole yhtään järkevää selitystä itselleni, miksi en myisi tätä koiraa tälle perheelle. Ja tämän perheen kanssa sovittiin uroksen luovutus sen pentunäyttelyn jälkeen. Halusin sen vielä siellä esittää.
Se oli ihmeellisintä, että en jännittänyt sitä esittämistä nyt sitten lainkaan. Varmastikin oli hyvä nyt, että minulla oli muuten tunteet niin muualla kuin siinä näyttelyssä. Oli luonnostaan sellainen tilanne, että minä en voinut enää lykätä sitä kehään menoa millään tekosyyllä. Minä en voinut selittää itselleni, että esitän sitten seuraavalla kerralla. Voiton vei se ajatus, että haluan tämän hienon jätkän esittää. Ja tämä on minun viimeinen mahdollisuuteni. Ja meillä oli kivaa!
Kun minä taas saisin itselleni sen luoton ja uskon, että minä en enää ole se sairaalloisen lihava kuitenkaan. Ja että minä kykenen jo liikkumaan niin, että se ei suurta huomiota (sääliä) herätä. Ja kun sen taas uskoisin, että en minä siellä kehässä kuitenkaan mieti mitään muuta kuiin sitä koiraa. Kun keskittyy siihen koiraan, niin se jännityskin unohtuu. Oikeastaan koko ulkopuolinen maailma unohtuu. Ja niin kävi tälläkin kertaa.
No nyt on yksi este ylitetty. Ja minulle tällä on suuri merkitys. Tavallaan tämän projektin osasyynä on ollut se, että pystyn esittämään koiriamme kehässä. Alkuun näitä meidän pienempiä. Ja kilojen karistessa uudeksi tavoitteeksi tuli isomman esittäminen. Ja se on nyt korkattu.
(Ja tätä loistoyksilöä on edelleen vaan suunnaton ikävä. En tavallaan kadu, että luovuin. Joskus on vain otettava järki käteen. Ja jätkä on niin upeassa perheessä, että se ei aiheuta murheita. Ja tämä perhe tajuaa jätkän hienouden/viisauden. Se riittää.)
tiistai 3. marraskuuta 2015
Jaahas.... Mistä aloittaisin?
Minun on pitänyt niin monen monituista kertaa kirjoittaa tänne. On pitänyt. Ja en ole pystynyt. Ja olen potenut tunnontuskia!
Tämä hommani on nyt hukassa.
Ja taistelen nyt niiden tuntojen kanssa, että tiikeri ei raidoistaan pääse! Miten tämä hyvin yksinkertainen asia - syöminen - voi olla niin vaikeata? Miten minä en voi näköjään ikinä elää "normaalisti" syömisteni kanssa? Enkö oikeasti ikinä voi saavuttaa sellaista tasapainoa itseni kanssa?
Kävin kesäkuussa ravitsemusterapeutilla ja silloin painoni oli 95,5. Eli kiloja on hiipinyt takaisin. En minä tästä mitenkään suuremmin masentunut. Koska kokonaisuutena kuitenkin olen plussan puolella. Ja nämä takaisin tulleet kilot johtuvat vain ja ainoastaan huonoista valinnoista. Makea ja muu höttö maistuu paremmin.
Tai ei edes maistu. Sehän se ihmeellistä onkin, että kun makeasta esim. jää pitkäksi aikaa jälkikäteen hirvittävän paha maku suuhun. Ja se muu höttö ei pidä nälkää yhtään. Mutta jollain tasolla homma ei ole lähtenyt täysin lapasesta - kun yritän pitää edes siitä rytmistä kiinni.
Nyt kun olen pohtinut tätä takapakkiani, niin olenpa tehnyt sellaisen havainnon, että se mikä sieltä ruokavaliosta tippuu, on ne kasvikset. Heti kun laistaa sen oikean ruoanlaiton, niin kasvikset jää lautaselta pois. Sitä menee sieltä, mistä aita on matalin. Tai minä kuvittelen niin. Otan vain jotain, mikä on nopeasti syötävissä. Ja minun tapauksessani se on sitten heti sillä voileipä-/herkkulinjalla.
Viime viikot olen kärvistellyt häpeän kanssa. Sen häpeän, että minä en pysty.
Tämä on niin tuttua! Nyt kun kilot eivät ole enää tippuneet niin minulle tulee se vanha kunnon häpeä ja epäonnistumisen tunne. Alan jälleen välttelemään ihmisiä. Koska en halua kuulla niitä kysymyksiä "mitäs painolle kuuluu"? Nämä ovat kiusallisia! Olen myös pohtinut sitä, että suhtaudutaanko tässä ympärillä olevassa maailmassakin siten, että kun ihminen laihtuu/laihduttaa, niin tavoitteena on aina normaalipaino? Ja jos ihminen ei sitä saavuta, niin homma on ollut turhaa.
Ja jotenkin tällainen olo minulle tulee kun mietin niitä vastauksia mitä saan kun kerron kiloja tulleen vähän takaisin päin.
Ja sitten häpeän! Ja takaraivoon hiipii myös pelko siitä, että näinkö minulle taas käy. Niin kuin aina aikaisemminkin. Monta kertaa aikaisemmin. Että syön ne kadotetut kiloni pikkuhiljaa takaisin. Ja vieläpä sen ekstra kymmenen kilon kanssa. Voiko minulle jälleen käydä niin?
Ja kyllähän se voi! Minä en ikinä voi suhtautua "normaalisti" ruokailuuni. Minä en ikinä pääse sellaiseen olotilaan että minun ei tarvitsisi ajatella syömisiäni. Että se tulisi selkärangasta. Tiikeri ei raidoistaan pääse.
Tämä hommani on nyt hukassa.
Ja taistelen nyt niiden tuntojen kanssa, että tiikeri ei raidoistaan pääse! Miten tämä hyvin yksinkertainen asia - syöminen - voi olla niin vaikeata? Miten minä en voi näköjään ikinä elää "normaalisti" syömisteni kanssa? Enkö oikeasti ikinä voi saavuttaa sellaista tasapainoa itseni kanssa?
Kävin kesäkuussa ravitsemusterapeutilla ja silloin painoni oli 95,5. Eli kiloja on hiipinyt takaisin. En minä tästä mitenkään suuremmin masentunut. Koska kokonaisuutena kuitenkin olen plussan puolella. Ja nämä takaisin tulleet kilot johtuvat vain ja ainoastaan huonoista valinnoista. Makea ja muu höttö maistuu paremmin.
Tai ei edes maistu. Sehän se ihmeellistä onkin, että kun makeasta esim. jää pitkäksi aikaa jälkikäteen hirvittävän paha maku suuhun. Ja se muu höttö ei pidä nälkää yhtään. Mutta jollain tasolla homma ei ole lähtenyt täysin lapasesta - kun yritän pitää edes siitä rytmistä kiinni.
Nyt kun olen pohtinut tätä takapakkiani, niin olenpa tehnyt sellaisen havainnon, että se mikä sieltä ruokavaliosta tippuu, on ne kasvikset. Heti kun laistaa sen oikean ruoanlaiton, niin kasvikset jää lautaselta pois. Sitä menee sieltä, mistä aita on matalin. Tai minä kuvittelen niin. Otan vain jotain, mikä on nopeasti syötävissä. Ja minun tapauksessani se on sitten heti sillä voileipä-/herkkulinjalla.
Viime viikot olen kärvistellyt häpeän kanssa. Sen häpeän, että minä en pysty.
Tämä on niin tuttua! Nyt kun kilot eivät ole enää tippuneet niin minulle tulee se vanha kunnon häpeä ja epäonnistumisen tunne. Alan jälleen välttelemään ihmisiä. Koska en halua kuulla niitä kysymyksiä "mitäs painolle kuuluu"? Nämä ovat kiusallisia! Olen myös pohtinut sitä, että suhtaudutaanko tässä ympärillä olevassa maailmassakin siten, että kun ihminen laihtuu/laihduttaa, niin tavoitteena on aina normaalipaino? Ja jos ihminen ei sitä saavuta, niin homma on ollut turhaa.
Ja jotenkin tällainen olo minulle tulee kun mietin niitä vastauksia mitä saan kun kerron kiloja tulleen vähän takaisin päin.
Ja sitten häpeän! Ja takaraivoon hiipii myös pelko siitä, että näinkö minulle taas käy. Niin kuin aina aikaisemminkin. Monta kertaa aikaisemmin. Että syön ne kadotetut kiloni pikkuhiljaa takaisin. Ja vieläpä sen ekstra kymmenen kilon kanssa. Voiko minulle jälleen käydä niin?
Ja kyllähän se voi! Minä en ikinä voi suhtautua "normaalisti" ruokailuuni. Minä en ikinä pääse sellaiseen olotilaan että minun ei tarvitsisi ajatella syömisiäni. Että se tulisi selkärangasta. Tiikeri ei raidoistaan pääse.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)