Minun on pitänyt niin monen monituista kertaa kirjoittaa tänne. On pitänyt. Ja en ole pystynyt. Ja olen potenut tunnontuskia!
Tämä hommani on nyt hukassa.
Ja taistelen nyt niiden tuntojen kanssa, että tiikeri ei raidoistaan pääse! Miten tämä hyvin yksinkertainen asia - syöminen - voi olla niin vaikeata? Miten minä en voi näköjään ikinä elää "normaalisti" syömisteni kanssa? Enkö oikeasti ikinä voi saavuttaa sellaista tasapainoa itseni kanssa?
Kävin kesäkuussa ravitsemusterapeutilla ja silloin painoni oli 95,5. Eli kiloja on hiipinyt takaisin. En minä tästä mitenkään suuremmin masentunut. Koska kokonaisuutena kuitenkin olen plussan puolella. Ja nämä takaisin tulleet kilot johtuvat vain ja ainoastaan huonoista valinnoista. Makea ja muu höttö maistuu paremmin.
Tai ei edes maistu. Sehän se ihmeellistä onkin, että kun makeasta esim. jää pitkäksi aikaa jälkikäteen hirvittävän paha maku suuhun. Ja se muu höttö ei pidä nälkää yhtään. Mutta jollain tasolla homma ei ole lähtenyt täysin lapasesta - kun yritän pitää edes siitä rytmistä kiinni.
Nyt kun olen pohtinut tätä takapakkiani, niin olenpa tehnyt sellaisen havainnon, että se mikä sieltä ruokavaliosta tippuu, on ne kasvikset. Heti kun laistaa sen oikean ruoanlaiton, niin kasvikset jää lautaselta pois. Sitä menee sieltä, mistä aita on matalin. Tai minä kuvittelen niin. Otan vain jotain, mikä on nopeasti syötävissä. Ja minun tapauksessani se on sitten heti sillä voileipä-/herkkulinjalla.
Viime viikot olen kärvistellyt häpeän kanssa. Sen häpeän, että minä en pysty.
Tämä on niin tuttua! Nyt kun kilot eivät ole enää tippuneet niin minulle tulee se vanha kunnon häpeä ja epäonnistumisen tunne. Alan jälleen välttelemään ihmisiä. Koska en halua kuulla niitä kysymyksiä "mitäs painolle kuuluu"? Nämä ovat kiusallisia! Olen myös pohtinut sitä, että suhtaudutaanko tässä ympärillä olevassa maailmassakin siten, että kun ihminen laihtuu/laihduttaa, niin tavoitteena on aina normaalipaino? Ja jos ihminen ei sitä saavuta, niin homma on ollut turhaa.
Ja jotenkin tällainen olo minulle tulee kun mietin niitä vastauksia mitä saan kun kerron kiloja tulleen vähän takaisin päin.
Ja sitten häpeän! Ja takaraivoon hiipii myös pelko siitä, että näinkö minulle taas käy. Niin kuin aina aikaisemminkin. Monta kertaa aikaisemmin. Että syön ne kadotetut kiloni pikkuhiljaa takaisin. Ja vieläpä sen ekstra kymmenen kilon kanssa. Voiko minulle jälleen käydä niin?
Ja kyllähän se voi! Minä en ikinä voi suhtautua "normaalisti" ruokailuuni. Minä en ikinä pääse sellaiseen olotilaan että minun ei tarvitsisi ajatella syömisiäni. Että se tulisi selkärangasta. Tiikeri ei raidoistaan pääse.
Voi kun mukava kun jaksoit kuulumisia kirjoittaa! Monta kertaa olen kaipaillut kuulla sinusta.
VastaaPoistaJa tiiätkö, sinä oot oikeasti tämän "asian" ytimessä, kun pohdit tässä pohdit. Näinhän se on, että emme me raidoistamme pääse. Emme vaikka menisimme lihavuusleikkaukseen, kuten minä. Siellä ne ovat olemassa vaanimassa, houkutukset ja huonot valinnat, pikkuhiljaa tapahtuva lipuminen huonompaan ateriarytmiin ja heikompaan laatuun. Samoin vaanivat itseinho, pettymys, luovuttamisenhalu ja kaikki muukin siellä. Vaan ehkä onkin hyvä noin niinkuin lopputulosta ajatellen, että tiedostaa niiden olevan siellä? Ettei menekään siihen halpaan, että kuvittelisi vaikkapa että jossakin tietyssä kilomäärässä voisi lakata huolehtimasta enää takaisinlihomisesta. Kyllä meidän on oltava tarkkana loppuelämämme. Ja se hirvittää minuakin ihan tosissaan, vaikka vielä toistaiseksi ainakin mahalaukkuni onkin sen kokoinen, etten ihan helposti ainakaan nopeasti pääse lihomaan. Vaan loppuelämä voi olla pitkäkin aika. Mahalaukku voi menyä pikkuhiljaa, ateriarytmi unohtua, annoskoot kasvaa, laatu heikentyä.jne. Onhan se aika kauheaa, mutta eihän se auta kuin itseään ja syömisiään vähän vahtia loppuelämä.
MUTTA kuule. Sinun ei pidä nyt ajatella tätä epäonnistumisena ollenkaan, että kiloja on vähän tullut takaisin. Tämä on ennemminkin kasvunpaikka. On jälleen mietittävä että mites se menikään. Ja vaikka yhtään ei putoaisi paino, mutta ettei nousisikaan. Ja miksi, ei siksi että sitten hävettäisi, vaan siksi että sinun on parempi olla kevyempänä. Minä olen itse painiskellut paljon sen asian kanssa, että voisinko/voisinhan/saisinko/olisiko minulla lupa olla tyytyväinen nyt. 94kg näyttää vaaka, on näyttänyt pitkään. Ihan ylipainoinen olen joo, mutta minun olisi nyt aika hyvä olla. Ei tarvisi niin hirveästi kiristellä ja yrittää rajoittaa syömisiäänkään. Ja pelkään sitä kovasti, että joudun uudelleen laihdutusloukkuun, johon jo nuorena itseni pistin ja seuraukset näkyvät tässä näin edelleen. Josko tyytyisin siihen että olen nyt jo kuitenkin hirveän paljon kevyempi, keskittyisin melko mukavaan ja kuitenkin hyvään syömiseen, ja vallan unohtaisin ne kyselyt, että mitäs painolle nyt kuuluu, vieläkö on tippunut. Kaikille sitä kysyneille olenkin vastannut, että kyllä minä pudottaa osaan, mutta todellinen saavutus on se, että pysyn jossain painossa. Ja vaikka miten paljon laihtuisi, ei tasapainoilu helpotu, todennäköisesti päinvastoin. Pienempi ihminen kuluttaa vähemmän, eli saa syödä vähemmän, eli lihoo helpommin takaisin. Näin minun järkeni mukaan.
Nyt Perhonen, hirveän paljon tsemppiä ja halauksia sinulle! Kiitos että kirjoitit kuulumisia. Älä vaivu epätoivoon, sinä olet vahva nainen, muista se!!!
Sinä Hilma olet niin <3
PoistaEdelleenhän minä olen sen äärellä että en saa ajatella tavoitteita, kiloja, aikaa, kiellettyä, lihottavaa, sotumista, epäonnistumista. Heti kun nämä tulevat ajatuksiini - olen HUKASSA! Tämä on aivan käsittämätöntä.
Kun kävin tuolla alle 90 kilon, niin oikein vahvana tuli se ajatus, että kuinka kauan menisi kun painoni alkaisi seiskalla. Ja siitä se sitten lähti. Lapasesta.
Kun vaan saisi pidettyä tämän yksinkertaisena. Se on rytmistä kiinni ;).
Toisaalta kun on ikänsä vaan miettinyt ja elänyt tuota sanalitaniaa, niin eihän siitäkään ole helppo päästä eroon. Kun se on tämä koko hiivatin vyyhti. Varmaan tässä vaan yhä enemmän on merkitystä sillä pääkoppansa hallinnalla.
Mutta minua nyt helpotti paljon kun sain oksennettua tämän vaiheen ulos itsestäni. Tämähän on nyt ensimmäinen kerta elämässäni kun takapakkia analysoin. Aikaisemmin se on vaan kuoliaaksi vaiettu ja sitten kadotetut kilot syöty takaisin +10 kg:n kanssa.
Järjellä ajatellen tämäkään takapakkini ei ole katastrofaalinen. Edelleen ollaan ison plussan puolella.Ja tätä eestaas-vaihetta on ollut jo niin pitkään, että tilanne voisi "vanhan minäni" kanssa olla aivan toinen.
Kiva kuulla sinusta, vaikka tietenkään ei ole kiva kuulla, että olet tyytymätön itseesi,
VastaaPoistaArvaa harmittaako minua, kun minulle tuli touko/kesäkuussa ihan järkyttävä määrä kiloja hujauksessa. Ruoskin itseäni ja edelleen jossain se sisäinen nakertaja jaksaa vääntää. Oikeasti en todellakaan niin lyhyessä ajassa saanut tyysti itse aikaan noita kiloja. Mulla vaikutti hormonit asiaan. Nyt sitten opettelen tulemaan toimeen vaihdevuosien kanssa (eikö kuukautiset riitä naisen kiroukseksi, pitää vielä tämmöinenkin olla???). Tänään just aloitin estrogeenin. Voi olla, että jatkossa saadaan lukea mun entistä rajummasta kamppailusta painon kanssa. Päätin silti, että minä jatkan tästä huolimatta.
Voimia ja iloa elämääsi!
<3.
PoistaKiva että kirjoitit taas! Etkä sinä hyvä ihminen ole epäonnistunut, olethan onnistunut olemaan jo yli kaksi vuotta lihomatta takaisin (ja yli) aloituspainon! Vaikka se on iso pelkosi, niin _ei ole tapahtunut_. Paljonko väliä sillä on painatko 85 vai 95 kiloa, jos paino pysyy vakaana ja vointisi on hyvä? Kyselijöillehän voi sanoa että kiitos hyvin menee, olen ylläpitänyt tavoitepainoni jo x kuukautta. Ja hymy päälle.
VastaaPoistaPääkoppa on varmasti se mistä homma kiikastaa. Tapaatko ravitsemusterapeuttiasi vielä? Tai saatko jostain muualta apua kielteisten ajatusten käsittelyyn? Tsemppiä kovasti! :)
Voi anonyymi <3 .
VastaaPoistaTätä minä kanssa työstan, että osaisin olla armollinen itselleni ja ymmätäisin oikeasti kuinka suuren duunin olen tehnyt!
Koska saavutus on jo sekin että takapakki oli vain vähän yli 10 kg - eikä 50 kg.
Mutta tämä minun sairaalloisen lihavan pääkoppa on vaan niin ihmeellinen. Mutta eteenpäin mennään <3