Iso askel

Vaikka tässä on nyt pitkään menty eestaas kilojen suhteen. Vaikka motivaatio on hukassa. Vaikka pelko ja häpeä hiipii takaraivoon. Niin on jotain merkittävääkin tapahtunut. Minulle itselleni hyvin merkittävää.


Elokuussa minä nyt sitten esitin kehässä meidän isomman rotuisen koiran! Vähän se tuli puskista minulle itsellenikin. Ja ehkä hyvä niin. Muuten en olisi varmaan vielä uskaltanut mennä kehään!


Olimme pentunäyttelyssä ja meillä oli samasta pentueesta 3 koiraa mukana. Joista yhden esitti omistajansa ja toisen tietenkin isäntä. Ja koska se yksi oli sitten ilman esittäjää, niin tehtävä lankesi minulle. Tosin olisinhan minä sille jonkun esittäjän saanut jos olisin tosissani halunnut. Mutta tämän halusin nyt esittää itse, koska se oli minun ja sen uroksen "viimeinen yhteinen juttu".


Pentueesta oli yksi vähän pidempään kotona ja olin jo oikeastaan miettinyt, etten aktiivisesti kaupittele sitä urosta. Koska väitän, että tämä yksilö oli sellainen "kerran elämässä"  - yksilö. Järki sanoi, että ei voi jäädä kotiin. Koska ei vaan ole koiranpaikkaa vapaana. Sydän sanoi, että älä laske käsistäsi! Tämän kanssa mietintämyssy sauhusi. Jätkä on niin upea luonteeltaan, etten varmaan ikinä pysty kasvattamaan samanlaista. Ja kun vertaa siihen, ettei aikaisemmatkaan mitään vatipäitä ole, niin voitte vaan kuvitella miten hieno tämä yksilö on!


No, eräänä kauniina päivänä minulle vaan sitten tuli sellainen puhelinsoitto, mistä ensimmäisen kolmen lauseen jälkeen tunsin, ettei minulla ole yhtään järkevää selitystä itselleni, miksi en myisi tätä koiraa tälle perheelle. Ja tämän perheen kanssa sovittiin uroksen luovutus sen pentunäyttelyn jälkeen. Halusin sen vielä siellä esittää.


Se oli ihmeellisintä, että en jännittänyt sitä esittämistä nyt sitten lainkaan. Varmastikin oli hyvä nyt, että minulla oli muuten tunteet niin muualla kuin siinä näyttelyssä. Oli luonnostaan sellainen tilanne, että minä en voinut enää lykätä sitä kehään menoa millään tekosyyllä. Minä en voinut selittää itselleni, että esitän sitten seuraavalla kerralla. Voiton vei se ajatus, että haluan tämän hienon jätkän esittää. Ja tämä on minun viimeinen mahdollisuuteni. Ja meillä oli kivaa!


Kun minä taas saisin itselleni sen luoton ja uskon, että minä en enää ole se sairaalloisen lihava kuitenkaan. Ja että minä kykenen jo liikkumaan niin, että se ei suurta huomiota (sääliä) herätä. Ja kun sen taas uskoisin, että en minä siellä kehässä kuitenkaan mieti mitään muuta kuiin sitä koiraa. Kun keskittyy siihen koiraan, niin se jännityskin unohtuu. Oikeastaan koko ulkopuolinen maailma unohtuu. Ja niin kävi tälläkin kertaa.


No nyt on yksi este ylitetty. Ja minulle tällä on suuri merkitys. Tavallaan tämän projektin osasyynä on ollut se, että pystyn esittämään koiriamme kehässä. Alkuun näitä meidän pienempiä. Ja kilojen karistessa uudeksi tavoitteeksi tuli isomman esittäminen. Ja se on nyt korkattu.


(Ja tätä loistoyksilöä on edelleen vaan suunnaton ikävä. En tavallaan kadu, että luovuin. Joskus on vain otettava järki käteen. Ja jätkä on niin upeassa perheessä, että se ei aiheuta murheita. Ja tämä perhe tajuaa jätkän hienouden/viisauden. Se riittää.)