Apua, apua. En usko itsekään mitä olen tehnyt. Itku tuli, eikä siitä meinannut tulla loppuakaan. Ja tärinä ei ole loppunut vieläkään!
Päivän paino 89kg. KAHDEKSANKYMMENTÄ YHDEKSÄN. Kasilla alkava! Siitä on yli 20 vuotta aikaa kun tällaisissa lukemissa olen ollut.
Jakson pudotus 3,8 ja kokonaispudotus 44,7. Suurimmasta painostani 48,7.
Nyt on aika hyvä fiilis!!!
tiistai 30. syyskuuta 2014
keskiviikko 24. syyskuuta 2014
Vaikuttaako lihavuushistoria
Tässä nyt on tullut useampikin asia mieleen sen suhteen, että miten lihavuushistoria vaikuttaa erinäisiin asioihin. Ja olen tullut tulokseen omalla kohdallani, että kyllä se taitaa vaikuttaa.
Kun meitä lihavia on niin erilaisia - kuka on ollut lapsesta saakka enemmän tai vähemmän lihava, kuka lihonut murrosiässä ja toiset sitten vasta aikuisiällä, naiset yleisimmin kai raskauden jälkeen. Ja miten tämä sitten vaikuttaa yksilöön.
Omalta kohdaltani vaikkapa tuo liikunta. Kun olen ollut aina lihava ja koskaan en ole oikeastaan nauttinut liikunnasta. Ja nytkin se tuntuu niin vaikealta. Minulta puuttuu luontainen halu liikkumiseen. Siis sellaiseen säännölliseen harrastamiseen. Olisiko minun helpompi ottaa liikunta tämän elämänmuutokseni avuksi, jos minulla olisi takaraivossani sieltä lapsuudesta/nuoruudesta miellyttävät liikkumisen muistot? Luulen, että olisi.
Minähän käyn nyt salilla kerran viikossa ja on sitä edistymistä tapahtunut, mutta en minä siitä mitään erikoisempia kikcsejä saa. Joka kerta minun tekisi mieleni peruuttaa menoni, mutta koska "personal trainerini" on niin ihana, niin en kehtaa perua vaan pakotan itseni menemään. Ja kyllä minä vähän saan siitä hyvän mielen kun huomaan, että onhan edistystä tapahtunut.
Minä joudun tekemään paljon töitä, että saisin tämän liikunnan tuntumaan miellyttävältä ja haluttavalta. Ja minun varmaan pitäisi löytää sellainen laji, josta tykkäisin. Minulla ei ole vaan minkäänlaista aavistustakaan, mitä se voisi olla! Ja se kynnys, että saisin itseni kokeilemaan eri lajeja, on korkea. Himalajan korkuinen...
Sitten tämä omakuva ja käsitys itsestäni. Luulen siihenkin suuresti vaikuttaneen sen, että olen ollut aina lihava ja jotenkin lapsuudesta saakka peitellyt itseäni ja hävennyt milloin mitäkin. Vieläkään minä en osaa pitää suht' tyköistuvia vaatteita. Ja nautin tavallaan niistä liian isoista vaatteista. Ainahan minä olen peitellyt itseäni väljien (tosin lihavimmillani ollessani mikään ei kyllä ollut väljä) vaatteiden alle. Ja mustien vaatteiden alle. Ja kuvitellut, että ne peittävät jotain!
Olisiko suhtautumiseni juuri vaatetukseenkin toisenlainen, jos minä joskus olisin ollut normaalikokoinen ja pukeutunut kokoni mukaisesti? Jos minulla olisi se käsitys itsestäni tyköistuvissa vaatteissa, niin olisiko minun nyt helpompi palata niihin? Luulenpa, että olisi.
Miten paljon elämäni kestänyt lihavuus on vaikuttanut sosiaalisiin suhteisiini. Sosiaalisiin kanssakäymisiin. En ole koskaan voinut mennä yhteissaunaan, edes parhaimpien kavereideni kanssa. Uimahallia en voi kuvitellakaan - siihen tosin sitten vielä vaikuttaa atooppinen ihoni. Uimarannallekaan en ole juuri voinut mennä. Ainakaan millekään suositulle. Tänä kesänä kyllä ylitin kynnystä aika paljon kun kävimme uimassa (hiljaisilla rannoilla), niin en kääntynyt pois jos siellä oli muita. Ja se sama ajatus, että jos minulla olisi nuoruudesta kokemuksia näistä asioista, niin olisiko minun nyt helpompi?
Esim. juuri tuo sauna, joka on supisuomalainen seurustelumuoto. Ja minulle on aina ollut lähes painajainen kyläillessä tuo saunoiminen. Kun joku kuitenkin ehdottaa, että mennään me naiset ensiksi saunaan... Minä olen sitten yleensä kieltäytynyt saunasta vetoamalla ihooni. Koska puolisonikin on tietenkin "innoissaan" menossa miesten kanssa saunaan - sen kerran kun kavereiden kanssa pääsee keskenään saunomaan. Nyt olen kyllä tästä pystynyt puhumaan hänelle ja vääntänyt rautalangan, että jos me emme mene yhdessä, niin minä en mene naisten kanssa enkä yksinänikään. Helpompi on sitten olla saunomatta.
Kuinka paljon tämä omakuvani onkaan kärsinyt lihavuudestani. Olisiko se kärsinyt vähemmän jos olisin lihonut vasta aikuisiällä? En tiedä. Oletan, että olisi. Jokatapauksessa nyt teen kovasti töitä itseni kanssa, että näkisin itseni sellaisena kun nyt olen. Ja osaisin nauttia näkemästäni.
Kun meitä lihavia on niin erilaisia - kuka on ollut lapsesta saakka enemmän tai vähemmän lihava, kuka lihonut murrosiässä ja toiset sitten vasta aikuisiällä, naiset yleisimmin kai raskauden jälkeen. Ja miten tämä sitten vaikuttaa yksilöön.
Omalta kohdaltani vaikkapa tuo liikunta. Kun olen ollut aina lihava ja koskaan en ole oikeastaan nauttinut liikunnasta. Ja nytkin se tuntuu niin vaikealta. Minulta puuttuu luontainen halu liikkumiseen. Siis sellaiseen säännölliseen harrastamiseen. Olisiko minun helpompi ottaa liikunta tämän elämänmuutokseni avuksi, jos minulla olisi takaraivossani sieltä lapsuudesta/nuoruudesta miellyttävät liikkumisen muistot? Luulen, että olisi.
Minähän käyn nyt salilla kerran viikossa ja on sitä edistymistä tapahtunut, mutta en minä siitä mitään erikoisempia kikcsejä saa. Joka kerta minun tekisi mieleni peruuttaa menoni, mutta koska "personal trainerini" on niin ihana, niin en kehtaa perua vaan pakotan itseni menemään. Ja kyllä minä vähän saan siitä hyvän mielen kun huomaan, että onhan edistystä tapahtunut.
Minä joudun tekemään paljon töitä, että saisin tämän liikunnan tuntumaan miellyttävältä ja haluttavalta. Ja minun varmaan pitäisi löytää sellainen laji, josta tykkäisin. Minulla ei ole vaan minkäänlaista aavistustakaan, mitä se voisi olla! Ja se kynnys, että saisin itseni kokeilemaan eri lajeja, on korkea. Himalajan korkuinen...
Sitten tämä omakuva ja käsitys itsestäni. Luulen siihenkin suuresti vaikuttaneen sen, että olen ollut aina lihava ja jotenkin lapsuudesta saakka peitellyt itseäni ja hävennyt milloin mitäkin. Vieläkään minä en osaa pitää suht' tyköistuvia vaatteita. Ja nautin tavallaan niistä liian isoista vaatteista. Ainahan minä olen peitellyt itseäni väljien (tosin lihavimmillani ollessani mikään ei kyllä ollut väljä) vaatteiden alle. Ja mustien vaatteiden alle. Ja kuvitellut, että ne peittävät jotain!
Olisiko suhtautumiseni juuri vaatetukseenkin toisenlainen, jos minä joskus olisin ollut normaalikokoinen ja pukeutunut kokoni mukaisesti? Jos minulla olisi se käsitys itsestäni tyköistuvissa vaatteissa, niin olisiko minun nyt helpompi palata niihin? Luulenpa, että olisi.
Miten paljon elämäni kestänyt lihavuus on vaikuttanut sosiaalisiin suhteisiini. Sosiaalisiin kanssakäymisiin. En ole koskaan voinut mennä yhteissaunaan, edes parhaimpien kavereideni kanssa. Uimahallia en voi kuvitellakaan - siihen tosin sitten vielä vaikuttaa atooppinen ihoni. Uimarannallekaan en ole juuri voinut mennä. Ainakaan millekään suositulle. Tänä kesänä kyllä ylitin kynnystä aika paljon kun kävimme uimassa (hiljaisilla rannoilla), niin en kääntynyt pois jos siellä oli muita. Ja se sama ajatus, että jos minulla olisi nuoruudesta kokemuksia näistä asioista, niin olisiko minun nyt helpompi?
Esim. juuri tuo sauna, joka on supisuomalainen seurustelumuoto. Ja minulle on aina ollut lähes painajainen kyläillessä tuo saunoiminen. Kun joku kuitenkin ehdottaa, että mennään me naiset ensiksi saunaan... Minä olen sitten yleensä kieltäytynyt saunasta vetoamalla ihooni. Koska puolisonikin on tietenkin "innoissaan" menossa miesten kanssa saunaan - sen kerran kun kavereiden kanssa pääsee keskenään saunomaan. Nyt olen kyllä tästä pystynyt puhumaan hänelle ja vääntänyt rautalangan, että jos me emme mene yhdessä, niin minä en mene naisten kanssa enkä yksinänikään. Helpompi on sitten olla saunomatta.
Kuinka paljon tämä omakuvani onkaan kärsinyt lihavuudestani. Olisiko se kärsinyt vähemmän jos olisin lihonut vasta aikuisiällä? En tiedä. Oletan, että olisi. Jokatapauksessa nyt teen kovasti töitä itseni kanssa, että näkisin itseni sellaisena kun nyt olen. Ja osaisin nauttia näkemästäni.
perjantai 19. syyskuuta 2014
Raskausarvet
Tämä on ehkä aihe, joka on monelle lihavalle arka paikka. Tai ainakin minulle on ollut. Minulle kun on raskausarvet ilmaantuneet paljon, paljon ennen raskautta.
Muistan kun eilisen päivän kun luokkakaverini Erja kysyi liikuntatunnin alussa, kun siirryimme pukuhuoneelta liikuntasaliin "mitä punaisia viiruja sinulla on reisissä?". Minä en ollut niitä itse edes huomannut, mutta kyllähän minä ne siinä sitten heti näin. Reisien sisäpuolella oli useita pitkiä punaisia viiruja. Molemmissa reisissä. Enkä minä silloin ymmärtänyt, mitä ne olivat.
Olimme silloin ala-asteen 5. tai 6. luokalla. Eli 11 - 12 vuotiaita.
En edes muista milloin minulle selvisi, että ne ovat raskausarpia. Mutta jotenkin minä ymmärsin kyllä heti hävetä niitä. Olin ollut niin iloinen kun olin saanut ensimmäistä kertaa elämässäni sellaisen oikean jumppapuvun; mustan pitkähihaisen. Mutta tämän jumppatunnin jälkeen minä en halunnut sitä enää koskaan pukea päälleni. Halusin peittää jalkani.
Minusta tuntuu, nyt kun muistelen näitä asioita, että kroppani peittely on ehkä lähtenyt näistä ajoista.
Seuraava häpeällinen muisto raskausarpiini liittyy ensimmäiseen ihotautiosasto hoitojaksoon. Olin siellä 13-vuotiaana. Eräällä aamukierrolla lääkäri osoitteli mahaani ja päivitteli raskausarpien määrää. Ja kaikki huoneen muut potilaat (50 ja kuoleman väliltä) kääntyivät katsomaan. Minä olisin halunnut vajota maan alle. Hataran muistikuvan mukaan lääkäri käytti sanaa stria, mutta olisiko sitten huonekaverini puhuneet raskausarvista. Mutta oletan, että näihin aikoihin minulle on selvinnyt, mitä nämä punaiset juovat pitkin vartaloani ovat.
Ja vartaloni peittely vain paheni. En halunnut mennä enää edes vanhempieni tai sisaruksieni kanssa saunaankaan. Vaan halusin käydä siellä yksin. Saatika, että olisin mennyt missään kylässä tms. yhteissaunaan. Tai koulussa ikäisieni kanssa suihkuun.
Minulla on siis ollut raskausarpia jo esipuberteetista lähtien. Ympäri kehoa. Jaloissa, käsissä, rinnoissa, vatsassa, lantiolla. Ne ovat olleet ennen raskautta. Raskaus ei arpien määrää lisännyt. Ovathan ne vaalentuneet, mutta kyllä ne selvästi näkyviä on.
Enää minä en niistä niin kamalasti kärsi. Mutta mietityttää tietenkin kuinka paljon ne vaikuttavat nahan kuroutumiseen nyt kun painoa tippuu. Roikot voivat olla, jos tästä vielä paljon pienennyn, jossain vaiheessa melkoiset. Mutta vielä ei ole aika ajatella niitä.
Muistan kun eilisen päivän kun luokkakaverini Erja kysyi liikuntatunnin alussa, kun siirryimme pukuhuoneelta liikuntasaliin "mitä punaisia viiruja sinulla on reisissä?". Minä en ollut niitä itse edes huomannut, mutta kyllähän minä ne siinä sitten heti näin. Reisien sisäpuolella oli useita pitkiä punaisia viiruja. Molemmissa reisissä. Enkä minä silloin ymmärtänyt, mitä ne olivat.
Olimme silloin ala-asteen 5. tai 6. luokalla. Eli 11 - 12 vuotiaita.
En edes muista milloin minulle selvisi, että ne ovat raskausarpia. Mutta jotenkin minä ymmärsin kyllä heti hävetä niitä. Olin ollut niin iloinen kun olin saanut ensimmäistä kertaa elämässäni sellaisen oikean jumppapuvun; mustan pitkähihaisen. Mutta tämän jumppatunnin jälkeen minä en halunnut sitä enää koskaan pukea päälleni. Halusin peittää jalkani.
Minusta tuntuu, nyt kun muistelen näitä asioita, että kroppani peittely on ehkä lähtenyt näistä ajoista.
Seuraava häpeällinen muisto raskausarpiini liittyy ensimmäiseen ihotautiosasto hoitojaksoon. Olin siellä 13-vuotiaana. Eräällä aamukierrolla lääkäri osoitteli mahaani ja päivitteli raskausarpien määrää. Ja kaikki huoneen muut potilaat (50 ja kuoleman väliltä) kääntyivät katsomaan. Minä olisin halunnut vajota maan alle. Hataran muistikuvan mukaan lääkäri käytti sanaa stria, mutta olisiko sitten huonekaverini puhuneet raskausarvista. Mutta oletan, että näihin aikoihin minulle on selvinnyt, mitä nämä punaiset juovat pitkin vartaloani ovat.
Ja vartaloni peittely vain paheni. En halunnut mennä enää edes vanhempieni tai sisaruksieni kanssa saunaankaan. Vaan halusin käydä siellä yksin. Saatika, että olisin mennyt missään kylässä tms. yhteissaunaan. Tai koulussa ikäisieni kanssa suihkuun.
Minulla on siis ollut raskausarpia jo esipuberteetista lähtien. Ympäri kehoa. Jaloissa, käsissä, rinnoissa, vatsassa, lantiolla. Ne ovat olleet ennen raskautta. Raskaus ei arpien määrää lisännyt. Ovathan ne vaalentuneet, mutta kyllä ne selvästi näkyviä on.
Enää minä en niistä niin kamalasti kärsi. Mutta mietityttää tietenkin kuinka paljon ne vaikuttavat nahan kuroutumiseen nyt kun painoa tippuu. Roikot voivat olla, jos tästä vielä paljon pienennyn, jossain vaiheessa melkoiset. Mutta vielä ei ole aika ajatella niitä.
maanantai 15. syyskuuta 2014
Tunnesyöppö?
Kuten olen jo aiemminkin todennut niin tämä projektini on ollut enemmän psyykeni kanssa työskentelyä kuin varsinaista laihduttamista. Kun analysoin itseäni nyt rehelliseltä pohjalta, enkä valehtele itselleni, niin käsitys itsestäni, suhteessa ruokaan ja syömiseen, olettamus olettamuksen perään romuttuu!
Minähän olen ollut aina myös sitä mieltä, että minä en ole tunnesyöppö. Minussa ei ole mitään siihen viittaavaa. Ja vasta nyt n. pari viikkoa sitten havaitsin itsestäni järkyttävän puolen. Tai minä nyt vasta tiedostin itsestäni, että olenhan minä tunnesyöppö.
Elikkäs meillä oli isännän kanssa kiivaampaa vääntöä aivan taas samasta iänikuisesta välejämme hiertävästä asiasta. Eikä se vääntö edelleenkään johtanut mihinkään. Mutta kun siinä sitten riidan päätteeksi kumpikin tahollaan veti hermosavuja, niin minulle tuli ensimmäisenä mieleen, että menen ostamaan "järki käteen ja ostoksille" -kaupasta niitä ihania choco banaaneja. Ja syön itsekseni koko laatikollisen...
Oikeasti minä näin selkeästi ymmärsin itsestäni ensimmäistä kertaa, että kyllä tunteeni vaikuttavat syömisiini. Ja nyt kun sitten olen analysoinut asiaa enemmän, niin havaintoni vain vahvistuu. Ja vihan/kiukun/suuttumuksen tunteita minä puran herkkuihin. Nimenomaan suklaaseen! Ja näinhän minä olen aina tehnyt.
Tuo ensimmäinen havahtumiseni oli kaikessa "järkyttävyydessään" hyvin PUHDISTAVA! Sillä kerralla minä järjellä käsittelin tunteeni ja päädyin lopulta siihen, että minä en tarvitse niitä suklaabanaaneja. Ja mieleni tuli siitä tosi hyväksi.
Tämän asian analysointi jatkuu itseni kanssa ja nyt kun tunnistan ja tunnustan itsessäni tunnesyöppöilyn, minun on helpompi elää mielitekojeni kanssa.
Minähän olen ollut aina myös sitä mieltä, että minä en ole tunnesyöppö. Minussa ei ole mitään siihen viittaavaa. Ja vasta nyt n. pari viikkoa sitten havaitsin itsestäni järkyttävän puolen. Tai minä nyt vasta tiedostin itsestäni, että olenhan minä tunnesyöppö.
Elikkäs meillä oli isännän kanssa kiivaampaa vääntöä aivan taas samasta iänikuisesta välejämme hiertävästä asiasta. Eikä se vääntö edelleenkään johtanut mihinkään. Mutta kun siinä sitten riidan päätteeksi kumpikin tahollaan veti hermosavuja, niin minulle tuli ensimmäisenä mieleen, että menen ostamaan "järki käteen ja ostoksille" -kaupasta niitä ihania choco banaaneja. Ja syön itsekseni koko laatikollisen...
Oikeasti minä näin selkeästi ymmärsin itsestäni ensimmäistä kertaa, että kyllä tunteeni vaikuttavat syömisiini. Ja nyt kun sitten olen analysoinut asiaa enemmän, niin havaintoni vain vahvistuu. Ja vihan/kiukun/suuttumuksen tunteita minä puran herkkuihin. Nimenomaan suklaaseen! Ja näinhän minä olen aina tehnyt.
Tuo ensimmäinen havahtumiseni oli kaikessa "järkyttävyydessään" hyvin PUHDISTAVA! Sillä kerralla minä järjellä käsittelin tunteeni ja päädyin lopulta siihen, että minä en tarvitse niitä suklaabanaaneja. Ja mieleni tuli siitä tosi hyväksi.
Tämän asian analysointi jatkuu itseni kanssa ja nyt kun tunnistan ja tunnustan itsessäni tunnesyöppöilyn, minun on helpompi elää mielitekojeni kanssa.
sunnuntai 14. syyskuuta 2014
Pieni huomio 17
.jpg)
Tässä kuva minusta juhannuksena 2013. Laihtumista on jo tapahtunut muutama kilo suurimmasta lukemastani...
Mutta tämän kuvan pointtina on tuo kaulaketju, mikäli yhtään pystytte näkemään sitä. Ketjuhan ei juuri roiku kaulassani. Jokin aika sitten havahduin autoa ajaessani, että minulla on tuon ketjun riipukset suussani! Meni vähän aikaa, ennen kuin tajusin, että ikinä aikaisemmin ketju ei ole yltänyt edes leukaani. Osasinkohan selittää mitä tarkoitan?
Nyt tämä ketju on niin pitkä, että kun kumarrun niin riipus osuu nenääni.
torstai 4. syyskuuta 2014
Annoskoko
Kun minä aloitin tätä syömisharjoitteluani, minä tein esim. itselleni tällaisen annoksen lounaaksi/päivälliseksi:
750g pakastekasvispussista 1/3
tomaattikastiketta n. desi
400g raejuustopurkista 1/2
1-2 tomaattia
jälkkäriksi hedelmä
juomana vesi/sokeriton virvoitusjuoma
Sitten ajan myötä tapahtui se, minkä ravitsemusterapeuttini kertoi tapahtuvan, että annoskoko lähtee pienentymään itsekseen. Mitä en silloin uskonut. Enkä uskonut pitkään aikaan. Mutta se on tosiaan tapahtunut. Tällä hetkellä vastaavanlainen annos on:
400g pakastekasvispussista 1/3 TAI 1-2 tomaattia (tms.)
tomaattikastiketta n. 2rkl
400g raejuustopurkista 1/3
ei jälkiruokaa ollenkaan
juomana vesi/sokeriton virvoitusjuoma
Tajusin vasta vähän aikaa sitten annoskoon pienentyneen näin paljon. Kun vertaan "samaan" ateriaan. Ja välillä tuntuu, että tuokin on vähän liikaa. Välillä hennon jättää kesken ja välillä syön "väkisin" lautasen tyhjäksi.
750g pakastekasvispussista 1/3
tomaattikastiketta n. desi
400g raejuustopurkista 1/2
1-2 tomaattia
jälkkäriksi hedelmä
juomana vesi/sokeriton virvoitusjuoma
Sitten ajan myötä tapahtui se, minkä ravitsemusterapeuttini kertoi tapahtuvan, että annoskoko lähtee pienentymään itsekseen. Mitä en silloin uskonut. Enkä uskonut pitkään aikaan. Mutta se on tosiaan tapahtunut. Tällä hetkellä vastaavanlainen annos on:
400g pakastekasvispussista 1/3 TAI 1-2 tomaattia (tms.)
tomaattikastiketta n. 2rkl
400g raejuustopurkista 1/3
ei jälkiruokaa ollenkaan
juomana vesi/sokeriton virvoitusjuoma
Tajusin vasta vähän aikaa sitten annoskoon pienentyneen näin paljon. Kun vertaan "samaan" ateriaan. Ja välillä tuntuu, että tuokin on vähän liikaa. Välillä hennon jättää kesken ja välillä syön "väkisin" lautasen tyhjäksi.
keskiviikko 3. syyskuuta 2014
Ravintoterapeutin tapaaminen 11 (part 4)
Olen pohtinut ja vakavasti (JÄLLEEN) miettinyt tupakanpolton lopettamista. Nyt on tullut vaan pelko puseroon siitä, että jos nyt lopetan, niin lihon sitten takaisinpäin. Kun eikös siinä niin tuppaa käymään?
Keskustelimme tästä RT:n kanssa. Ja hän selitti asian niin, että sinänsä tupakan lopettaminen ei lisää kiloja. Maksimissaan pari kiloa ja se johtuu siitä, että aineenvaihdunta muuttuu. Monille käy tietysti niin, että ylimääräinen naposteleminen lisääntyy ja sen takia kiloja tulee enemmän. Mutta jos säilytän tämän ruokarytmin, niin napostelemisenkaan ei pitäisi muodostua ongelmaksi. Ja tietenkin nikotiinikorvikkeita olisi hyvä käyttää alkuun.
Minun keuhkoillanihan ei todellakaan ole mitään järkeä vetää röökiä. Happi kulkee muutenkin huonosti. Ja minä olen ollut niin äärettömän typerä, että elämäni aikana olen lopettanut tupakan varmastikin viisi kertaa; milloin tarkoituksella ja milloin pakon sanelemana. Lähinnä kun olen ollut sairaalassa niin huonossa hapessa, ettei ole ollut edes mielitekoa ja olen sitten jatkanut polttamattomuutta kotiin päästyäni.
Ja joka kerta olen sitten aloittanut uudestaan 1 - 1½ vuoden polttamattomuuden jälkeen. (Että sitä voikin ihminen olla tyhmä!)
Tuo RT:ni kertoma, ettei sitä painoa mahdollisesti kilotolkulla tule lisää, oli hyvin lohduttava. Tämän asian jätän nyt hautumaan takaraivooni kypsymään, en tee itselleni siitä kuitenkaan kynnyskysymystä enkä päätä päivämääriä. Kaikki järkisyyt puoltavat sitä, että eroon on päästävä. Ja vaikka siitä tulisi vähän kiloja takaisinkin, niin silti se olisi ehdottoman järkevä päätös minun kohdallani. Eiköhän tämä taas tästä. Psyykkaan itseäni ja olen psyykannut jo pitkään. Jopa niin pitkälle, että mielestäni tupakka ei edes maistu hyvälle - sen takia en tupakalle mene. Ja inhoan sen hajua!
Seuraava tapaamisemme onkin sitten 30.9. Mikäli nyt ulkomuistista oikein muistan. Jatketaan hyväksi todetulla metodilla.
Keskustelimme tästä RT:n kanssa. Ja hän selitti asian niin, että sinänsä tupakan lopettaminen ei lisää kiloja. Maksimissaan pari kiloa ja se johtuu siitä, että aineenvaihdunta muuttuu. Monille käy tietysti niin, että ylimääräinen naposteleminen lisääntyy ja sen takia kiloja tulee enemmän. Mutta jos säilytän tämän ruokarytmin, niin napostelemisenkaan ei pitäisi muodostua ongelmaksi. Ja tietenkin nikotiinikorvikkeita olisi hyvä käyttää alkuun.
Minun keuhkoillanihan ei todellakaan ole mitään järkeä vetää röökiä. Happi kulkee muutenkin huonosti. Ja minä olen ollut niin äärettömän typerä, että elämäni aikana olen lopettanut tupakan varmastikin viisi kertaa; milloin tarkoituksella ja milloin pakon sanelemana. Lähinnä kun olen ollut sairaalassa niin huonossa hapessa, ettei ole ollut edes mielitekoa ja olen sitten jatkanut polttamattomuutta kotiin päästyäni.
Ja joka kerta olen sitten aloittanut uudestaan 1 - 1½ vuoden polttamattomuuden jälkeen. (Että sitä voikin ihminen olla tyhmä!)
Tuo RT:ni kertoma, ettei sitä painoa mahdollisesti kilotolkulla tule lisää, oli hyvin lohduttava. Tämän asian jätän nyt hautumaan takaraivooni kypsymään, en tee itselleni siitä kuitenkaan kynnyskysymystä enkä päätä päivämääriä. Kaikki järkisyyt puoltavat sitä, että eroon on päästävä. Ja vaikka siitä tulisi vähän kiloja takaisinkin, niin silti se olisi ehdottoman järkevä päätös minun kohdallani. Eiköhän tämä taas tästä. Psyykkaan itseäni ja olen psyykannut jo pitkään. Jopa niin pitkälle, että mielestäni tupakka ei edes maistu hyvälle - sen takia en tupakalle mene. Ja inhoan sen hajua!
Seuraava tapaamisemme onkin sitten 30.9. Mikäli nyt ulkomuistista oikein muistan. Jatketaan hyväksi todetulla metodilla.
tiistai 2. syyskuuta 2014
Kuntosalipäivä
Tänään oli jälleen kuntosalipäivä. Käyn siellä nyt kerran viikossa. Treeniä tehdään minun ehdoilla ja hitaasti edeten.
On kunto oman havaintoni mukaankin jo kuitenkin jonkin verran kohentunut. Tänään alkulämmittelynä poljin kuntopyörää 10 minuuttia ja koko treeni kesti n. 45 minuuttia. Eri lihasryhmiä tehdään 2 x 15 sarjoina. Ja painojakin on vähän nostettu, mutta en osaa sanoa minkä verran sitä nyt on.
Tärkeimpiä huomioita nyt on kuitenkin ollut, että minä saan ihan hien pintaan treenissä. Ja viime viikolla huomasin ensimmäistä kertaa, että treenin jälkeen tuli jälkilämpö. Ihmeellisiä uusia kokemuksia minulle. Kun muistelen, niin edelliset muistot moisesta on jostain yläasteajalta.
Tänään teimme myös erilaisia venytyksiä lattialla matolla. Ja tuntui hassulta, että minä sain esim. selinmakuulla polvi vatsan päälle nostettuna käteni ylettämään polven ympäri. Osasinkohan selittää... Mutta siis vuosi sitten moinen liike oli aivan mahdoton, koska maha esti sen. Tai että jalkaa venytettiin taivasta kohti ja samalla venytettii käsin pohkeista kiinni pitämällä. Ja minä pystyin ja yletin tekemään sen.
Pikkuhiljaa edetään. En minä vielä osaa sanoa, että missään määrin nauttisin, mutta tavallaan tulee huyvä mieli kun saan itseni pakotettua ja raahattua sinne salille.
On kunto oman havaintoni mukaankin jo kuitenkin jonkin verran kohentunut. Tänään alkulämmittelynä poljin kuntopyörää 10 minuuttia ja koko treeni kesti n. 45 minuuttia. Eri lihasryhmiä tehdään 2 x 15 sarjoina. Ja painojakin on vähän nostettu, mutta en osaa sanoa minkä verran sitä nyt on.
Tärkeimpiä huomioita nyt on kuitenkin ollut, että minä saan ihan hien pintaan treenissä. Ja viime viikolla huomasin ensimmäistä kertaa, että treenin jälkeen tuli jälkilämpö. Ihmeellisiä uusia kokemuksia minulle. Kun muistelen, niin edelliset muistot moisesta on jostain yläasteajalta.
Tänään teimme myös erilaisia venytyksiä lattialla matolla. Ja tuntui hassulta, että minä sain esim. selinmakuulla polvi vatsan päälle nostettuna käteni ylettämään polven ympäri. Osasinkohan selittää... Mutta siis vuosi sitten moinen liike oli aivan mahdoton, koska maha esti sen. Tai että jalkaa venytettiin taivasta kohti ja samalla venytettii käsin pohkeista kiinni pitämällä. Ja minä pystyin ja yletin tekemään sen.
Pikkuhiljaa edetään. En minä vielä osaa sanoa, että missään määrin nauttisin, mutta tavallaan tulee huyvä mieli kun saan itseni pakotettua ja raahattua sinne salille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)