Muistan kun eilisen päivän kun luokkakaverini Erja kysyi liikuntatunnin alussa, kun siirryimme pukuhuoneelta liikuntasaliin "mitä punaisia viiruja sinulla on reisissä?". Minä en ollut niitä itse edes huomannut, mutta kyllähän minä ne siinä sitten heti näin. Reisien sisäpuolella oli useita pitkiä punaisia viiruja. Molemmissa reisissä. Enkä minä silloin ymmärtänyt, mitä ne olivat.
Olimme silloin ala-asteen 5. tai 6. luokalla. Eli 11 - 12 vuotiaita.
En edes muista milloin minulle selvisi, että ne ovat raskausarpia. Mutta jotenkin minä ymmärsin kyllä heti hävetä niitä. Olin ollut niin iloinen kun olin saanut ensimmäistä kertaa elämässäni sellaisen oikean jumppapuvun; mustan pitkähihaisen. Mutta tämän jumppatunnin jälkeen minä en halunnut sitä enää koskaan pukea päälleni. Halusin peittää jalkani.
Minusta tuntuu, nyt kun muistelen näitä asioita, että kroppani peittely on ehkä lähtenyt näistä ajoista.
Seuraava häpeällinen muisto raskausarpiini liittyy ensimmäiseen ihotautiosasto hoitojaksoon. Olin siellä 13-vuotiaana. Eräällä aamukierrolla lääkäri osoitteli mahaani ja päivitteli raskausarpien määrää. Ja kaikki huoneen muut potilaat (50 ja kuoleman väliltä) kääntyivät katsomaan. Minä olisin halunnut vajota maan alle. Hataran muistikuvan mukaan lääkäri käytti sanaa stria, mutta olisiko sitten huonekaverini puhuneet raskausarvista. Mutta oletan, että näihin aikoihin minulle on selvinnyt, mitä nämä punaiset juovat pitkin vartaloani ovat.
Ja vartaloni peittely vain paheni. En halunnut mennä enää edes vanhempieni tai sisaruksieni kanssa saunaankaan. Vaan halusin käydä siellä yksin. Saatika, että olisin mennyt missään kylässä tms. yhteissaunaan. Tai koulussa ikäisieni kanssa suihkuun.
Minulla on siis ollut raskausarpia jo esipuberteetista lähtien. Ympäri kehoa. Jaloissa, käsissä, rinnoissa, vatsassa, lantiolla. Ne ovat olleet ennen raskautta. Raskaus ei arpien määrää lisännyt. Ovathan ne vaalentuneet, mutta kyllä ne selvästi näkyviä on.
Enää minä en niistä niin kamalasti kärsi. Mutta mietityttää tietenkin kuinka paljon ne vaikuttavat nahan kuroutumiseen nyt kun painoa tippuu. Roikot voivat olla, jos tästä vielä paljon pienennyn, jossain vaiheessa melkoiset. Mutta vielä ei ole aika ajatella niitä.
Mä häpesin ja peittelin arpia kans lapsena/nuorena. Nyt raskauksien jälkeen en enää peittele enkä häpeä. Ovathan ne toki jo haalistuneetkin tosi hyvin :)
VastaaPoistaTavallaan tulen toimeen, mutta ei vieläkään esim saunaan voi mennä kavereiden kanssa. Tähän tosin vaikuttaa myös atopia, josta ehkä kirjoitan joskus.
PoistaRaskausarvet on vain elämää. On mullaki niitä ollu nuoresta asti, mutta olkoot. En jaksa uskoa että ne ketään kiinnosti ennen tai kiinnostais nyt. Nythän mulla on lapsia ja 3 raskautta takana, että voisin vedota niihin. Mutta ei ne raskaudetkaan selitä sitä, miksi mulla on jaloissa ja käsivarsissa arpia.
VastaaPoistaMulla on muuten kuntosalin/uimahallin pukkareissa pahana tapana irvistää ja kattoa takasin yhtä julkeasti, jos huomaan jonkun mun vartaloa kattovan pidempään. Kaikki kantaa omat kilonsa ja ne ei muille kuulu.
Eihän ne varmaan aikuisten kesken kiinnosta. Silloin nuorena ne kyllä oikeasti toisia ikäisiäni kiinnostivat ja aiheuttivat sipatusta.
PoistaMinä en ole koskaan osannut kantaa kilojani ja olen maininnut aiemminkin olevani "kateellinen" niille, jotka ylpeästi kilonsa kantavat😉
Voin kuvitella, miten pahalta tuo on silloin lapsena/nuorena tuntunut. Itse olin hoikka nuorempana. Raskaaksi tulemiseen asti paino oli koko ajan 48kg:n ja 57kg:n välillä. Raskaus nosti painoa ja varsinainen lihominen alkoi masennuksen myötä. On käsittämätöntä ajatella, että lapsena pidin itseäni silti lihavana ja yritin laihduttaa koko ajan. Koin jokaisen kommentin tai pienen sattuman (esim. kun puin liian pienet verkkarit jalkaan ja koin, että kiristäminen johtui lihavuudestani) viittaavan suoraan ylipainooni, jota siis ei edes ollut. Näin jälkeenpäin ajateltuna se tuntuu tosi kauhealta, kuinka paljon muiden asenteet ja esimerkki vaikuttaa lapsen omakuvaan. Lääkäri osoittelemassa ja päivittelemässä nuoren raskausarpia jättää takuulla jäljen ja satuttaa. Onneksi olet päässyt asian yläpuolelle.
VastaaPoistaJa aika koville ottaa kun omakuvaa eheyttää näin vanhana😉
PoistaMinua ei jostain syystä ole arpeni koskaan häirinneet. Ne ilmestyivät lukion jälkeen, kun lihoin nopeasti ja muistan katselleeni niitä lähinnä hämmentyneenä. Nyt ne onkin jo vaalenneet, mutta en ole koskaan välittänyt niistä, olen kai ajatellut, että ihan sama tässä kokonaisuudessa. :D Tosin siitä olen tietoinen, että iho ei varmaankaan voi kiinteytyä niiden kohdalta.
VastaaPoistaLapsuuden/nuoruuden parhaalla kaverillani oli muuten todella paljon raskausarpia jo silloin, vaikka hän ei koskaan ollut lihava, vaan hyvinkin hoikka. Ei ne siis aina ole lihomisestakaan kiinni, vaan se on yksilöllistä.
Näinhän se on. Ja järjellä ajateltuna ei isoja juttuja, mutta tunne ei aina kuuntelemaan järkeä.
PoistaNyt kun puran tätä historiaani, niin vasta tajuan kuinka isoja juttuja ne ovatkin olleet ja kuinka paljon vaikuttaneet minuun. Ehkäpä tutuilleni tämä voi olla myös yllättävää, koska minä olen peittänyt paljon tunteitani "lihavat ovat leppoisia" - ajatuksen taakse.
Meikäläiselläkin niitä on, vaikka ei raskaana ole koskaan oltu :)
VastaaPoistaItsekin muistan, että ne vain ilmestyivät jostain teini-iässä. Meikäläisellä nimenomaan rintoihin, kun ne kasvoivat nopeassa tahdissa. Olin teini-iässä hoikka, joten reisiin niitä alkoi tulla sitten kun kiloja karttui - silloin ne eivät enää pahemmin kiinnittäneet huomiotani.. ne vaan tuli ja oli.
Tämä on jännää kun ajan kuluessa tulee vaan aina uusia näkökantoja mieleeni.
PoistaNyt olen pohdiskellut, miten mahdollisesti lihavuushistoria vaikuttaa meihin. Suhteessa moneen asiaan😉. Eli tarkoitan juuri tätä, että onko ollut lapsesta/nuoresta saakka lihava vaiko lihonut vasta aikuisiällä.
Saatanpa joskus kirjoittaa näitä keittiöpsykologosista pohdinnoistani - kunhan pääsen vielä vähän pidemmälle niissä😁
Mulle noita tuli vasta raskauksien jälkeen, kun aloin vasta oikeasti lihoa. Siinä mielessä ne on ollut helpompi hyväksyä.
VastaaPoistaMutta oli mullakin kropassa eräs vamma, jota lapsena ja nuorena häpesin. Onneksi sitten vuosikymmenten jälkeen olen oppinut sen hyväksymään. Nykyään en edes sitä meinaa muistaa. Aika iso ero siihen, miten se mielestäni oli aiemmin ihan kamala juttu.
Onneksi me iän myötä ymmärrämme mikä on oikeasti tärkeätä.
VastaaPoistaMinä nyt vaan huomaan, että silloin nuorempana nämä monet jutut ovat olleet paljon suurempia kuin olen itselleni myöntänyt:)