Vanhoja traumoja

Minä olen käsitellyt nyt syksyn kuukaudet käsitellyt muistojen sopukoista huonoja ja ikäviä muistojani. Yksittäisiä tilanteita, sanomisia, jotka ovat selkeästikin jättäneet minuun isomman jäljen kuin olen koskaan itselleni myöntänyt.

Melkein on mennyt piehtaroinnin puolelle ja liekö osaksi vaikuttanut ruokailuihini. Kun senkin olen nyt itsestäni oppinut, että olen tunnesyöppö.

Niin, hamasta lapsuudesta näitä muistoja on tullut mieleeni. Ensimmäinen ehkä sieltä kun olen ollut n. 6-vuotias ja olin viettänyt kesällä 2 viikkoa sukulaisissani Pohjanmaalla. Kun tulin kotiin tältä reissulta, niin mummoni siunasi suureen ääneen "mitä ihmettä ne ovat syöttäneet kun olet noin lihonut!". Ja siinä ympärillä olivat kaikki sisarukseni sekä vanhempani. Äitini yritti kääntää puhetta muuhun, mutta ei onnistunut siinä.

Minä itse en tajunnut ennen näitä sanoja, että olin lihonut paljon. Minua hävetti ja harmitti suunnattomasti, että kukaan ei huomannut uusia farkkuja ja puseroa, jotka sukulaiseni olivat ostaneet minulle. Ja nämä farkut olivat sikäli merkitykselliset, että ne olivat elämäni ensimmäiset kaupasta ostetut housut!

Eräs kipeä muisto haavoittavista sanoista osuu ala-asteikään. Siihen aikaan oli muodissa ponchot ja minä sekä 2 nuorempaa sisarustamme saimme sellaiset. Muistan hyvin, että omani oli pääväriltään valkoinen ja siinä oli punaisella ja sinisellä kuvioita.  Olin tulossa koulusta kotiin ja sillä kerralla käveliin yksin kotimatkaa. Takaani lähestyi muutaman pojan, jotka asuivat lähistöllämme kerrostaloissa, porukka. Ja jotenkin minä olin varuillani niiden suhteen yritin edetä kovempaa. Ne alkoivat huutelemaan takanani "pontso, ei sinulle mikään muu sopisikaan", "norsu, sinua pukee hyvin tuo poncho". Minä kiihdytin vauhtiani minkä pystyin. Onneksi kotiini ei ollut enää pitkä matka. Ja kerkesin pihaamme, ennen kuin nämä pojat saavuttivat minut.

Sanomattakin on varmastikin selvää, että minä en enää ikinä suostunut pukemaan ponchoa päälleni. Äitini tavallaan varmastikin ymmärsi jollain tasolla, miksi en suostunut pukemaan sitä. Mummoni ihmetteli ääneen, mikä on kun ei kelpaa. Muistan vaan sen, että se sitten mystisesti hävisi ja siitä ei tarvinnut enää keskustella.

Tämän jälkeenhän minä yritin aina sovittaa koulumatkani siten, että minun ei olisi tarvinnut kävellä yksin. Ja jos jouduin kävelemään yksin, niin lähdin joko niin aikaisin, että tiesin näiden poikien lähtevän paljon myöhemmin. Tai sitten odotin ja seurasin, että he olivat menneet riittävän paljon ennen minua. Koulusta päästyäni odotin aina pitkään ennen kuin lähdin kävelemään kotiin. Että ne pojat ovat paljon minun edelläni.

Tähän samaan ala-asteikään, n. 11-vuotiaana,  liittyy myös muisto sisarukseni sanomiseen. En erittele tähän nyt sen kummemmin kuka heistä. Mutta oli kesä ja kuuma päivä. Minulla alkoi silloin tämä atooppinen ihoni oireilemaan tosi pahoin ja nahka oli hyvin kipeä. Niin kipeä, että vaatteita oli inhottava pukea päälle.

Yhtenä päivänä minä puin ihoni takia päälleni jonkun  vanhan, ohueksi kauhtuneen pussilakanan. Tein vaan sinne ylälaitaan saksilla päänaukon. Tämä ohut kangas tuntui hyvältä ihollani ja oli kaiken lisäksi viileän tuntuinen kuumana kesäpäivänä. Olin takapihallamme lukemassa ja kun tulin sieltä sisälle hakemaan juomaa tms. vastaani ovella tuli yksi sisarussarjastamme. Hän katsoi minua ja sanoa töksäytti "ei sinulle mikään muu mahtuisikaan".

Tämä on itseasiassa aika pirun kipeä muisto. Sanoja oli kotonani, yksi minun rakkaimistani. Tämä muisto itkettää vieläkiin. Huh.

Tällaisia pieniä murentavia juttuja minulla on ollut läpi elämäni. Nyt on ollut aika käsitellä niitä. Ja niitä on käsitelty myös lohtusyömisten kanssa. Nyt minulla on  vahva olo, että minä voin jättää nämä taakseni. Minun on ollut pakko käsitellä näitä muistoja, jotka ovat vaivanneet minua enemmän kuin olen itselleni myöntänyt. Tai minähän olen sulkenut ne syvälle sisälleni.

Nämä pienet muistot minä nyt voin luovuttaa itsestäni pois.