Vapauttavaa

Painoni on ollut minulle aina ongelma. Kilomääriä en ole koskaan halunnut sanoa kenellekään ääneen.

Kouluajoilta muistan niin hyvin, mitä painajaisia olivat ne liikuntatunnit kun meidät tytöt punnittiin. Seisoimme jonossa ja kukin vuorollaan meni vaa'alle. Minä jättäydyin yleensä aivan jonon päähän ja toivoin, että kaikki muut olisivat poistuneet paikalta minun punnituksen kohdalla. Mutta eihän se niin mennyt. Aina oli joku olkapään takana kurkkimassa, mitä se vaaka näyttää. Jossain vaiheessa minä uskalsin uhmata tätä ja kieltäydyin menemästä punnitukseen jos kukaan on kurkkimassa.

Aivan samanlaisia painajaisia olivat myös terveystarkastukset. Vaikka niissä oltiin yksi kerrallaan terveyssisaren huoneessa, eikä kukaan päässyt kuulemaan tai näkemään mitä painoni oli. Mutta pahin oli se, kun pienissä ryhmissä piti odottaa alusvaatteisillaan siellä terkkarin odotushuoneessa!

Ja näiden punnitussessioiden jälkeen painajainen jatkui suunnilleen viikon kun kaikki koulukaverit kyselivät toisiltaan, paljonko kukakin painoi. Ja vertailivat tuloksiaan. Ja minulta yritettiin tivata sitä myös vaikka minkälaisilla verukkeilla ja minä yhtä monta kertaa kieltäydyin kertomasta vaikka minkälaisilla verukkeilla. Yläasteikäisenä sitten sai vielä kuunnella niiden kavereiden voivottelua omasta painostaan ja siitä, miten ainakin yksi tai kaksi kiloa pitäisi laihduttaa.

Tai kun olen ollut sairaalassa potilaana, niin ne monet ahdistavat hetket kun hoitaja tulee vaakan kanssa huoneeseen ja punnitsee. Usein hänellä on sitten mukanaan joku toinen, joka kirjaa painoni ylös. Ja kun tämä punnitsija sanoo sen lukeman ääneen, niin jokaisesta naapurisängystä ovat päät kääntyneet katsomaan. Ne ovat olleet joka ikinen kerta niin nöyryyttäviä tilanteita, että olisin halunnut vajota maan alle. Puhumattakaan siitä, että jos ensiksi on tuotu vaaka ei edes mittaa painoani  ja sitten hoitajat miettivät ääneen mikä tässä on vikana. Kunnes tajuavat mistä on kysymys ja senkin keskenään puhuvat niin kovaa, että kaikki huoneessa olijat varmasti kuulevat.

Painoani ei ole koskaan edes puolisoni tiennyt. Se on ollut asia, mistä vaan en voi puhua. Sitä lukemaa en vain ole voinut sanoa ääneen.

Joskus viime syksynä minulle oli aivan järkytys kun ystäväni, lihavuusleikattu ex-lihava, kahvipöydässä sanoi oman painonsa aivan kuin minkä tahansa asian. Keskustelimme lihavuudesta ja hänen tulevasta operaatiostaan. Minulle tämä oli piinaava kokemus ja ajattelin, että kuinka hän noin vaan voi sanoa kilomäärän ääneen. Koska nythän myös paljastui samalla se, minkä verran minäkin suunnilleen painan. Ja mieheni istui myös siinä samassa seurueessa. Mieleni teki melkein kiljua ex-lihavalle ystävälleni, että ole hiljaa!

Mutta nyt minä olen kokenut tämän prosessini aikana "suuren vapauttavan" tunteen. Tähän blogiini minä olen kirjoittanut kiloni näkyville, vaikka ensimmäisessä tekstissäni se tiukkaa tekikin. Mutta tämä kirjoitettu muoto on avannut joitakin patoja minussa - nyt minä olen pystynyt myös ääneen sanomaan lähimmille ihmisilleni paljonko olen painanut ja paljonko painan tällä hetkellä. Ja se ei olekaan ollut niin kamalaa. Se onkin tuntunut helpottavalta. Äärettömän vapauttavalta. Kukaan ei ole alkanut peloistani huolimatta kauhistelemaan. Kaikilta olen saanut ihanaa kannustusta projektiini.

Pieni avautuminen on kannattanut!