Viime tapaamistamme ennen minä vaivasin päätäni sellaisen ajatuksen kanssa, että "voi harmi, kun punnitus on vasta klo 14-15", kun aikaisemmat ovat olleet aamupäivällä. Ajatuksissani harmittelin, että punnitukset eivät ole samaan vuorokauden aikaan...
Oikeasti mietin aamulla liikkeelle lähtiessäni, mitä minulla oli edellisessä punnituksessa päälläni. Minä jopa puntaroin käsissäni kaksien housujen väliltä, että kummat olisivan ehkä vähän kevyemmät!
Aamupalan söin kummempia miettimättä, mutta sitten lounasajan lähestyessä houkutus oli suuri, että jättäisin lounaan väliin - siirtäisin sitä ja söisin vasta punnituksen jälkeen.
Koko päivän koitin ravata vessassa.
Ja takaraivossani kummitteli vasta-ajatus, että ne kilot eivät ole se pointti. Ja sillä ei ole mitään väliä kun ihminen painaa yli 100kg, että näyttääkö se lukema muutaman 100g suuntaan tai toiseen!
Tämä järkevä puoleni onneksi voitti. No, ne vähän kevyemmät housut minä aamulla valitsin jalkaani, mutta ateriarytmistäni pidin kiinni. Siitä olen erittäin tyytyväinen itseeni.
Ja siitä, että kerroin tämän pään sisäisen taisteluni ravintoterapeutilleni. Ja itse olin jo ajatellut, että tämä on psyykkisesti sitä aivan samaa tempoilua kuin anorektikolla ennen punnitusta - vaikkakin päinvastoin; yritys saada lukemaa suuremmaksi vippaskonstein. Mutta tämä ihmeellinen "tarve" yrittää huijata sitä vaakaa! Käsittämätöntä tämä psyykkinen yhtäläisyys sairaalloisen laihan ja sairaalloisen lihavan välillä.
Ihan kuin se kenenkään muun elämää hetkauttaisi mihinkään suuntaan, jos vähän pienmpi lukema tulisi näyttöön? Eihän se edes minun elämääni heilauttaisi mihinkään suuntaan. Enhän minä tätä elämäntapamuutosta halua muiden takia. Vain itseni takia ja itselleni. Ja eihän mikään voi toimia, ellen ole rehellinen itselleni.
Tämä rehellisyys itselleni on minulle tärkeä oivallus! Ja se että järkeni otti voiton - pidin ateriarytmistä kiinni. Koska ymmärsin sen, että jos pidän liian pitkän ruoattoman ajan, niin se kostautuu koko loppupäivään ja vielä varmasti seuraavaankin päivään.
RT:ni mukaan tämä psyykeni kanssa tekemäni työ on vähintäänkin yhtä arvokasta, ellei arvokkaampaa, kuin säännöllisen aterioinnin opettelu.
Tuttuja aatoksiahan nuo, mitenkään ei outoja minullekaan. Joskus nuorempana tuo oli minulla oikein pahaa, silloin kun "harrastelin" painonvartijoita. Muistan hylänneeni geelityynyillä varustetut rintaliivitkin punnituspäivänä ohkaisempiin, puuh. Ihan kuin tosiaan KENENKÄÄN elämä liikahtaisi mihinkään suuntaan sen mukaan näyttääkö vaaka muutaman sata grammaa sinne vai tänne.
VastaaPoistaOnneksiolkoon vaan taas hyvistä oivalluksista ja oikeista valinnoista!
Minä en juonut edes vettä ennen punnituksia... Ja ihan vaa'alla punnitsin kevyimmät vaatteeni. Että näin. :) Ja tulen tekemään niin myös viimeisessä punnituksessani maaliskuussa, pitäähän sinne kirjoihin nyt jäädä mahdollisimman pieni paino. :D
VastaaPoistaMinulle on tuo vaatteiden miettiminen tuttua, kun raskausaikana piti käydä vaa´alla neuvolassa. Pistin aina (keskellä talvea) kevyen mekon ja sukkahousut ja sellaisia vaatteita, joita voin kuoria pois päältä. Painoa tuli raskausaikana yli 15 kg jo valmiiksi ylipainoiseen varteeni.
VastaaPoistaMut siis todella!!! hienoa!! että teit oikean valinnan ja pidit kiinni ateriarytmistä! Siitä se lähtee se eheytyminen :)
Minä olen raskauden jälkeen pudottelemassa painoa ja bloggaan siitä kolmen muun reilusti ylipainoisen kanssa blogissa
http://virvonvarvon.blogspot.fi