Hotkija

Nyt kun näitä syömisiäni ja syömistapojani olen tarkkaillut ja pohtinut paljon, selväksi on tullut, että yksi
suuri osa minun ongelmaani on hotkiminen. Liian nopeasti syöminen. Minä en malta pureskella ruokaani
kunnolla ja en edes maista miltä syömäni ruoka maistuu. Enhän minä siis oikeasti nauti mistään syömisestäni. Ja tämä hotkiminen on sitten aiheuttanut sen, että kehoni ei kerkeä havaitsemaan ravinnon tuloa ja siinä pienessä ajassa, minkä ruokailuuni olen käyttänyt,  olen kerinnyt yliruokkimaan itseni aivan tarpeettomasti.

Olen paneutunut nyt itseni kanssa vahvasti siihen, että valmistan ruokani maltilla, en napostele ruokaa sitä tehdessäni. Asettelen ateriani lautaselle ajatuksen kanssa.  En minä edelleenkään mitään kynttiläkattauksia itselleni rakenna, mutta huolehdin siitä että kaikki on valmiina juomia myöten ja vasta sitten istun aloilleni ja ryhdyn syömään. Istun rauhassa ateriani ääreen, katselen ja haistelen ruokaani ennen kuin alan syömään sitä. Joudun keskittymään kunnolla siihen, että pureskelen jokaisen suullisen huolellisesti. Syön ajatuksen kanssa ja käytän aikaa ruokailuuni - oikeasti makustelen syömisiäni. Tämä ei ole todellakaan helppoa. Varsinkin se alku meinaa aina vaan mennä hosumiseksi ja joudun panemaan ruokailuvälineet käsistäni pois ja aloittamaan uudestaan - rauhallisemmin. Ja huolehdin myös siitä, että hyvinpureskeltu  ja -maisteltu suullinen on  nielaistukin ennen seuraavaa suullista!

Tiedän, että ruokailuhetki pitäisi pyhittää täysin, mutta nyt olen havainnut minua helpottavan sen, että otan
kirjan tai lehden ruokailuseurakseni. Silloin kun syön yksin. Lukemisen avulla minun on helpompi käyttää
enemmän aikaa ja en sorru niin helposti hotkimiseen. Edelleen minun on oltava tarkkana siitä, että ruokailujeni välit eivät veny liian pitkiksi. Jos minulle pääsee tulemaan oikein kova nälkä niin silloin tämä rauhassa syöminen häiriintyy ja meinaa unohtua. Hieno havaintoni on nyt ollut myös se, että kun syön kiirehtimättä niin kylläisyyden tunne tulee ruokailun aikana, eikä vasta varttitunnin päästä syömisen lopetettuani. Minulle on käynyt muutaman kerran jo niin, että en jaksakaan syödä kaikkea! Ja minä olen malttanut jättää ruokaa lautaselle enkä ole väkisin syönyt lautastani tyhjäksi. (Koirat ovat onnellisia tästä!)

Miten näin yksinkertainen asia voikin olla niin vaikea?

En sitten tiedä onko tähän vaikuttanut osaltaan myös esim. entinen työni. Meillähän ei ollut ollenkaan virallisia ruokatunteja vaan söimme työn ohessa - jos kerkesimme. Ja hyvin usein siinä kävi niin, että kun olin saanut ruokani lämmitettyä, tulikin tilanne päälle ja se ruoka jäi siihen ja söin sen sitten myöhemmin jäähtyneenä tai uudelleenlämmitettynä. Pääsääntöisesti en koskaan kerennyt syömään ruokaani/eväitäni yhdellä istumalla, vaan ne syötiin pätkissä.  Harvoin sain kavikupillistakaan nautittua kerralla alusta loppuun ja kuinka tutuksi työelämäni aikana tulikaan mikrossa lämmitetty kahvi! Töihin koitin myös ottaa syömiseksi jotain tosi nopeata ja se oli sitten aina kaikkea muuta kuin terveellistä ruokaa. Eihän tämäkään ole mikään ainoa syy ja varmasti se suurin ongelma on oman pääni sisällä. Ja sen oivaltamiseen ei mennytkään kuin lähes 50 vuotta, ennen kuin tajusin ja ymmärsin sen.