Sairaalloisessa ylipainossa ei ole mitään hauskaa. Minä ainakin voin tunnustaa ihan rehellisesti, että aivan joka kerta kun minä näytän nauravaiselta niin se on kuori, millä minä peitän pahan oloni ja kaiken sen tyytymättömyyden itseeni. Sisälläni sydän vuotaa verta. Joka kerta kun minä muka lasken leikkiä lihavuudestani, sydämeeni tulee uusi haava. Ja entiset haavat vain syvenevät syvenemistään. Joka kerta kun muut nauravat sutkautuksilleni, minun itsetuntoni ja -kunnioitukseni murenee. Olen yleensä ollut se porukan hauskuttaja ja pelle, jonka sisin kuitenkin aivan rikki. Yleensä se vitsinä kerrottu asia on kipeä ja tuskallinen. Eikä tämä johdu pelkistä ulkonäköasioista, vaan nimenomaan niistä kaikista asioista, jotka minulle ovat mahdottomia tai hyvin vaikeita.
En minä ole koskaan edes itsekseni vaipunut niin suuren itsesäälin valtaan, että olisin yhtään kyyneltä läskieni takia vuodattanut. Minä nielen joka kerta kaiken häpeän. Minä sulkeudun entistä enemmän kuoreeni. Minä yritän olla ajattelematta itseäni. Yksinollessa minä kokoan kerta toisensa jälkeen itseni, jotta jaksan olla jälleen leppoisa lihava kun ulkomaailmaan on syystä tai toisesta pakko mennä.
Minulla oli aivan veteen piirrettynä se viiva, että olisin eristäytynyt täysin elämästä. Hautautunut kotiini. Mutta sitä minä en halua tehdä. Haluan nähdä mitä elämällä on minulle vielä annettavaa. Kreivinaikaan minun heräämiseni varmastikin tapahtui. Sain sanottua terveydenalan ammattilaisille, että minä tarvitsen apua. Ja halusin ottaa avun vastaan.
Moi!
VastaaPoistaLöysin blogisi tänään vahingossa ja hyvä niin. Itse painan 121kg tällähetkellä ja muutama kilo on elokuun aikana jo pudonnut siitä suurimmasta painosta. Luin heti koko blogisi ja nuo tuntemukset ja käytännön ongelmat joita olet kohdannut ja varmaan kohtaat jatkossakin olivat ihanasti kirjoitettu vaikka tokihan ne ovat minulle tuttuja omasta elämästäni. Seuraan edistymistäsi ja koitan tahollani muuttua pikkuhiljaa normaali painoiseksi. Jaksamista sinulle.
Aleksandra
Juuri löysin tänne enkä lukenut vielä muita kirjoituksiasi, mutta sydäntä särki kun luin tämän ensimmäisenkin. Hienoa että osaat pukea sanoiksi sen mikä sattuu, toivottavasti vähitellen voit jo vaalia ja rakastaakin itseäsi niin, ettet enää ainakaan itse tuota satuttavia sanoja ja tee pilaa itsestäsi. Oikein paljon voimia sinulle, ensimmäiset askeleet on varmasti otettu parempaa kohti! Mari
VastaaPoistaKiitos Aleksandra ja Mari lämpimistä sanoistanne.
VastaaPoista