Noloa

Näillä kiloilla on monenlaisia ongelmia, mitä välttämättä normaalipainoinen tai vähän ylipainoinen ei tule ajatelleeksi. Nämä on myös niitä sellaisia asioita, joita ei pystytä puhumaan ääneen. Tai ainakaan minä en pysty.

Se tunne, kun kyläillessäni tms. joudun aina mittailemaan minkä tahansa istuimen, ennen kuin uskallan istua siihen. Mittailla, mahtuuko takamus siihen ja pohtia, että kestääkö se painoni. Mieluiten valitsen aina tuolin, missä ei ole käsinojia, mille kylkirasvani voivat asettua. Samalla kun mittailen istuimen kestävyyttä, pohdin myös miten pääsen sieltä ylos. Eli missään tapauksessa en voi istua sohvalle tai millekään pehmeämmälle tai kovin matalalle istuimelle. On niitä tilanteita, että mieluummin seison kun istun lainkaan. Ja varastosta löytyy kattava repertoaari selityksiä - kulloiseenkin tilaanteeseen sopiva! Tai se häpeä, kun tuoli oikeasti hajoaa alleni...

Tunne, kun en halua matkustaa enää kuin omalla autollani. Mistä tiedän, että turvavyö riittää ympärilleni ja mistä tiedän, etteivät jouset kolahda pohjaan istuessani autoon. Ja mistä tiedän, että pääsen sieltä suht' ihmismäisen näköisesti myös ulos. Kun en halua enää matkustaa ollenkaan julkisilla kulkuneuvoilla, koska käytävät (bussi) ovat niin kapeat, etten sujuvasti mahdu niissä menemään. Tai kun pelkään, että viereeni on joku pakotettu tulemaan istumaan, koska muuallakaan ei ole tilaa. Ja se tunne  kun vieruskaveri yrittää olla mahdollisimman pieni ja mahtua sille omalle penkinpuoliskolleen, jonka osa minusta on vallannut. Lentomatkustamista en voi ajatella ollenkaan. Ei riitä, etten mahdu siihen penkkiin vaan myös se häpeän määrä, kun lentoateriaa tuodaan ja se pöytä ei mahdu eteeni vaan jää vatsani varaan kallelleen.

Kun en halua mennä enää sen paremmin ruoka- kuin vaatekauppaankaan. Ruokakaupassa tuijotetaan jos kerään ostoskärryyn esim. valmispizzaa tai chipsejä, tunnen nahoissani ne kauhistelevat ajatukset, että vieläkö tuo meinaa nuokin syödä. Tai ihan yhtä kamalalta tuntuu, jos kerään ostoskärryyn "laihduttavia" tuotteita. Yrittääkö tuo onneton laihduttaa? Vaatekaupat ovat yksi painajainen. Mikään vaate ei mahdu päälleni ja jos joku mahtuu, niin se on teltan mallinen ja se on pakko ostaa. Maksoi mitä maksoi. Painajainen ovat myös ne palvelualttiit myyjät, jotka yrittävät tarjota apuaan, mutta kellä ei ole mitään käsitystä, minkä kokoluokan vaatteista alettaisiin sovittelemaan. Minua ei lohduta yhtään kommentit "tämä on kiva väljä malli, jollaisen juuri möin eräälle ihmiselle". Ylipäätään harvassa kaupassa on kokoja 56-58, jotka nekään kaikki eivät mahdu. Tai ne kaikki tuskaiset hetket liian pienessä sovituskopissa, jossa on myös se peili (usein kaksi), joka säälimättä näyttää karmaisevan todellisuuden.

Kun oikeasti missä tahansa liikkuessani yritän olla puuskuttamatta kuin höyryveturi ja samalla koko ajan mittailen, että mahdunko tuosta kolosta/välistä menemään. Kun joudun puolisollenikin esim. parkkipaikalla sanomaan, että katsotko sellaisen paikan missä minä pääsen ulos autosta. Se nöyryytys, kun puolisokaan ei sanomatta osaa tätä asiaa ajatella. Tai  kun  esim. huoltamoilla valitsen mieluiten inva-vessan, että mahtuisin sinne. Ja vielä onnistuisin pyyhkimäänkin itseni tarpeiden jälkeen. Tai kun en pysty pesemään itseäni kunnolla, en yletä varpaisiin. En pysty leikkaamaan varpaankynsiä. Olen luopunut sukkien käytöstä niiden hankalan puettavuuden takia. Kenkäni ovat pelkkiä läpysköitä, mitkä voin kumartumatta sujauttaa jalkaani.

Tätä listaa voisin jatkaa loputtomiin. Joka tapauksessa sairaalloisen lihava on jossain vaiheessa siinä tilanteessa, että hän eristäytyy ulkomaailmasta lähestulkoon kokonaan. Parempi olla kotona ihmisten katseilta turvassa.